10 / Asiakirjat osana taideinstallaatiota

Asiakirjoja löytyy läpi kulttuurin kentän ja nyt todistetusti jopa taiteesta. Tamperelaisessa Mältinrannan taidekeskuksessa on maaliskuun loppuun saakka esillä interaktiivinen installaatio, jonka pääosassa on asiakirja. Vaikkei taideinstallaatio varsinaisesti populaarikulttuuria olekaan, halusimme nostaa teoksen esiin blogissa.

Teoksessaan ”Salaisten TTIP-asiakirjojen lukusali” (2017) Arsi Keva ottaa kantaa asiakirjojen salassapitoon ja rooliin osana byrokraattista koneistoa, joka hankaloittaa kansalaisen mahdollisuutta seurata ja perehtyä keskeisiin valmistelussa oleviin päätöksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Installaatio koostuu yhden hengen tutkijasalista, jonka pöydällä TTIP-asiakirjat ovat. Asiakirjoihin tutustuakseen museokävijän on kuitenkin allekirjoitettava salassapitovelvollisuuslomake, jossa hän lupaa olla taltioimatta asiakirjojen sisältöä ja pysyä vaiti niiden yksityiskohdista.

Installaatio_Maltinranta

Taidekeskus Mältinrannan Happy Ending -näyttely koostuu Tampereen ammattikorkeakoulun valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputöistä. Näyttely on katseltavissa ja koettavissa 4.3.2017 – 20.3.2017.

 

 

 

00 / Lama-ajan asiakirjahallintaa

Matti Ijäksen ohjaamassa TV-elokuvassa Johanneksen leipäpuu (1994) nähdään hieman tavallisesta poikkeavaa otetta asiakirjahallintaan. Elokuva kertoo aktiivisesta lama-ajan Suomen sarjayrittäjästä (Sulevi Peltola), jonka yritykset tuntuvat kaatuvan kerta toisensa jälkeen. Kun uuden hautaustoimiston ahdinko pahenee, päättää yrittäjä kirjanpitoasiakirjojen elinkaaren lyhyeen:

sauna4

 

Linkki Yle Areenaan (Johanneksen leipäpuu, 1994)

00 / Hukattuja öitä

Kävimme Helsingin DocPoint-elokuvafestivaaleilla katsomassa puolalaisen Michal Marczakin ohjaaman dokumenttielokuvan All These Sleepless Nights.

DocPointin nettisivustolla kuvataan elokuvaa seuraavasti:

Parikymppiset Krzysztof ja Michal vaeltelevat pitkin Varsovan autioita öisiä autoteitä ja metrotunneleita, klubeilta kotibileisiin, rantareiveistä aamuisille jatkoille. Huolettoman hedonismin nimeen vannovat ystävykset haluavat elää jokaisen hetken täysillä, ja elleivät muista hengittää, sitä parempi. Tabuja ja viivoja vedetään, ja jokainen hetki ja sana muuttuu merkitykselliseksi. Kerta toisensa jälkeen, joka yön ja aamuyön lopuksi, tuo merkitys tiivistyy yhdeksi sanaksi: nuoruus. (Sirje Niitepõld)

Vaikka ohjelmistossa oli monia muita dokumentteja*, joissa arkistot ja arkistoaineistot olisivat olleet paljon vahvemmin läsnä, oli varsovalaisdokumenttiin sidottu hieman yllättävästi  arkistoaiheista “elämänfilosofiaa”. Tämän vuoksi päätimme sanoa muutaman sanan elokuvasta myös omassa blogissamme. Valitettavasti ohjaaja joutui perumaan osallistumisensa festivaaleille, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla tekijältä itseltään hieman elokuvan taustoista ja ohjauksesta. Vaikka kyseessä oli dokumentti, muistutti kokonaisuus enemmän fiktiivistä elokuvaa kohtausten unenomaisuuden ja asetelmallisuuden vuoksi. Kuten DocPointin ohjelmistokuvauksessa osuvasti todetaan, katsomiskokemukselle lienee kuitenkin yhdentekevää, mikä kohtaus on mahdollisesti näytelty ja mikä ei.

all-these-sleepless-nights-trailer

Kuvakaappaus All These Sleepless Nights -elokuvasta.

Tässä ranskalaisen uuden aallon elokuvasta vaikutteensa saaneessa dokumentissa henkilöhahmojen taustat jätetään katsojalta täysin pimentoon. Keskiössä ovat kotibileet, reivit, klubit ja nuorten kuljeskelu Varsovan öisillä kaduilla. Krzysztofia ja Michalia voisi luonnehtia 2010-luvun flanööreiksi (flâneur, “kuljeskelijoiksi”), jotka saavat nautintonsa sulautumalla suurkaupungin ihmisvilinään ja sen aaltoilevaan liikkeeseen. Ihmistyyppinä ”flanööri” on tullut tutuksi etenkin Charles Baudelairen 1860-luvulla julkaisemasta esseestä Modernin elämän maalari, jossa hän kuvaa väkijoukkoon sulautuvaa väsymätöntä tarkkailijaa, joka nauttii ajatuksesta olla maailman keskipisteessä mutta samalla maailmalta piilossa.

Ten thousand cigarettes
so many breaths so sharply drawn
of ten thousand cigarettes
three hundred days gone up in smoke
a thousand more unfiltered moments
your voice among a hundred others
for a hundred breaths one mistake
every ten thousand cigarettes

(All These Sleepless Nights, 2016)

Elokuvan alussa katsojalle esitetään psykologinen käsite The reminiscence bump. Käsitteellä viitataan aikuisen ihmisen kykyyn palauttaa enemmän muistoja teini-iän ja varhaisen aikuisiän ajalta kuin miltään muulta elämänsä ajanjaksolta. Ihminen haluaa siis mielellään palata muistelemaan tiettyä aikaa elämästään, jonkinlaista kultaista nuoruutta.

