02 / Jumalat juhlivat öisin

Vastaani tuli jälleen yksi kuvaus asiantuntevasta mutta ei niin viehättävästä arkistonhoitajan hahmosta:

Menin alakertaan ja marssin ensimmäiseen näkemääni toimistoon. Etuhuoneen pöydän ääressä istui voileipää syömässä laiha, happaman näköinen nainen jolla oli roikkuva vaalea tukka.

“Minulla on ruokatunti”, hän sanoi. “Tule takaisin tunnin päästä.”

“Anteeksi. Minä vain etsin erään opettajan huonetta.”

“Minä olen arkistonhoitaja, en puhelinkeskus. Mutta ehkä minä tiedän. Kuka on kysymyksessä?” (s. 28-29)

[…]

He olivat aikeissa lähettää jonkun hakemaan Julianin Lyceumista, mutta sitten se nainen näki minut ikkunasta. Siellä oli varmaan miljoona ihmistä – se poliisi, dekaanin sihteeri, neljä tai viisi ihmistä hallin toiselta puolelta, se kaheli nainen arkistosta.” (s. 422-423)

Donna Tartt 2014: Jumalat juhlivat öisin. Helsinki: WSOY. Suom. Eva Siikarla.

Mainokset

Arkistoblogi 1 v.

Taannehtivaa seulontaa täytti marraskuussa yhden vuoden. Merkkipäivän kunniaksi ajattelimme juhlistaa tätä laittamalla ylös muutamia ajatuksia siitä, millaista blogin kirjoittaminen on ollut.

Blogi sai ideansa puolivahingossa, kun aloimme kiinnittää huomiota arkistoalan viittauksiin elokuvissa, TV-sarjoissa ja kaunokirjallisuudessa. Vuoden mittaan on tullut ilmi, että viittauksia arkistoihin ja arkistoalan ihmisiin on enemmän kuin olisimme uskoneetkaan – aiheita uusille blogiteksteille riittäisi vielä moneksi vuodeksi.

Blogin pitäminen on ollut hauska harrastus, josta ei sen kummempaa korvausta ole saanut. Sen vuoksi emme ole halunneet ottaa kirjoittamisesta liikaa paineita. Julkaisuja tulee satunnaisesti, kun ehdimme työstää jonkin aiheen valmiiksi. Välillä siihen saattaa mennä kuukausia. Toki blogimerkintöjen pituus saattaa vaihdella yhdestä virkkeestä moneen sataan, mutta yleisesti olemme yrittäneet panostaa enemmän laatuun kuin määrään.

Mietimme usein, onko blogillamme muita lukijoita kuin jokuset tuttavat ja Twitterin kautta ehkä sattumalta sivuille eksyneet surffaajat. Valitettavasti kohdeyleisömme (arkistoalan ammattilaiset) eivät taida olla itse kovin aktiivisia blogilukijoita tai Twitterin käyttäjiä. Palautetta on tullut harvakseltaan, mutta kaikki saatu, pienimuotoinenkin, on kyllä lämmittänyt mieltä.

Mikä on ollut suosikkipostauksesi? Oletko itse törmännyt arkistoviittauksiin leffoissa, TV:ssä tai kirjallisuudessa? Kommentoi tai laita viestiä. Lukijapalaute  antaa meille innostusta ja motivaatiota ylläpitää blogia jatkossakin, ja vastaanottaisimme mielellämme sitä lukijoiltamme lisää.

20171007_130602

Blogin merkkipäivää juhlistettiin täytekakun äärellä. Kuvaaja: Juuso Ala-Kyyny.

00 / Tarkkailua ja asiakirjahallintaa kylmän sodan aikana – Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)

Kylmän sodan aikaan sattui ja tapahtui, kun eri maiden tiedustelupalvelut toteuttivat tehtäväänsä. Usein tämä tehtävä  käytännössä tarkoitti muiden maiden ja valtion omien kansalaisten vakoilua. Suomalaiset saattoivat saada kylmän sodan aikaan tuntumaa salakuunteluun Tallinnasta, jossa toimi länsimaisia turisteja varten rakennettu Viru-hotelli. Hotellin tarkoitus oli yhtäältä kerätä länsimaista valuuttaa, toisaalta vakoilla länsimaalaisia vieraita. Paikallisen kaskun mukaan hotelli rakennettiin aikanaan uudenlaisesta innovaatiosta,mikrofonibetonista”: se sisälsi 50% betonia ja 50% mikrofoneja.

Hotellissa oli (ja on edelleen) 23 kerrosta, mutta Neuvostoliiton aikaan virallisesti hotellin ylintä 23. kerrosta ei ollut ollut olemassa. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n agenttien tarkkailuhuone, jossa hotellin asiakkaita vakoiltiin mikrofonien ja kameroiden avulla. Ylin kerros on sittemmin muutettu KGB:n tarkkailusta kertovaksi museoksi. Huoneen oveen on nykyään kiinnitetty museovieraille suunnattu kyltti, jossa lukee: Siin ei ole midagi (suom. Täällä ei ole mitään).

Siin ei ole midagi

Osattiin sitä muuallakin. KGB oli vakoilu- ja tarkkailumetodeiltaan monin tavoin yhteneväinen itä-Saksan eli DDR:n 1970- ja 1980-lukujen valtiollisen tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaamassa elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kuvataan osuvasti tätä ajanjaksoa itä-saksalaisten elämässä 1980-luvulla. Elokuvassa seurataan sekä näytelmäkirjailija Georg Dreymanin ja tämän tyttöystävän Christa-Maria Sielandin elämää Stasin tarkkailun alaisena että kyseisen pariskunnan tarkkailusta vastaavaa Stasi-upseeria Gerd Wiesleriä.

Huom! Tässä kohtaa lienee paikallaan ilmoittaa, että jos haluaisit vielä joskus katsoa tämän elokuvan ilman, että tiedät ennalta loppuratkaisun, niin tämän kirjoituksen lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Tarkkailun ja tiedonkeruun rinnalla olennaiseen osaan elokuvan lopussa nousee myös arkisto, jossa kansalaisista urkittuja tietoja säilytetään. Arkistoaineiston aktiivivaiheessa aineiston luonnissa kunnostautuvat Stasin agentit, eli valtiota palvelevat virkamiehet, joiden voidaan tulkita edustavan asemaltaan tietynlaista itä-saksalaisen yhteiskunnan eliittiä. He vastaavat valtiojohtoisen tarkkailun ja tiedonkeruun käytännön toteutuksesta. He myös dokumentoivat ja arkistoivat pedantisti kaiken tarkkailun tuottaman tiedon.