Mutta mitä jää lasin pohjalle, kun juhlat on juhlittu? Elokuvan nuoret elävät carpe diem -mentaliteetilla janoten kokemuksia ja fiilistellen hetkiä, mutta millainen narratiivi näistä pirstaleisista päihteiden läpi suodatetuista tilannekuvista heille myöhemmin jää kerrottavaksi? Sattumanvaraisia muistinpalasia, joita ei ole missään vaiheessa ollut aikaa organisoida muistin arkistoon, kuten päähenkilö Krzysztof tulee eräissä juhlissa pohtineeksi. Ajelehtimisesta on tullut elämäntapa, ja kokemusten hankkimisesta elämän päätarkoitus. Muulle ei tässä vaiheessa ole aikaa eikä kiinnostusta. Krzysztof selittää pelkäävänsä sitä, että muistot vain katoavat. Onko kokemusten haalinta ollut turhaa, jos tieto ei ole aivopoimuissa järjestyksessä, arkistoituna? Jostain syystä kaverit, joille Krzysztof jakaa mietteitään muistojen arkistoinnista, eivät jaksa kuunnella juttua loppuun ja alkavat keskenään keskustella muista asioista.


* Uncle Howard on hyvä esimerkki dokumenttiprojektista, jossa arkistot ovat konkreettisesti keskeinen osa teosta. Dokumentintekijä kuvaa kaivatun yksityisarkistoaineiston luokse pääsyä ja tämän jälkeen kyseisen arkistoaineiston sisältöä.

Lähteet:

Baudelaire, Charles (2001): Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Gummerus.Elenius, Rauli: ”Flanööri ja 1800-luvun kaupunkikulttuuri”. 1800-luvun kulttuurihistoria -blogi. https://kulttuuri1800.wordpress.com/2012/06/13/flanoori-ja-1800-luvun-kaupunkikulttuuri/Niitepõld, Sirje: ”All These Sleepless Nights”. DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/all-these-sleepless-nights/
Pipinen, Marjo: ”Uncle Howard”. DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/uncle-howard/

03 / Strippisarjakuvat, osa 1: Asiakirjojen tallentamista paperittomassa toimistossa

Arkistot, asiakirjat ja näiden parissa työskentelevät ihmiset ilmaantuvat silloin tällöin myös muutamasta kuvasta koostuviin strippisarjakuviin. Strippisarjakuvat, tai stripit, ovat yleensä luonteeltaan nopeasti silmäiltäviä ja helposti seurattavia ja liittyvät yleensä johonkin yksittäiseen huomioon, vitsiin tai tilanteeseen. Toki esimerkiksi sanomalehdissä julkaistavissa strippisarjakuvissa on mukana myös jatkuvien tarinoiden strippejä, mutta nekin yleensä julkaistaan 3-4 sarjakuvaruutua kerrallaan.

Strippisarjakuvat pyrkivät usein hauskuuttamaan lukijaansa, ja näin on myös arkisto- tai asiakirjahallinta-aiheisten strippien kohdalla. Tavanomaisesti strippien huumori revitään stereotypioista ja kärjistyksistä. Suoranaisesti arkistoista tai arkistoammattilaisista kertovia sarjakuvia ei ole tullut vastaamme*, mutta viittauksia löytyy kyllä. Erityisesti toimistoihin sijoittuvissa strippisarjakuvissa arkisto- tai asiakirjahallintoviittaus on jopa yleinen.

Strippisarjakuviin liittyviä postauksia blogissamme tulee todennäköisesti olemaan useita, tässä niistä ensimmäinen. Tämän postauksen stripit liittyvät ennen kaikkea asiakirjojen aktiivivaiheeseen ja toimistoympäristöön. Valokeilaan pääsevät Scott Adamsin luoma Dilbert / Pertti Perusinsinööri, Ilkka Häilän B. Virtanen ja Pertti Jarlan Fingerpori.

Dilbertissä seurataan tietotekniikkayrityksessä työskentelevää insinööriä. Suomessa sarjakuvaa on julkaistu myös nimellä Pertti Perusinsinööri. Syynissä on ennen kaikkea toimistoympäristö työntekijöineen. Käsittelyyn pääsevät (tai joutuvat) muun muassa esimiestyö, yritysten byrokratia ja erilaiset työntekijätyypit. Arkistot ja asiakirjahallinto eivät varsinaisesti ole sarjakuvan keskiössä, mutta viittauksia niihin löytyy säännöllisesti. Tällä kertaa esiin nostettavassa stripissä kipuillaan paperillisen ja paperittoman toimiston välimaastossa. Asiakirja lähetetään sähköisesti, mutta varmuuden ja mukavuuden vuoksi myös faksilla ja postitse:

dilbert_skannaus

Toinen tämän blogipostauksen toimistomaailmaan sijoittuvista sarjakuvista on kotimainen, Ilkka Häilän luoma B. Virtanen. Päähenkilönä esiintyy ylityöllistetty ja sekä työyhteisössään että kotioloissaan alistettu toimistotyöntekijä. Arkistoihin ja asiakirjahallintoon liittyviä viittauksia esiintyy silloin tällöin. On myös syytä ottaa huomioon tässä postauksessa esiintyvien sarjakuvastrippien (sekä B. Virtanen että aiemmin esitelty Dilbert) ilmestymisajankohta: stripit ovat nähneet päivänvalon 1990-luvun lopulla tai 2000-luvun alkupuolella, jolloin toimistotodellisuus oli ainakin teoriassa kovin erilainen. Toisaalta yhtäläisyyksiä on yllättävänkin helppo nähdä nykyiseen “sähköiseen” todellisuuteen. Seuraavassa stripissä työntekijää muistutetaan välillä tallentamaan työnsä, joskin ohjeistajalla ja ohjeistetulla taitaa olla erilainen tulkinta tallentamisesta:

b-virtanen_tyopaikkaromansseja11_s48

B. Virtasessa aikanaan työmäärää kuvattiin ennen kaikkea paperimäärällä: mitä suurempi pino A4-arkkeja, sitä enemmän töitä.