Elokuvassa Stasi-upseeri Gerd Wiesler on tällaisen virkamiehen perikuva. Wiesler on urallaan menestynyt ja arvostettu Stasi-upseeri: ei kovin ystävällinen tai sosiaalinen, mutta hyvin idealistinen ja työssään äärimmäisen tarkka ja aikaansaava. Tarinan alussa Wiesler määrätään vakoilemaan menestyvää ja kansainvälisesti tunnettua näytelmäkirjailijaa, Georg Dreymania. Tarkkailu aloitetaan siitä huolimatta, että Dreyman on vaikuttanut suhtautuvan myönteisesti DDR:n valtiojohtoon. Kun Wieslerin johtama Stasi-agenttiryhmä asentaa mikrofonit kirjailijan asuntoon, tämän yksityisyys katoaa ja kaikkea, mitä talon sisällä tapahtuu, voidaan kuunnella. Näin seuranta koskettaa myös kirjailijan läheisiä ihmisiä, kuten Dreymanin kollegoita ja hänen tyttöystäväänsä, Crista-Maria Sielandia.

Tarinan edetessä Wiesler alkaa huomata, miten DDR:n virkamiehet  käyttävät järjestelmää omiin tarkoitusperiinsä. Hänen ideologiaansa alkaa tulla säröjä. Wieslerille muun muassa selviää, että näytelmäkirjailijan tarkkailua ei ole aloitettu valtion etua vaan kulttuuriministeri Bruno Hempfin henkilökohtaista etua varten. Hempf on nimittäin kiinnostunut Dreymanin tyttöystävästä, Crista-Maria Sielandista.

Jos Wieslerin usko vallalla olevaan ideologiaan alkaa horjua, niin myös Dreymanin. Kirjailija huomaa valtion tekevän joidenkin hänen kollegoidensa työnteosta mahdotonta laittamalla heidät valtiolliseen pannaan. Hänen ystävänsä, teatteriohjaaja Albert Jerska, on yksi pannaan joutuneista ja lohduttomana tilanteestaan päätyy lopulta tekemään itsemurhan. Jerskan kuoleman jälkeen Dreyman päättää kirjoittaa salassa artikkelin, jonka hän yrittää saada julkaistuksi länsi-saksalaisessa Der Spiegel -sanomalehdessä. Artikkelissa Dreyman haluaa tuoda esiin DDR:n suuret itsemurhamäärät ja valtiojohdon välinpitämättömän suhtautumisen näihin lukuihin.

Lopulta Wiesler alkaa kokea myötätuntoa tarkkailemiaan henkilöitä kohtaan ja jättää raskauttaviakin asioita raportoimatta. Näin hän tulee pelastaneeksi Dreymanin valtionpetossyytteiltä, eikä tämä jää kiinni valtionvastaisista teoistaan.  Tämän seurauksena Dreymanillekaan ei missään vaiheessa vakoulun aikana paljastu, että Stasi on tarkkaillut häntä.

Tarinan lopussa siirrytään 1990-luvun alkuun ja DDR:n hajoamisen jälkeiseena aikaan. Dreyman kuulee DDR:n entiseltä kulttuuriministeri Bruno Hempfiltä, että hän on monen muun kulttuurivaikuttajan tavoin joutunut tarkkailun kohteeksi 1980-luvulla. Dreyman pääsee Stasilta säilyneen arkiston kautta käsiksi tietoihin, jotka hänestä on tallennettu. Tietoja läpikäydessään Dreyman huomaa, että häntä varjostanut Stasi-upseeri on jättänyt paljon olennaisia ja Dreymanin toimista kertovia raskauttavia todisteita raportoimatta ja näin pelastanut hänet vankilalta tai vielä pahemmalta. Dreyman on siis harvinaislaatuisessa tilanteessa: hän pääsee vertailemaan sitä, mitä todella omien kokemustensa pohjalta tapahtui, ja sitä, mitkä tapahtuneista asioista ovat päätyneet arkiston virallisiin asiakirjoihin.

Elokuva kuvaa Itä-Saksan todellisuutta, jossa valtion harjoittama byrokraattisuus ja yksilön oikeuksien polkeminen ovat olleet takuu siitä, että kaikesta (virallisesta) löytyy anonymisoimaton tieto. Toisaalta, kuten elokuvastakin käy ilmi, kannattaa tiedustelupalveluiden arkistoaineistojen kattavuuteen ja laatuun suhtautua kriittisesti, sillä raportit saattavat olla puutteellisia. Todellisuudessa peukaloitujen raporttien lisäksi useat tiedonantajat ovat saattaneet liioitella tai suoranaisesti valehdella Stasin haastattelujen aikana (Skultans 2010).

Stasi ehti hävittää osan arkistoaineistostaan (Adams 2010), mutta toisin kuin monesta muusta historian saatossa luhistuneesta tiedustelupalvelusta, Stasin arkisto-aineistosta on säilynyt suuri osa, ja se on myös kansalaisten ulottuvilla. Samalla alun perin kyseenalaisiin tarkoitusperiin kerätty arkistoaineisto toimii todisteena valtion tasolla suoritetuista toimista ja yksityisyydensuojaan kohdistuneista loukkauksista. Kukaties arkistoaineisto tarjoaa joillekin myös lohdullista tietoa, kuten elokuvassa näytelmäkirjailija Dreymanille.

Lähteet:

Adams, J. (2000): ”Probing the East German State Security Archives”. International Journal of Intelligence and CounterIntelligence, 13 21-34, 2000.
Skultans, V. (2001): ”Arguing with the KGB Archives. Archival and Narrative Memory in post-Soviet Latvia”. Ethnos Journal of Antropology, vol 66 2001.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006). O: Florian Henckel von Donnersmark. Saksa.