b-virtanen_arkistot-avautuvat_s71

Pertti Jarlan tekemä Fingerpori poikkeaa monesta muusta strippisarjakuvasta siinä mielessä, että se perustuu lähes aina kielelliseen leikittelyyn homonyymeineen kaikkineen. Myös asiakirjahallintaan liittyvissä Fingerpori-stripeissä keskitytään ennen kaikkea alamme sanastoon ja termien erilaisiin tulkintoihin. Paperiton toimistokin saa uudenlaisen iteraation Fingerporin maailmassa:

fingerpori_paperiton

Sarjakuvat paperittomista toimistoista sekä sähköisen ja paperisen asiakirjan välisistä kipuiluista ovat edelleen yllättävän ajankohtaisia. Vaikuttaisi siltä, että useassa toimistossa paperittomuus vaikuttaa edelleen olevan, juhlapuheista huolimatta, melko kaukaista todellisuutta.

Pekka Henttonen kertoo Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogissaan (linkki1 ja linkki2) kaipaavansa asiakirjahallinnan alalle omaa ammattihuumoria ja -kaskuja. Kokonaisen ammattihuumoriperinteen kasvattaminen lienee vuosikausien mittainen projekti, mutta ehkä fingerporimaisessa kielellisessä leikittelyssä voisi olla potentiaalia synnyttää toivottua ammattikunnan sisäistä huumoria?


* Ellei sitten lasketa mukaan James Lappinin sarjakuvia, joita hän tekee asiakirjahallinta-aiheiseen blogiinsa ja laatimiinsa esityksiin. Tämän blogin näkökulmasta Lappinin sarjakuvat jäävät käsittelemättä, vaikka eittämättä laadukkaita ovatkin ja ansaitsevat huomiota.

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pertti Perusinsinööri), https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/d1/a8/d9/d1a8d93969f07f459dbe3dbb0e339e31.jpg (käytetty 17.1.2017)
Henttonen, P. Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogi, https://reunamerkintoja.wordpress.com/  käytetty 17.1.2017
Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.
Heilä, I. (2005). B. Virtanen: Työpaikkaromansseja. Arktinen banaani.
Jarla, P. Fingerpori, https://crop.kaleva.fi/Wl7AIAt5qD5Bj85QKxbmQYg27hs=/smart/http%3A//kuvat.kaleva.fi/cartoons/54c00676132247f096f2594ea9b4a408.jpg (käytetty 17.1.2017)
Lappin, J. https://thinkingrecords.co.uk/ käytetty 17.1.2017

01 / “Sinne on koottu kaikki tuska”

Valtakunta (kausi I)

Lars von Trier tunnetaan ehkä parhaiten elokuvaohjaajana (mm. Idiootit, Dogville, Manderlay, Antichrist, Melancholia, Nymphomaniac), mutta hän on ohjannut myös televisioon tanskalaisen minisarjan Valtakunta I (Riget I, 1994) ja Valtakunta II (Riget II, 1997). Sarjan pohjalta on kaiketi koostettu myös viisituntinen elokuvaversio ja Stephen Kingin tekemä amerikkalaisversio Kingdom Hospital. Rigetille kaavailtiin kolmattakin tuotantokautta, mutta se jäi toteutumatta sarjan keskeisten näyttelijöiden kuoleman vuoksi.

Valtakunta on kuvattu Kööpenhaminan keskussairaalassa Rigshospitalessa (tästä sarja on myös saanut alkuperäisen nimensä). Kyseessä on jonkinlainen sekoitus kotikutoista sairaalasarjaa, perinteistä saippuaoopperaa, kauhuelokuvaa ja psykologista trilleriä – komiikalla maustettuna. Sarjan tapahtumapaikkana on vanha sairaala, erityisesti sen neurologinen osasto, jossa tuntuu tapahtuvan outoja. Ruotsalainen neurokirurgi Stig Helmerin vihjaillaan plagioivan alaistensa tutkimuksia ja julkaisevan niitä omissa nimissään. Häntä myös syytetään Mona Jensen -nimisen pikkutytön epäonnistuneesta aivoleikkauksesta. Samaan aikaan sairaalan vakioasiakas, rouva Drusse, alkaa hoitajana työskentelevän poikansa Bulderin avustuksella selvittää hississä kummittelevan Mary-tytön tapausta. Kuvioihin kytkeytyy myös mm. maksasyöpätutkimukseensa pakkomielteisesti suhtautuva tohtori Bondo oppilaineen sekä neurologisen osaston apulaisylilääkäri Krogshøj, jolla on meneillään työpaikkaromanssi samalla osastolla työskentelevän Judithin kanssa.

Tanskalaista asiakirjahallintaa

Rigetissä kaksi asiakirjahallintakulttuuria törmäävät keskenään: ruotsalainen tehokkuus ja tanskalainen pedanttius. Tolvanoita tanskalaisia päivittelevä ruotsalainen Helmer tuskastuu sarjan edetessä harmilliseen tanskalaiseen tapaan noudattaa sääntöjä ja säädöksiä. Asioita ei hoideta sairaalassa aina siten kuin se kulloinkin olisi henkilökunnan kannalta edullisinta, ja sekös harmittaa.

Täytyy tosin myöntää, ettei sääntöjä ja eettisiä periaatteita aina noudateta tarkasti edes tanskalaisessa sairaalassa. Esimerkiksi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella professori Bondo haluaa saattaa syöpätutkimuksensa loppuun hinnalla millä hyvänsä. Kun kuolevan syöpäpotilaan omaiset eivät suostu luovuttamaan potilaan maksaa tieteelliselle tutkimukselle, lääkärit löytävät säädöksistä porsaanreiän ja siirtävät syöpäisen maksan Bondoon itseensä.