01 / ”En mä voi antaa mitään listoja, ku ei mulla oo mitään listoja…enää” – julkisuusperiaate Noin viikon uutisissa

Torstaina 28.9.2017 Ylen ajankohtaissatiiri Noin viikon uutisissa käsiteltiin julkisuusperiaatetta. Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut eduskunnan halu kieltäytyä luovuttamasta tietoja vierailijatietoja.

Vaikka muutaman vuoden kestäneen oikeudenkäyntiprosessin päätteeksi korkein hallinto-oikeus päätti vierailijalistojen olevan julkisia, eduskunnan turvajohtaja ei suostu antamaan tietoja vedoten listojen olevan tarpeettomia henkilörekisterejä. Julkisuuslakia nyt ainakin periaatteessa noudatetaan, mutta listoja ei edelleenkään luovuteta: vierailijatietoja ei anneta ulkopuolisille kesken päivän, ja ne tuhotaan päivän päätteeksi.

Kuvakaappaus ohjelmasta:

eduskuntasilppuri

Jakso on katsottavissa Yle Areenassa. Julkisuusperiaatteen noudattamista käsitellään kohdasta 09:30 alkaen: https://areena.yle.fi/1-4201028

02 / Chinatown – arkistosta korruption jäljille

Film noirista ammentavassa rikoselokuvassa  Chinatown (1974, ohj. Roman Polanski) aviorikoksiin erikoistunut yksityisetsivä Jake ”J.J.” Gittes (Jack Nicholson) päätyy selvittämään paikallisen vesilaitoksen hämärähommia.

Tavanomaiselta toimeksiannolta vaikuttanut keikka saa merkillisiä käänteitä, minkä seurauksena päähenkilö ajautuu yhä syvemmälle paikkakunnalla vallitsevan korruption syövereihin. Uteliaan etsivän tiet päätyvät lopulta arkistoon (”Hall of records”) etsimään tietoa L.A:n piirikunnan alueen maakaupoista.

Yhteistyö hieman virkaintoisen arkistovirkailijan kanssa ei ala mairittelevasti, sillä hän ei vaikuta kovin asiakaspalveluhenkiseltä. ”Tyhmiä itsestäänselvyyksiä” kyselevä asiakas vaikuttaa lähinnä häiritsevän arkistovirkailijan tärkeää työtä – sillä kaikkihan me tiedämme, etteivät Northwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit sijaitse tässä arkistossa.

Gittes:       Mistä Nortwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit
              löytyvät?

Virkailija:   Venturan piirikunnan tietoja ei säilytetä 
              arkistossamme.

Gittes:       Tyydyn sitten vain LA:n piirikunnan tietoihin.

Virkailija:   Rivi 23, C-osasto.

<Gittes lähtee kävelemään kohti arkistohyllyjä>

Gittes:       Mikä nipottaja.

Kun Gittes lopulta pääsee L.A.:n piirikunnan alueen kiinteistörekistereihin käsiksi, hän erehtyy kysymään arkistovirkailijalta nidettä lainaksi.

chinatown2

Periksiantamaton yksityisetsivämme ei tyydy arkistovirkailijan vastaukseen vaan ottaa oikeudet omiin käsiinsä.

rep3

Arkistoaineistojen tutkiminen kannatti, vaikka siinä jouduttiinkin käyttämään kyseenalaisia keinoja. Gittes saa nimittäin rekisterien avulla selville, että suuri osa alueen maista oli vaihtanut viime kuukausien aikana omistajaa. Tämän tiedon avulla etsivämme saa uuden johtolangan, jonka avulla juttu on mahdollista saada ratkaistuksi.

02 / Orwellilainen dystopia: vaihtoehtoisten totuuksien arkisto

Kirjailija George Orwell onnistuu klassikkoromaanissaan Vuonna 1984  (Nineteen Eighty-Four, 1949) kuvaamaan pelottavan hyvin, miten luottoa arkiston tietojen oikeellisuuteen voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi. Teoksen esittämä dystopiakuvaus lienee monille ennestään tuttu, mutta virkistetään hieman lukijoiden muistia.

Orwellin romaani Vuonna 1984 kuvaa totalitaarista Oseanian yhteiskuntaa, jota hallitsee Isoveljeksi nimetty diktaattori. Oseania on yksi maailman kolmesta suurvallasta, jotka ovat jatkuvasti sodassa toistensa kanssa. Teoksen totalitaarisessa yhteiskunnassa koneistoa pyörittävät puolueeseen kuuluvat virkamiehet, puoluejäsenet. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea pitää yllä kuvaa täydellisestä yhteiskunnasta, jossa tuotanto tehostuu, elintaso nousee ja kansalaiset rakastavat Isoveljeään. Kiusallisia tai muuten epämiellyttäviä asioita ei haluta tuoda julki, minkä vuoksi puoluejäsenet joutuvat herkeämättä muuttamaan menneisyyttä arkiston avulla:

“Heti, kun kaikki korjaukset, jotka sattuivat olemaan tarpeen jossakin tietyssä Timesin numerossa, oli koottu yhteen ja tarkistettu, kyseinen numero painettiin uudestaan, alkuperäinen lehti hävitettiin ja korjattu numero sijoitettiin arkistoon sen tilalle. Samaa jatkuvaa muutostyötä harjoitettiin sanomalehtien lisäksi kirjoissa, aikakauslehdissä, pamfleteissa, julisteissa, esitteissä, elokuvissa, ääninauhoissa, pilakuvissa, valokuvissa – kaikessa kirjallisuudessa ja dokumentoinnissa, jolla voitiin katsoa olevan jotakin poliittista tai ideologista merkitystä. Menneisyyttä ajanmukaistettiin päivästä päivään, miltei minuutista toiseen.” (Vuonna 1984, 48.)