Tästä huolimatta Rigshospitaletin asiakirjahallinnassa ja arkistoinnissa pyritään yleisesti ottaen säännönmukaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että totuus menneisyydestä säilyisi. Tätä korostaa sairaalan tapa säilyttää kellarissa sijaitsevassa arkistossa kopiot kaikista virallisista asiakirjoista. Kopioiden olemassaolosta kuullessaan Helmerin huumori on koetuksella. Kopiot säilytetään, ennenkuulumatonta! Tämä ei tullut mieleenkään, kun Helmer pyysi hoitaja/lääkäri Rigmoria sabotoimaan kahvilla alkuperäisen anestesialääkärin raportin eli asiakirjan, joka uhkaa Helmerin uraa lääkärinä. Näin sairaalan tapa säilyttää asiakirjoista myös arkistokappaleet tunkee kapuloita tehokkuutta edustavan Helmerin rattaisiin.

[Helmer:]          Mitä Mona-tutkimuksille kuuluu? Joko häly on laantunut?

Sanoit, että anestesiaraportti oli kahvin sotkema.

Tanskalaisten touhuja ja hemmetinmoista hutilointia.

[Moesgaard:]    Niin pääsi käymään. Onneksi arkistossa on kopio.

[Helmer:]           Mikä kopio?

[Moesgaard:]    Anestesiaraportin jäljennös.

Yksi kappale liitetään potilaskertomukseen.

Toinen lähetetään arkistoon. Meillä Tanskassa tehdään niin.

Joten ei hätää, puhdas kopio on tallessa.

Pitääkin tilata se arkistosta tapauksen tutkijoille.

Epätoivoinen tilanne johtaa kokeilemaan uusia tapoja asioiden hoitamiseksi. Ensimmäisen tuotantokauden 4. jaksossa Helmer yrittää poistaa hänelle kiusalliseksi koituneen asiakirjan jopa yrittämällä syödä sen. Kohtaus paljastaa asiakirjan vallan: Helmer yrittää tuhota asiakirjan, vaikka paikalla on todistajia, jotka ovat lukeneet raportin sisällön. Jos asiakirjaa ei ole olemassa, tapahtumasta ei ole olemassa myöskään kirjallisia todisteita. Jäljellä olisi ainoastaan läsnäolijoiden todistus luvattomasti tapahtuneesta hävittämisestä.

helmer

Vaikka Helmer on valmis tuhoamaan raportin jopa todistajien läsnäollessa, asiakirjan katoaminen vaikuttaisi olevan tanskalaissairaalassa kova paikka. Johtava ylilääkäri Moesgaard on huolissaan ennen kaikkea asiakirjan häviämisen ja potentiaalisen vuotamisen aiheuttamasta vahingosta sairaalan julkisuuskuvalle. Kuultuaan kadoksissa olevasta raportista Moesgaard pohtii, olisiko ollut parempi sabotoida asiakirjat kahvilla kuin tunnustaa, että sairaalasta on kadonnut asiakirjoja. Moesgaardin pelko on osaltaan tietysti aiheellinen – ja meillä Suomessakin ajankohtainen. Olisihan se sairaalalle hyvin kiusallista, jos arkaluonteisia potilasasiakirjoja sattuisi myöhemmin löytymään vaikkapa roskakatoksesta…

Arkistokappaleen metsästys

Ensimmäisen tuotantokauden kolmosjaksossa erillään kulkeneet juonenpätkät alkavat vähitellen punoutua yhteen, kun yhä useammalla henkilöhahmolla tulee tarve päästä käsiksi arkistoaineistoihin. Ongelmana vain tuntuu olevan kysymys siitä, miten arkistoon pääsisi sisälle turhaa hälyä aiheuttamatta.

Motiiveja arkistoon pääsylle on useita:

[1] Ylilääkäri Helmer haluaa päästä arkistoon tuhoamaan anestesialääkärin raportin, jotta hänen tekemänsä hoitovirhe ei paljastuisi.

[2] Apulaisylilääkäri Krogshøj lähettää lääketieteenopiskelija Moggen arkistoon etsimään todisteet (anestesialääkärin raportin) Helmeriä vastaan, sillä hän haluaa tämän vastuuseen teostaan.

[3] Rouva Drusse haluaa saada käsiinsä sairaalassa kummittelevan Mary-tytön sairaskertomuksen selvittääkseen, mitä Marylle tapahtui. Drusse lähettää asialle poikansa Bulderin, jonka tehtävä on järjestää heille pääsy arkistoon.

Kaikki ei mene kuitenkaan aivan putkeen. Ensin on keksittävä keino, millä arkistoon pääsisi. Arkiston avainkoodista vastaa sairaalassa rouva Kågård, jota luonnehditaan “säntillisyyden perikuvaksi”. Rouva Kågårdia ei sarjan katsojille suoraan esitetä, mutta hän tuntuu henkilöhahmojen mielestä olevan niin säntillinen työntekijä, ettei häneltä kertakaikkiaan kannata edes yrittää anella lupaa päästä arkistoon. Bulder ja Mogge päättävät sen sijaan lähestyä sairaalan tekniikkapuolen asiantuntijaa, joka tietää keinon päästä arkistoon: sairaalan varavirtajärjestelmää testataan illalla tasan kello yhdeksän, jolloin arkistoon pääsee normaalilla avainkoodilla. Pahaksi onneksi Mogge ja Bulder sattuvat arkiston sisäänkäynnille samaan aikaan, joten Bulder joutuu nolostuneena perääntymään, sillä hän ei halua paljastaa aikeitaan Moggelle.

Bulder epäonnistuu omassa tehtävässään, mutta rouva Drusse onkin ovelampi. Drusse, joka mielellään viettää aikaa sairaalassa, on onnistunut solmimaan suhteita niin henkimaailman, potilaiden kuin henkilökunnankin kanssa. Bulderin epäonnisen yrityksen jälkeen Drusse saa kuin saakin käsiinsä arkiston avainkoodin – yllätys yllätys – rouva Kågårdilta itseltään. Katsojalle nimittäin selviää, että Kågårdin ainoa heikkous on taipumus spiritismiin, minkä varjolla yliluonnollisiin ilmiöihin itsekin vihkiytynyt rouva Drusse pääsee väleihin arkistonhoitajan kanssa ja saavuttaa tämän luottamuksen.

Kun ensimmäinen haaste on selätetty, seuraa melkoinen sekamelska, kun eri tahot yrittävät saada arkistossa tehtävänsä suoritettua. Mogge pääsee tutkimaan arkistohyllyjä ensimmäisenä, mutta arkistokaava ei tunnu avautuvan lääketieteen opiskelijalle.

valtakunta_arkistossa_1

Mogge arkistossa.

Mogge ei ehdi löytää raporttia ennen kuin ylilääkäri Helmer paukkaa sisään arkiston lukitsematta jääneestä ovesta. Helmer puolestaan löytää raportin mutta epäonnistuu sen tuhoamisessa, sillä arkistosta sammuvat valot juuri ennen kuin tämä ehtii kaataa kupin kahvia raportin päälle. Myös hälytysjärjestelmä kytketään takaisin päälle, joten Helmer jää arkistoon loukkuun. Tästä seuraa sarjan yksi visuaalisesti hienoimmista kohtauksista, kun ylilääkäri Helmer seisoo liikahtamatta pimeällä arkiston käytävällä kuuma kahvikuppi kädessään. Yhtäkkiä ympärillä näyttää liikkuvan joku… arkistossa kummittelee.

valtakunta_arkistossa_4

Kummitus yllättää ylilääkäri Stig Helmerin.

Tilanne laukeaa, kun rouva Drusse rymistelee poikansa kanssa arkistoon sisään ja päästää Helmerin pälkähästä. Kahvit lentävät lattialle ja Helmer poistuu arkistosta tuohtuneena. Drusse ja Bulder sen sijaan onnistuvat siinä, missä muut eivät: he löytävät etsimänsä asiakirjan (Mary-nimisen haamun sairaskertomuksen vuodelta 1919)  ja ottavat sen mukaansa tutkimuksia jatkaakseen.

Mutta mitä Helmerin ja Moggen havittelemalle anestesialääkärin raportille lopulta tapahtui? Ei mitään kovin kummallista: apulaisylilääkäri Krogshøjn rakastettu Judith saa seuraavana päivänä raportin käsiinsä tekemällä aivan tavallisen tietopalvelupyynnön.

Historiaa kirjoitetaan uudelleen

Valtakunnan “alkutunnarissa” katsojalle kerrotaan, miten entisaikojen taikausko on sarjan esittämässä maailmassa vaihtunut valkotakkisten lääkärien ja tutkijoiden ihannoimaan rationaalisuuteen ja tieteellisyyteen:

“Kööpenhaminan keskussairaalan alla on vanhaa suota. Aikoinaan täällä oli valkaisimo. Sen väki huuhtoi palttinoitaan matalassa rantavedessä ja siitä kohoava höyry kietoi tienoon vaippaansa. Sittemmin paikalle kohosi suuri sairaala. Valkaisijat vaihtuivat lääkäreihin ja tutkijoihin, maan etevimpiin aivoihin ja hienoimpiin laitteisiin. Paikasta tulki valkotakkien valtakunta. Vastedes elämän piti olla määriteltävissä. Tietämättömyys ja taikausko piti hävitettämän tieteen tieltä.”

Ehkä parhaiten tieteellisen tutkimuksen ihannointia edustaa sarjassa omahyväinen ja ylimielinen Stig Helmerin hahmo, joka suhtautuu kaikkeen epätieteelliseltä haiskahtavaan varsin halveksuvasti ja tuomitsevasti – oli sitten kyseessä hypnoosi, haitilainen luonnonlääkitys tai henkimaailman olemassaolo.

Sarjaa on analysoitu osuvasti Taikalyhty-nimisessä elokuvablogissa:

“Sarjassa kuvataan nykyisyyden ja menneisyyden, elämän ja kuoleman, fyysisen ja henkisen jatkuvaa rajankäyntiä.  Menneisyys kurottelee Rigetin kellarikerroksista yhä ylemmäs, ja kuten alkutunnuksessakin todetaan, kukaan ei ‘huomaa, että portti on jo raollaan’.”

Menneisyys näyttää tosiaan sijoittuvan sairaalarakennuksen pohjakerroksiin, jossa esimerkiksi haitilainen luonnonparannuskeinoihin erikoistunut hoitaja majailee. Pohjakerroksesta löytyy myös arkisto, joka kätkee sisäänsä paljon historiaa.

Tapahtumien välissä kuvataan toistuvasti kahta sairaalan keittiössä työskentelevää downin oireyhtymää sairastavaa tiskaria, jotka tuntuvat olevan parhaiten kärryillä sairaalan tapahtumista ja henkimaailman puuhasteluista. Tiskarit kiteyttävät arkiston roolin nokkelasti seuraavassa dialogissa:

[Mies:]         Arkistoitua tietoa valtava määrä,

vaan onko jokin vinossa,

kun oikea onkin väärä suuressa pinossa.

[Nainen:]     Mitä tarkoitat?

[Mies:]          Menneisyys on merkillinen.

Nyt ne halutaan arkistoon muuttamaan mennyttä.

[Nainen:]     Ketkä?

[Mies:]         Ylilääkäri, vanha rouva ja opiskelija.

Arkisto vaikuttaa rauhalliselta, mutta…

[Nainen:]     Niin?

[Mies:]         Sinne on koottu kaikki tuska.

Joka sana on verellä kirjoitettu.