Puolueen johdon silmissä epämieluisa henkilö tai tapahtuma eliminoidaan historiankirjoista poistamalla kaikki merkinnät tästä arkistosta ja korvaamalla ne “virallisella totuudella”. Jos asiaa ei löydy arkistosta, sitä ei ole olemassa. Tapaus ei toisin sanoen ole vain unohtunut – sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Oseaniassa vallan jakavat neljä eri ministeriötä: Rakkausministeriö, Rauhanministeriö, Yltäkylläisyysministeriö ja Totuusministeriö. Ja kuinka sattuikaan, romaanin päähenkilö Winston Smith työskentelee viimeksi mainitussa ministeriössä arkisto-osastolla arkistonhoitajana. Täällä Winston tekee puolueen hyväksi edellä kuvattua työtä, joka sotii vasten kaikkia arkistonhoitajan eettisiä periaatteita: Winston “ajanmukaistaa” menneisyyttä arkiston asiakirjoja väärentämällä ja lähettää alkuperäiskappaleet tuhottaviksi suureen salaiseen polttouuniin.

Arkisto-osaston työntekijöitä kuvataan teoksessa melko stereotyyppisiksi, elämää pelkääviksi “hiirulaisiksi”, jotka tuskin uskaltavat katsahtaakaan muihin kollegoihin:

“Arkistoihmiset eivät hanakasti puhuneet töistään. Tuossa kopperorivien reunustamassa pitkässä ikkunattomassa salissa, sen loputtomassa paperinkahinassa ja puhekirjoittimiin jupisevien äänten sorinassa, oli ainakin tusinan verran ihmisiä joita Winston ei tuntenut edes nimeltä, vaikka hän joka päivä näki heidät rientämässä pitkin käytäviä […]. Hän tiesi, että naapurikopperossa raatoi se pieni kellanharmaatukkainen nainen, joka päivät pääskytysten vain etsi ja poisti lehdistä niiden ihmisten nimiä, jotka olivat haihtuneet ja joiden ei siksi katsottu olleen olemassakaan.” (Vuonna 1984, 50.)

Ja miksi kukaan haluaisi erottua joukosta, kun pienikin poikkeama muista saattaa ajaa työntekijän huonoon valoon? Paras keino selvitä on noudattaa säännöllisiä rutiineja ja pysytellä huomaamattomana. Teoksessa puolueen, ja sitä symboloivan Isoveljen, valta perustuu nimenomaan kaiken läpäisevään valvontaan. Oseaniassa kotiin ja työpaikoille asennetut teleruudut toimivat kahdella tavalla: ne sekä syöttävät katsojille puolueen propagandaa että taltioivat kaiken, mitä ruudun edessä tapahtuu. Jopa omat työtoverit ja naapurit saattavat ilmiantaa henkilön puolueelle epäilyttävästä käytöksestä, tai muuten vain.

nineteen-eighty-four-1984-bindokuzyuzseksendort-big-brother-george-orwell-gozetim-toplumu-panopticon-1

Teleruutu tarkkailemassa arkistotyöntekijää tämän työpisteellä George Orwellin teokseen pohjautuvassa elokuvassa 1984 (1984). Lähde: gianfreakinrobot.com

Kansalaiset elävät jatkuvassa pelossa, sillä pienestäkin virheestä henkilö saatetaan “haihduttaa” pois maailmankirjoista. Jopa väärästä ajattelusta voidaan rangaista, sillä henkilö syyllistyy tällöin ajatusrikokseen. Puolue onkin kehittänyt Oseaniaan uuden kielen, “uudiskielen”, jonka juurruttamisella väestön keskuuteen pyritään tekemään kaikenlainen väärä ajattelu mahdottomaksi. Muista (luonnollisista) kielistä poiketen uudiskielen sanavarasto nimittäin kutistuu jatkuvasti.

Ranskalaisen filosofi ja sosiologi Michel Foucault on vuonna 1975 julkaisemassaan teoksessa Tarkkailla ja Rangaista (2000) kuvannut vankilalaitoksen historiaa ja kurinpitovallan kehittymistä länsimaisissa yhteiskunnissa. Foucault’n (2000) valta-analytiikan mukaisesti Oseanian suurvallan jatkuvaan tarkkailuun perustuvaa vallankäyttöä voisi kuvata kurinpitovaltana. Kurinpitovallassa, tai oikeastaan kurinpitoyhteiskunnassa, kaikkea normaalista poikkeavaa pidetään vaarallisena, minkä vuoksi siitä rangaistaan. Keskeistä kurin säilyttämiselle on tiedon ja vallan yhteys: kansalaisista on kerättävä systemaattisesti tietoa, jotta heitä on helpompi luokitella ja kontrolloida. Näin tapahtuu myös Oseaniassa, jossa ajatuspoliisi valvoo puoluejäseniä 24/7:

“Puoluejäsen elää syntymästä kuolemaansa ajatuspoliisin silmänpidon alaisena. Edes silloin kun on yksin hän ei voi olla varma siitä että on yksin. Missä ikinä hän onkin, unessa tai valveilla, työssä tai levossa, kylpyammeessa tai sängyssä, häntä voidaan tarkkailla ilman varoitusta ja hänen tietämättään. […] Paitsi tahattomat rikkeet, havaitaan vuorenvarmasti myös kaikki mikä poikkeaa tavallisuudesta, oli se kuinka vähäistä tahansa, jokainen tapojen muutos, mikä tahansa hermostunut käyttäytymismuoto joka voi kieli sisäisestä levottomuudesta. Ihmisellä ei ole valinnanvaraa mihinkään suuntaan.” (Vuonna 1984, 222.)

Foucault’n ajattelun mukaan ruumis ja vallankäyttö liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ihmisruumis kytkeytyy siis vääjäämättä vallan poliittiseen kenttään, sillä valtakoneisto voi käyttää ruumista taloudellisesti hyväksi. Teoksessa Winston on valtakoneiston kannalta hyödyllinen niin kauan kuin se on sekä alistettu että tuottava välikappale.

Foucault’n kuuluisa kuvaus Jeremy Benthamin Panopticonista muistuttaa epäilemättä Orwellin luomaa kauhukuvaa Oseanian kansasta, joka elää joka hetki ajatuspoliisin silmälläpidon alaisena. Puoluejäsen ei voi koskaan tuntea olevansa aidosti yksin, sillä hän ei voi tietää, koska ja kenen toimesta tarkkailu kulloinkin tapahtuu – yksityisyyden käsitettä ei ole olemassa. Panopticonilla Foucault (2000, 2002) halusi kuvata arkkitehtonista mallia, joka myöhemmin toimi mallina vankiloille ja muille laitoksille. Panopticon on ympyrän muotoinen rakennus, jonka keskellä on keskustorni. Sellit on suunniteltu rakennukseen siten, että keskustornissa oleva vartija näkee vangin yhdellä katseella mutta itse vanki ei voi nähdä vartijaa. Mallilla pyrittiin luomaan vangeille mielikuva siitä, että valvonta olisi jatkuvaa, vaikka se todellisuudessa olisikin katkonaista.