Arkisto saattaa vaikuttaa äkkiseltään ajatellen kuolleelta paikalta, mutta se kätkee sisäänsä paljon tapahtumia. Miestiskarin mukaan “ne” halutaan arkistoon kirjoittamaan historian tapahtumia uudelleen. Oikeastaan ylilääkäri Helmerin ja rouva Drussen pyrkimykset ovat vastakkaiset:  Helmer haluaa arkistoon tuhoamaan todisteita epäonnistuneesta leikkauksesta, kun Drussen pyrkimys on nimenomaan selvittää vuosikymmenten ajan salailtu ja peitelty tapahtuma asiakirja-aineiston kautta. Rouva Drusse nimittäin löytää arkistosta asiakirjan, josta selviää, että vuonna 1919 sairaalassa kuolleen Maryn oireet ovat ristiriidassa potilaan virallisen kuolinsyyn kanssa. Toisin kuin on luultu, Mary onkin kuollut myrkkyyn eikä sairauteen. Asiakirjojen avulla kuvaa menneisyydestä on mahdollista manipuloida suuntaan tai toiseen. Hoitovirhe voidaan poistaa muistista asiakirjoja tuhoamalla tai todellinen kuolinsyy peittää sairaskertomusta vääristämällä. Toisaalta asiakirjojen avulla voidaan myös oikaista kuvaa menneisyydestä, kuten Maryn tapaus sarjassa osoittaa.

Arkistoon pääsy on yhtä kuin mahdollisuus käyttää valtaa. Arkiston tietoja pidetään absoluuttisen luotettavina, ja arkisto on viime kädessä paikka, josta faktat voi käydä tarkistamassa. Jos arkiston tietoja pääsee keinolla tai toisella sorkkimaan tai jopa hävittämään, on sama asia kuin muuttaisi menneisyyttä. Henkilö voi tällä tavalla käyttää valtaa ja muokata kollektiivista muistia mieleisekseen.

Valtaa käyttää myös arkistonhoitaja, sillä arkistoon ei niin vaan marssita. Sarjassa arkistonhoitajan roolia toimittava rouva Kågård toimii niin sanottuna portinvartijana tiedolle, sillä ilman hänen lupaansa ei arkistoon (ainakaan periaatteessa) ole pääsyä.

Portinvartijarooli on myös alan tieteellisessä kirjallisuudessa noussut esiin. Catherine Johnsonin ja Wendy Duffin (2005) tekemässä tutkimuksessa arkiston käyttäjät kokivat, että suuri osa tärkeistä asiakirjoista on saatavissa ainoastaan arkistonhoitajan kautta. Jotkut kokivat, että aineistot on suorastaan piilotettu kuolevaisilta käyttäjiltä. Arkistonhoitaja oli tutkittavien mukaan ”suuri portinvartija”, jonka kautta relevantin tiedon lähteille päästäkseen oli pakko kulkea. Tästä käyttäjän ja arkistonhoitajan suhteesta harvalla tutkimukseen osallistujalla oli positiivista sanottavaa. Osa tutkittavista kertoi pelänneensä arkistonhoitajaa ja monet kertoivat, että arkistonhoitajan luottamuksen ja yhteistyöhalukkuuden ansaitseminen oli jopa välttämättömyys ennen kuin itse asiakirjoihin pääsi käsiksi.

Alan kirjallisuuden pohjalta vanhanaikaisena pidetystä portinvartijaroolista ollaan jo liikkumassa poispäin kohti uutta ja uljasta Arkisto 2.0:aa (ks. esim. Theimer 2011). Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että 1990-luvulla, Rigetin syntyvuosina, arkistonhoitajan portinvartijarooli oli voimissaan. Arkistonhoitajan paikka on myös tanskalaissarjassa olla tiedon ja tiedontarvitsijan välissä – ilman arkistonhoitajan asiantuntemusta tiedon etsijä on yhtä avuton kuin lääketieteen opiskelija Mogge, joka yrittää tuskastuneena löytää oikeaa asiakirjaa identtisiltä vaikuttavien arkistohyllyjen välistä. Vastoinkäymisten ja pieleen menneiden yritysten kautta arkisto kuvataankin sarjassa paikaksi, joka olisi parempi jättää alan ammattilaisten hoiviin.

Lähteet:

TV-sarjat:
Valtakunta (Riget, 1994). O: Lars Von Trier. Tanska.

Tekstilähteet:
Duff, Wendy & Johnson, Catherine (2005) ”Chatting Up the Archivist: Social Capital and the Archival Researcher”. The American Archivist: Spring/Summer, Vol. 68, No. 1, pp. 113-129.

Taikalyhty
-elokuvablogi. “Riget (1994 & 1997) – Von Trieriä parhaimmillaan” (julkaistu 29.7.2014). https://taikalyhty.wordpress.com/2014/07/29/von-trieria-parhaimmillaan-riget-1994-1997/ (viitattu 3.1.2017).

Theimer, Kate (2011) ”What Is the Meaning of Archives 2.0?”. The American Archivist: Spring/Summer, Vol. 74, No. 1, pp. 58-68.

Pajuriutta Satu (5.5.2016) ”Husin potilaspapereita löytyi kerrostalon pihalta Vantaalla – ’27 yrs of basic healthy woman, behind two alatiesynnytystä'”. Helsingin Sanomat. http://www.hs.fi/kaupunki/a1462365749072 (viitattu 3.1.2017).

 


Kiitos aihevinkistä jälleen Viiltäjälle. Valtakunnan toisesta tuotantokaudesta on tulossa vielä oma postauksensa.

02 / Nicolen tarina F. Scott Fitzgeraldin teoksessa Yö on hellä

Luin F. Scott Fitzgeraldin vuonna 1934 julkaistun romaanin Yö on hellä (Tender is the Night) Kallion seudun lukupiirin marraskuun tapaamista varten. Teos on saanut nimensä John Keatsin runosta “Oodi satakielelle” (“Ode to a Nightingale”). Kertomuksen alkuosassa on lyhyt viittaus arkistoaineistoon, minkä vuoksi päätin sivuta teosta myös näin blogitekstin muodossa.

yo-on-hella2

Fitzgeraldin teos kuvaa sotien välisen ajan dekadenttia ilmapiiriä ja sen joutilasta elämäntapaa viettävää nuorta yläluokkaa.Teoksen päähenkilö Dick Diver, nuori psykologi, rakastuu 17-vuotiaaseen potilaaseen Nicole Warreniin, jonka hän myöhemmin ottaa vaimokseen. Teoksen alkuosassa Dick keskustelee tytöstä kollegansa Franz Gregaroviusin kanssa. Franz on pyytänyt Dickin luokseen Zürichiin, jotta hän voisi avata tälle tytön sairauden taustoja:

>>Nyt siitä tytöstä, Dick>>, hän sanoi. >>Tietysti minä haluan kuulla sinustakin ja kertoa, mitä sinulle kuuluu, mutta ensin puhutaan tytöstä, koska minä olen odottanut niin kauan voidakseni kertoa sinulle.>>
Hän etsi ja löysi pinkan papereita arkistokaapista, mutta selailtuaan ne läpi hän huomasi, että ne olivat vain tiellä ja pani ne pöydälle. Sen sijaan hän kertoi Dickille koko tarinan. (Yö on hellä, s. 28.)