Vaikka kansalaiset tietävät, että  “Isoveli valvoo”, ei ole varsinaisesti selvää, onko Isoveljeä todella olemassa vai onko johtohahmo puolueen keksimä – Isoveli ei nimittäin vanhene tai kuole koskaan. Hän vain on. Valvonta tuntuu olevan joka puolella, vaikka Isoveljeä tai valvojia ei voikaan yksilöidä tai tunnistaa ihmisjoukosta. Koska Winston ei voi tietää, koska ja kuka häntä valvoo, voi kuka tahansa tuttu tai tuntematon olla mahdollinen tarkkailija. Vallan voikin nähdä suhdeverkkona: Kurinpitovalta ulottuu kaikkialle, ja sitä tuottaa koko koneisto. Valta yltää joka puolelle, mutta samalla se toimii täysin äänettömästi. Se on luonteeltaan moninaista, automaattista ja ennen kaikkea anonyymia. (Foucault 2000.) Lopulta pelkkä ajatus jatkuvasta valvonnasta saa henkilöt tarkkailemaan jopa omaa käytöstään. Näin valta lävistää ihmisen läpikotaisin.

Jotta kuri ja järjestys pysyisivät yllä, on myös menneisyyttä voitava kontrolloida. Tähän on kaksi syytä: Ensinnäkin, kansalaisen on hyväksyttävä omat elinolonsa eikä hänellä saa olla mitään aiempia tietoja, joihin omaa elintasoaan voisi verrata. Hänet on tämän vuoksi irroitettava menneisyydestä ja muusta ulkomaailmasta. Toisekseen, puolueen erheettömyys ja ennusteiden paikkansapitävyys täytyy varmistaa. Puolue ei myönnä minkäänlaisia muutoksia omissa opeissaan eikä poliittisessa asemassaan. (Vuonna 1984, 224.) Koska Isoveli ei tosiasiassa ole kaikkivoipa ja puolue erehtymätön, vaikka näin kansalaisille toki uskotellaan, täytyy arkistotietoja pitää jatkuvasti “ajan tasalla”.

Tarinan loppupuolella Winston käy seuraavanlaisen dialogin entisen työtoverinsa O’Brienin kanssa:

O’Brien:       Missä menneisyys sitten on, jos on?

Winston:     Arkistoissa. Kirjattuna muistiin.

O’Brien:       Arkistoissa. Ja – ?

Winston:     Mielessä. Ihmisten muistoissa.

O’Brien:       Muistissa. No hyvä.

Ja kaikki arkistot ovat meidän eli puolueen hallinnassa, ja kaikki  muistot ovat meidän hallinnassamme. Joten emmekö me hallitse menneisyyttä?

(Vuonna 1984, 263.)

Menneisyys on sekä arkistoissa että ihmisten muistissa. Arkistotietojen sorkkiminen on puoluejohdolta vielä helppo juttu, mutta miten päästä käsiksi ihmisten muistoihin? Yksi keino on “haihduttaa” epätoivotut henkilöt siten, ettei heistä jää arkistoihin minkäänlaisia tietoja. Mutta varmasti joku heidät vielä muistaa, eikö? Ei välttämättä, sillä kuuliainen kansalainen osaa itse kontrolloida omaa muistiaan, kunhan hän tarpeeksi ponnistelee nähdäkseen ja muistaakseen tapahtumat puolueen haluamalla tavalla. Teoksessa puhutaan kaksoisajattelusta – ajattelusta, jossa kaksi täysin vastakkaista totuutta voivat olla olemassa henkilön mielessä yhtä aikaa.

Vapaus kuuluu poliittiseen kenttään ja liittyy ennen kaikkea mahdollisuuteen valita toisin (Foucault 2014). Romaanissa päähenkilö muistelee tapausta, jossa hän kerran sai sattumalta käsiinsä todisteen siitä, että puolue valehtelee (Vuonna 1984, 86). Paniikissa Winston kätkee todisteen ja hävittää sen myöhemmin arkiston valtavaan “muistiaukkoon” kenenkään huomaamatta. Vaikka todisteen löytyminen on merkittävä tapaus päähenkilölle, ei hän koe, että asiakirjan olemassaololla olisi todellista merkitystä vallalla oleviin asiantiloihin. Yksilön mahdollisuus toimia eettisenä subjektina, tehdä valinta oikean ja väärän välillä, muodostuu mahdottomaksi orwellilaisessa yhteiskunnassa, jossa arkistonhoitajat on valjastettu palvelemaan puoluejohtoa.

Foucault’ta (1998, 2014) lainaten voimme todeta, että vapaus on aina eettisen subjektin edellytys. Esimerkiksi orjalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella isäntänsä tahtoa, minkä vuoksi orja ei voi koskaan tehdä eettisiä valintoja. Orwellin kuvaama ylivalta, jossa valtasuhteet eivät ole liikkuvia, estää kaiken vapauden harjoittamisen. Tämän joutuu oppimaan romaanissa myös Winston, joka yrittää lopulta nousta vastustamaan Isoveljen tahtoa samalla tietäen takaraivossaan vastarinnan mahdottomuuden.

Orwellin 1940-luvun lopulla kirjoittama dystopiakuvaus tuntuu omalla tavallaan yhä ajankohtaiselta. Olemmehan siirtyneet nyt “vaihtoehtoisten faktojen” aikaan, jossa keskustelukulttuuriamme tuntuu leimaavan orwellilainen kaksoisajattelu. Kun uusien viestintäkanavien myötä perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee, oikeastaan kuka tahansa voi esittää sosiaalisessa mediassa päästä temmattuja “faktoja” ja muovailla totuutta mieleisekseen omien poliittisten tai taloudellisten intressiensä mukaisesti.