17-vuotias Nicole sairastaa skitsofreniaa, jonka puhkeamiseen on vaikuttanut hänen vääristynyt isäsuhteensa. Romaanissa Franz haluaa välittää tytön tarinan Dickille mahdollisimman autenttisessa muodossa, mutta arkistokaapista löytyvistä potilasasiakirjoista ei näytä olevan hyötyä – ne ovat oikeastaan vain tiellä. Psykologi tietää, että potilastiedoista selviää vain tarinan  “virallinen” versio. Asiakirjat kertovat pikemminkin arkistonmuodostajan toiminnasta, ja niihin on kirjattu vain se, mikä on potilaan hoidon kannalta välttämätöntä. Parempi on siis turvautua suulliseen perimätietoon ja kertoa “koko tarina”, jonka psykologi itse on tytöltä ja tämän läheisiltä kuullut.

Lähteet:

Fitzgerald, F. Scott: Yö on hellä, 1980 [1934]. Porvoo: WSOY.

01 / Musta tuntuu -televisiosarjan kaivatut jaksot

KulttuuriCocktail on Ylen uusi kulttuuriohjelma, joka julkaisee muun muassa juttusarjaa suomalaisista tv-aarteista.

Hetki sitten julkaistussa kirjoituksessa KulttuuriCocktailin toimittaja Tuomas Karemo kertoo etsineensä Neil Hardwickin käsikirjoittaman Musta tuntuu -televisiosarjan (1985) jaksoja: Suomalaisia tv-aarteita: Musta tuntuu.

Karemon mukaan Musta tuntuu -sarjassa arkisto on keskeisessä roolissa. TV-sarjaa on esitetty MTV3-kanavalla uusintana vuonna 1988, ja kaikki jaksot löytyvät maikkarin arkistosta. Tallenteet ovat kuitenkin jossain määrin puutteellisia:

”Myös sarjan kaikki viisi osaa ovat löytyneet MTV:n arkistosta. Tässäkin tapauksessa fiktiomaailma meni sekaisin tosielämän kanssa: arkisto on tärkeässä roolissa Hardwickin dekkarissa, jossa nuori poliisi päätyy äitinsä kanssa selvittämään kahta murhamysteeriä. Onneksi ruumiita ei tullut vastaan oman salapoliisityöni aikana.

Ennen kuin pääsen asiaan, pyydän apuasi. Sarjaa ei ole esitetty 80-luvun jälkeen MTV:llä, eikä sen tv-versiota ole edes tekijöillä tallella. Näkemäni työnauhaversio ei ole täydellinen: sen ääniraidalla kuuluu Hardwickin ohjauskomentoja. Jos tiedät, että jonkun hyllystä löytyy Musta tuntuu esimerkiksi vhs-nauhana, ota yhteyttä. Yhteystiedot ovat kirjoituksen lopussa.” (Tuomas Karemo, YLE. Sähköposti: tuomas.karemo@yle.fi.)

Me arkistoblogin kirjoittajina toivomme, että sarja esitettäisiin jossain vaiheessa uusintana. Kenties siitä löytyisi juttua johonkin seuraavista blogiteksteistämme.

17-69350583842e709976

Kuva: IS

 


Kiitokset Juusolle linkkivinkistä.

 

03 / Mikki ja kadonnut omistusasiakirja

Työskentelin tovin historiallisessa lehtiarkistossa, ja ehkäpä juuri siksi tuntuikin kovin mieltä nostattavalta lukea  Aku Ankan taskukirjan ensimmäistä numeroa, Mikki kiipelissä (1970). Julkaisun viimeisessä seikkailussa “Mikki keisarina” nimittäin pyöritään hyvinkin paljon asiakirjahallinnan pyörteissä.

mikki03_rajattu_5-kuvaa

Seikkailu “Mikki kiipelissä”, alkuperäiseltä nimeltään “Topolino imperatore della Calidornia”, on italialaisen piirtäjä ja käsikirjoittaja Romano Scarpan käsialaa. Tarina alkaa takaumalla. Vuonna 1880 pääministeri O. Ohraleivän retkikunta matkaa Kalidornian autiomaassa ja joutuu intiaanijoukon hyökkäyksen kohteeksi. Valtion kallisarvoiset dokumentit ovat joutua intiaanien käsiin, mutta tilanteen pelastaa lainsuojaton “Hurja-Mikki”, joka vaatii vastineeksi urotyöstään omistusasiakirjan, jossa pääministeri myöntäisi hänelle ja hänen jälkeläisilleen koko Kalidornian alueen herruuden.

Jotta lainsuojaton Hurja-Mikki saattaisi retkikunnan turvaan eikä vain katoaisi omistusasiakirja mukanaan autiomaahan, pääministeri repii asiakirjan kahteen osaan – toinen osa jää Hurja-Mikille, ja toisen osan Ohraleipä pitää itse panttina niin kauan, kunnes heidät on saatettu turvallisesti kotikaupunkiinsa. Toinen puoli asiakirjasta kuitenkin katoaa mystisesti matkan aikana, ja Hurja-Mikki jää ilman Kalidornian herruutta.