Jotta arkistonhoitajan työhön liittyvä eettinen puoli ei pääsisi unohtumaan, laitettakoon blogipäivityksen loppuun vielä ICA:n laatimat arkistonhoitajan eettiset säännöt. Pidetään nämä mielessä myös muuttuvassa toimintaympäristössä, eikös vain:

 

Arkistonhoitajan eettiset säännöt:

  1. Arkistonhoitajien tulee suojella arkistoaineiston integriteettiä ja siten taata, että se säilyy luotettavana todisteena menneisyydestä.
  2. Arkistonhoitajien tulee seuloa ja ylläpitää arkistomateriaali historiallisessa, oikeudellisessa ja hallinnollisessa kontekstissaan säilyttäen siten asiakirjojen provenienssi ja niiden alkuperäiset suhteet.
  3. Arkistonhoitajien tulee turvata asiakirjojen autenttisuus niiden prosessoinnin, säilytyksen ja käytön aikana.
  4. Arkistonhoitajien tulee varmistaa arkistomateriaalin jatkuva saatavuus ja ymmärrettävyys.
  5. Arkistonhoitajien tulee dokumentoida arkistomateriaalille tekemänsä toimenpiteet ja pystyä oikeuttamaan ne.
  6. Arkistonhoitajien tulee edistää niin laajaa pääsyä (access) arkistomateriaaliin kuin mahdollista ja tarjota puolueetonta palvelua kaikille.
  7. Arkistonhoitajien tulee kunnioittaa sekä käytön vapautta että yksityisyyttä ja toimia relevantin lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
  8. Arkistonhoitajien tulee toimia heille uskotun erityisen luottamuksen mukaisesti ja välttää hyödyntämästä asemaansa epäoikeudenmukaisesti omaksi tai kenenkään muunkaan hyödyksi.
  9. Arkistonhoitajien tulee pyrkiä korkeatasoiseen ammatilliseen toimintaan päivittämällä systemaattisesti tietämystään sekä jakamalla tutkimustensa ja kokemuksensa tuloksia toisille.
  10. Arkistonhoitajien tulee edistää maailman asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilymistä ja käyttöä yhteistyössä oman professionsa ja toisten professioiden kanssa.

 

Lähteet:

Foucault, M. 1998 [1984]: ”Nautintojen käyttö” – Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 115–280.

Foucault, M. 2000 [1975]: Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.

Foucault, M. 2002 [2000]: “Truth and Juridical Forms” –  Power. Essential Works of Foucault 1954 – 1984. Toim. Paul Rabinow. Kääntänyt Robert Hurley et al. Lontoo: Penguin, 1-89.

Foucault, M. 2014: “Itsestä huolehtimisen etiikka vapauden harjoittamisena” – Michel Foucault. Parhaat. Ranskankielinen alkuteos: Dits et écrits I-IV, 1994. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä & Johan L. Pii. Tampere: Niin & Näin, 269–291.

International Council on Archives (ICA): “Arkistonhoitajan eettiset säännöt”. http://www.ica.org/sites/default/files/Ethics-FI.pdf. Viitattu 7/2017.

Orwell, G. 2008 [1949]: Vuonna 1984. Suom. Raija Mattila. Helsinki: WSOY.

Wikipedia: Panopticon. https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon. Viitattu 7/2017.

03 / Strippisarjakuvat, osa 2: Ulkoista arkistoaineiston säilytyspalvelua ja tehokasta seulontaa à la Pentti Perusinsinööri (Dilbert)

Julkaisimme aiemmin blogissamme postauksen arkisto- ja asiakirjahallintomaailmaan sijoittuvista strippisarjakuvista ja uumoilimme, että teema saattaa saada myös jatkoa myöhemmin. Näin kävi, sillä tässä teeman toinen osa.

Jo edellisessä postauksessa esitelty Scott Adamsin sarjakuva Pentti Perusinsinööri, alkup. nimeltään Dilbert, on tällä kertaa strippejä yhdistävä tekijä. Yhdysvaltalaisen tietotekniikkayrityksen arkea kuvataan neljän eri stripin voimin.  Sarjakuvissa tuodaan ilmi muun muassa ulkoisen arkistopalvelun käyttöä sekä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittelyä ja sen käytännön toteutusta.

  1. Yhdysvalloissa yleisesti käytössä oleva ja jo Suomeenkin levinnyt ulkoinen arkistoaineiston säilytyspalvelu saattaa joskus aiheuttaa epäilyksiä:

Dilbert1

2. Yritysympäristössä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittely ei aina saa aikaan erityistä innostusta:

Dilbert2

3. Säilytyspolitiikka ja käytännön toteutus:

Dilbert3

4. Käytännön dokumentinhallintakin vaatii joskus tulkintaa:

Dilbert4

 

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pentti Perusinsinööri). www.dilbert.com 

01 / Takaa-ajoa arkistossa – Valtakunta II

Krogshøj ja Mogge keskustelevat todisteen kätkemisestä:

[Krogshøj]    	Arvaa mihin piilotin sen!
[Mogge]    	Taatusti nokkelaan paikkaan.
[Krogshøj]   	Siitä voit olla varma!
		Sanopa mistä kukaan ei ikinä arvaisi etsiä.
[Mogge]   	Patjan altako?
[Krogshøj]   	On vain yksi kätkö, josta kukaan ei hoksaa etsiä sitä.
		Arkistosta.
[Mogge]   	Hiton ovelaa.
[Krogshøj]    	Väärin arkistoitu paperi katoaa ikiajoiksi.
		Ovelin vetoni on kuitenkin se, 
		että piilotin sen mappiin, 
		jota kukaan ei kuuna päivänä avaa.
[Mogge]    	Mihin sitten?
[Krogshøj]    	Steeleman-raportin väliin.
		Steelemanin työryhmän selvitys tammikuulta 1991, 
		sairaaloiden johtamisstrategioiden 
		yhtäläisyyksistä. Ainuttakaan yhtäläisyyttä ei mainita,
		vaikka sivuja 789! 
		Raportti on surkeinta soopaa, mitä koskaan on painettu.
		Edes Steeleman ei jaksanu lukea sitä loppuun.
[Mogge]   	Helkkari!

 

Arkistot ja asiakirjahallinta kulkevat mukana Lars von Trierin Valtakunnan toisellakin tuotantokaudella. (Ks. ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä blogipostaus tästä.) Neurokirurgi Stig Helmeriä syytetään Mona-nimisen tytön epäonnistuneesta leikkauksesta, mutta ainoa kirjallinen todiste tapahtumasta on anestesialääkärin raportti, jonka arkistokappale on säilynyt koskemattomana.

Toisella tuotantokaudella raportin käsiinsä saanut osaston apulaisylilääkäri Krogshøj haluaa pitää todisteen visusti itsellään, sillä raportin avulla tämä voi sopivan paikan tullen kiristää Helmeriä asiassa kuin asiassa. Helmer saa kuitenkin lääketieteenopiskelija Moggen kautta tietää, että Krogshøj on päättänyt piilottaa todistusaineiston arkistoon. Väärään paikkaan laitettua asiakirjaa kun on arkistosta yhtä vaivalloista etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Todiste on Krogshøjn mukaan tylsyydestään tunnetun Steeleman-raportin välissä yhtä hyvässä tallessa kuin se olisi “ruotsalaisessa pankissa”! (Vertauskuva on samalla isku suoraan vasten Helmerin kasvoja: tämä kun jaksaa muistuttaa tanskalaisia kollegoitaan ruotsalaisten paremmuudesta asiassa kuin asiassa.)

Krogshøjn nerokas suunnitelma asiakirjan piilottamisesta menee lopulta mönkään. Asiakirjan tulee nimittäin löytäneeksi sairaalan hoitaja/lääkäri Rigmor, jonka kanssa Helmerillä on ollut kehkeillä työpaikkaromanssi. Rigmor päätyy arkistoon, sillä hän yrittää löytää unettomuusongelmaansa apua jostakin mahdottoman unettavasta luettavasta – Steelman-raportista. Raporttia lukiessaan hän tulee löytäneeksi Krogshøjn piilottaman anestesialääkärin raportin, joka osoittautuukin oivaksi keinoksi kiristää Helmer hänen kanssaan avioliiton satamaan. Krogshøjn virheestä viisastuneena Rigmor ei enää päätäkään tallettaa asiakirjaa arkistoon, joka on kuin ruotsalainen pankki, vaan hän toimittaa asiakirjan aitoon ruotsalaiseen pankkiin. Tämän kuultuaan Helmer ei voi muuta kuin luovuttaa ja avioitua Rigmorin kanssa – peli on menetetty.

Mutta mitä tästä opimme? Tapahtumien opetuksena voinemme pitää, että arkisto ei ole pankin veroinen piilopaikka: jopa kaikista tylsimmille ja sisällöltään vähäpätöisimmille asiakirjoille voi löytyä käyttöä. Kaikki asiakirjat ovat arvokkaita, kysymys on ainoastaan käyttäjän näkökulmasta ja intresseistä!

vlcsnap-2016-12-22-20h14m07s591

Toisen tuotantokauden toiseksi viimeisessä jaksossa nähdään loistava takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu – yllätys, yllätys – arkistoon. Helmer, joka on joutunut pyörätuoliin loukattuaan itsensä, rullaa tuolillaan arkistoon napatakseen raportin. Krogshøj kulkee sattumalta avonaisen arkisto-oven kohdalle ja päättää tarkistaa, mitä arkistossa tapahtuu. Nähdessään pyörätuoli-Helmerin epäilyttävä asiakirja suussaan tämä ryntää kohti ruotsalaislääkäriä. Ennen kuin Krogshøj ehtii napata Helmerin paiskaa Mogge paniikissa arkiston oven kiinni ja samalla arkiston liiketunnistukseen perustuva hälytysjärjestelmä (tuttu jo 1. tuotantokaudelta) aktivoituu. Tämä pakottaa sekä Helmerin että Krogshøjn jähmettymään niille sijoilleen. Krogshøj äkkää liiketunnistimen olevan ikivanha ja mahdollistavan hyvin pienen ja rauhallisen liikkeen ilman, että hälytysjärjestelmä laukeaa. Näin hän alkaa hyvin hitaasti mutta varmasti lähestyä Helmeriä. Tanskalaisen harmiksi myös ruotsalainen tajuaa jutun juonen ja alkaa itse hivuttautua hiljalleen kohti arkiston takaovea.

Seuraa takaa-ajokohtaus, joka hätyyttelee televisiohistorian ennätystenkirjoja kahdellakin tavalla: Se saattaa ensinnäkin olla ainoa takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu arkistoon. Toisekseen, se saattaa olla kaikkien aikojen hidastempoisin takaa-ajo molempien osapuolten hivuttautuessa todella varovasti sipsuttaen eteenpäin. Kohtauksen kruunaa nopeatempoinen takaa-ajomusiikki. Kannattaa katsoa:

Linkki YouTubeen (vain alkuperäiskielellä, ikävä kyllä)

 

Lähteet:

Valtakunta, toinen tuotantokausi (Riget, 1997). O: Lars Von Trier. Tanska.

02 / Paradoksaalinen arkisto

Tiedätkö, miltä näyttää Salomonin solmu? Oletko yrittänyt koskaan ratkoa Zenonin paradokseja? Entä onko lauseessa “tämä lause on epätosi” oikeastaan mitään logiikkaa? Mikäli paradoksit ja erilaiset antinomiat kiehtovat, kannattaa lukaista Leena Krohnin romaani Umbra. Silmäys Paradoksien arkistoon.

Vuonna 1990 julkaistu romaani kertoo Umbra-nimisestä lääkäristä. Kertojan mukaan Umbra viettää perjantai-iltapäivät Uupuvain Avussa, sosiaaliministeriön ylläpitämässä keskuksessa, jossa hän pitää vastaanottoa auttaen kaikkein huono-osaisimpia potilaita. Vastaanotolle on mahdollista tulla varaamatta aikaa tai paljastamatta omaa henkilöllisyyttään. Tiistaisin Umbra taas työskentelee KVTK:ssa eli Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskuksessa, jota kutsutaan “Klinikaksi”. Toisin kuin Uupuvain Avussa, Klinikalla Umbran vastaanotolle joutuneet potilaat ovat pääasiassa väkivaltarikollisia ja rikoksenuusijoita. Asetelma on jossain määrin paradoksaalinen: alkuviikosta lääkäri ottaa vastaan Klinikalla erilaisia lainrikkojia ja öykkäreitä, kun taas loppuviikosta hän yrittää hoitaa Uupuvain avussa niitä potilaita, jotka ovat joutuneet edellä mainittujen lainrikkojien ja öykkäreiden uhreiksi.

Krohnin romaanin pohjalta on tehty myös Maria Ruotsalan ohjaama scifi-elokuva Apeiron (2013). Elokuva perustuu hatarasti romaanin henkilöhahmoihin ja potilastapauksiin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Itse pidin elokuvaa jokseenkin raskaana katsottavana: romaanin episodimaisuus ja pirstaleisuus on viety elokuvaversiossa äärimmäisyyksiin. Vaikka Apeiron saattaa joitakin marginaalielokuvien tai suomalaisen scifin ystäviä kiinnostaa, suosittelisin silti Krohnin Umbraan tarttumista elokuvan katsomisen sijaan.

vlcsnap-2017-03-05-20h42m50s620.png

Sampo Sarkola ja Irina Björklund näyttelevät pääosaa Leena Krohnin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Apeiron (2013).

Krohnin teoksessa Umbra harrastaa paradokseja, ja vuosien myötä kaikki hänen vapaa-aikansa tuntuu kuluvan yhä tiiviimmin tämän harrastuksen parissa. Kertojan mukaan Umbra kokoaa Paradoksien arkistoa: hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kokoamistaan paradokseista valtava antologia, johon hän liittää kaikki löytämänsä paradoksit. Ongelmaksi koituu vain se, että uusia paradokseja ilmestyy koko ajan lisää, ja Umbran arkisto paisuu paisumistaan. Luvussa “Paradoksien arkisto” kertoja kuvaa Umbran harrastusta seuraavasti:

“Elämä oli päättymätön kuin Salomon solmu. Se minotaurus, joka asui labyrintin sydämessä, oli paradoksi, sovittamaton ristiriita. Ja tajuttuaan sen Umbra oli aikoinaan ryhtynyt kokoamaan Paradoksien arkistoa, suurta kokoomateosta. Umbran tarkoituksena oli liittää yhdeksi kokonaisuudeksi erilajiset paradoksit: loogiset, matemaattiset, filosofiset, visuaaliset, auditiiviset, fysikaaliset, maantieteelliset, kosmologiset… Alaotsikoksi hän suunnitteli: Antinomiat eilen ja tänään. Niiden etiikka, metafysiikka ja morfologia.” (Umbra, s. 35)

Romaanin riveillä ja rivien välissä juoksee niin paljon paradokseja, että lukiessa teosta joudun kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja kaivamaan Wikipedia-sivut esiin. Nuoliparadoksi, valehtelijan paradoksi, Kantin antinomiat… jopa Umbran tuttavat ovat innostuneet auttamaan häntä arkiston kasvattamisessa lähettämällä tälle matkoilta löytämiään paradokseja: “Tuossa oli postikortti, jossa kaarelle taipunut vasara löi naulaa omaan varteensa. Tuossa lappunen, jossa luki: Please ignore this notice.” (Umbra, s. 36)

Umbraa kiusaa ajatus äärettömyydestä. Tarinan alussa Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt ruumiinsa ympyrän muotoon. Pian potilas muuttaa asentoaan ja vääntää itsensä kahdeksikon muotoon. Niin, vai onko tämä kahdeksikko? Vaakatasoon asetettuna potilas muodostaa ruumiillaan äärettömyyden symbolin, joka tuntuu vaivaavan päähenkilöä suunnattomasti. Umbra yrittää kaikin keinoin saada potilaansa vaihtamaan asentoa – mutta turhaan. Potilas  Kiinnostus äärettömyyden ajatukseen pohjautuu päähenkilön lapsuuteen. Lapsena Umbra tajusi ensimmäisen kerran äärettömyyden ajatuksen katsoessaan Droste-kaakaopurkkia, jossa nunna pitää tarjottimella kädessään kaakaopurkkia ja kahvikuppia. Tarjottimen kaakaopaketissa ja kupissa on puolestaan kuva nunnasta, joka pitää tarjottimella kädessään kaakaopakettia ja kahvikuppia. Tästä muodostuu ääretön nunnien ja kaakaopurkkien jatkumo, joka sai pienen Umbran pään pyörälle.

Umbran kerrotaan organisoivan paradoksien arkistoa – mutta onko kyse oikeastaan arkistosta? Tarkemmin pohdittuna keruutyön tuloksena syntynyt asiakirjallinen kokonaisuus on luonteeltaan pikemminkin kokoelma (Lybeck et al, 2006). Toisin kuin kokoelma, arkiston tulisi olla tietyn arkistonmuodostajan (esim. vastaanottokeskuksen) toiminnasta kertyvä asiakirjojen kokonaisuus. Keräilytyötä tekevä Umbra ei ole itse keräämänsä kokonaisuuden arkistonmuodostaja, sillä hän liittää “arkistoonsa” asiakirjoja sieltä-täältä. Jopa hänen ystävänsä auttavat häntä paradoksien keräämisessä. Koska kokonaisuutta yhdistää pikemminkin yhteinen ominaisuus tai teema, kyse on ilman muuta kokoelmasta.

Vaikuttaisiko Krohnin teos lukijan korvaan yhtä kutkuttavalta, jos se olisi nimeltään ”Silmäys paradoksien kokoelmaan”? Kenties juuri arkisto-sanaan liittyy jotakin arvoituksellista, salaperäistä, joka saa lukijan tarttumaan teokseen…

 

Lähteet:

Krohn, L. 1990: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon. Porvoo: WSOY.

Lybeck , J. et al. 2006: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos.

Ruotsala, M. (ohjaus) 2013: Apeiron. Suomi. 90 min.

Wikipedia. Droste. https://en.wikipedia.org/wiki/Droste#/media/File:Droste.jpg