Tarina Hurja-Mikistä ja sopimuksesta on jäämässä jo kokonaan unohduksiin, kunnes vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen Ankkalinnan asukkaat alkavat saada postissa mystisiä kirjeitä Kalidornian hallitsijalta. Mikki Hiiri ja hänen ystävänsä Atomiinus alkavat selvittää outoa tapausta. Etsinnät johdattavat heidät kaupungin vanhimman uutislehden Aamun pamauksen arkistoon, jossa heitä palvelee lehtialalle omistautunut arkistonhoitaja Pena. (Erään luotettavan lähteen mukaan henkilöhahmo esiintyy aiemmassa suomennoksessa Alvar Kistona.)

mikki05_pena

Pena vaikuttaa aluksi avuliaalta ja on valmis auttamaan etsiviä Ankkalinnassa murtoja tekevän Hurja-Mikin kiinnisaamiseksi. Pena muistaa hyvin Hurja-Mikin tarinan, sillä hänen isoisänsä oli sattumoisin Aamun pamauksen ensimmäinen toimittaja ja kirjoitti lehteen tapauksesta. Lopulta etsiville kuitenkin paljastuu, ettei Penalla ole aivan puhtaat jauhot pussissa…

mikki08_rajattu_paljastuminen

Tarinassa käydään läpi Kalidornian osavaltion perimyskiistaa, jossa sukulaissuhteet nousevat keskiöön. Koska rikollinen luonne tuntuu kulkevan suvussa, ankkalinnalaiset eivät aluksi halua olla missään tekemisissä Mikin kanssa, sillä häntä pidetään lainsuojattoman Hurja-Mikin jälkeläisenä. Kukaan ei kuitenkaan osaa arvata, että hyvämaineinen arkistonhoitaja Pena olisi kaiken kaaoksen takana. Lopulta arkistonhoitajan todellinen luonne paljastuu: hänen isoisänsä osoittautuu toimittajaksi, joka aikoinaan varasti pääministeri Ohraleivältä toisen puolikkaan Kalidornian omistusasiakirjasta. Isoisältä kesken jäänyttä tehtävää jatkaa Pena, joka haluaa saada itselleen koko alueen herruuden.

Mutta hetkinen, hetkinen, miten tiedon ja totuuden portinvartija nyt tällä tavalla sumuttaa kansalaisia? Eihän nyt arkistonhoitajan sovi olla näin epärehellinen? Tarinassa Pena ei taidakaan olla todellinen arkistonhoitaja, sillä hänessä virtaa toimittajan veri. Röyhkeä ja häikäilemätön luonne kulkee kaikesta päätellen hänen toimittajasuvussaan – sillä kaikkihan me tiedämme, millaisia ne toimittajat ovat – eikö?

———————————-

PS. Näin sivuhuomautuksena kerrottakoon, että Aamun pamauksen toimituksessa Mikki Hiirtä pidetään hyvinkin osaavana ja luotettavana kaverina. Hänet nimittäin päästetään penkomaan omin päin lehden arkistoja arkistonhoitajan ollessa “keikalla”.

4ltn9tu

 


Kiitos tämänkertaisesta aihe-ehdotuksesta Viiltäjälle.

00 / Filmiarkisto johdattaa pahan juurille – The Canal (2014)

Arkistoprofession kuvaus on elokuvissa harvinaista, mutta vielä harvinaisempaa se tuntuu olevan kauhuelokuvissa. Irlantilaisessa kauhugenreen asettuvassa elokuvassa The Canal (2014) arkisto, ja nimenomaan audiovisuaalinen arkisto, on kuitenkin poikkeuksellisen vahvasti esillä. Elokuvan päähenkilönä työskentelee nimittäin elokuva-arkistonhoitaja David.

The Canal kertoo sekä päähenkilön perheen sisäisestä kriisistä että heidän asuintalonsa synkästä historiasta. Tarinan keskiössä on perheenisä David, joka työskentelee filmiarkistossa. Tarina saa alkusysäyksensä, kun David saa töissä käsiinsä vanhan 16 mm:n filmiaineiston. Materiaalia tutkimalla hänelle selviää, että heidän perheensä asuintalossa on tapahtunut murhia 1900-luvun alussa: perheenisä on tappanut sekä lapsensa että vaimonsa ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan. Tapaus jää piinaamaan Davidin mieltä, ja vähitellen hän alkaa epäillä, että talo on riivattu ja sen synkkä historia varjostaa asukkaita yhä.

Blogimme näkökulmasta erityisen kiintoisaa on elokuvan tapa kuvata arkistonhoitajan työtä ja yhteiskunnallista statusta ympäröivään maailmaan verrattuna. David esitetään depressiivisenä ja stressaantuneena hahmona, mutta syy ei löydy niinkään arkistonhoitajan työstä vaan kodin piiristä. Työ itsessään kuvataan elokuvassa melko vähän kuormittavaksi ja luonteeltaan sellaiseksi, jota ei päähenkilön lähipiirissä erityisemmin arvosteta. Arkistonhoitajan työllä ei toisin sanoen cocktail-kutsuilla juuri kerskailla – varsinkaan, kun päähenkilön vaimona sattuu olemaan menestyvä liikenainen, Alice. The Canalissa onkin osuva kohtaus, jossa arkistonhoitaja osallistuu kutsuille vaimonsa avecina:

canal2_pieni

[GIF 1] David ja Alice cocktail-kutsuilla.

Kaunis, sosiaalisesti lahjakas ja menestyvä vaimo on itse asiassa suurin syy Davidin kasvavaan ahdistukseen, sillä tämä epäilee vaimonsa olevan uskoton. Cocktail-kutsuilla vaimon miespuolinen liiketuttava tuntuu olevan kiinnostunut keskustelemaan Alicen kanssa ja sivuuttaa esittelytilanteessa Davidin kysäisemällä: “Niin etkös sinä ollut se kirjastonhoitaja?”. “Ei, vaan arkistonhoitaja”, Alice korjaa samalla, kun hän siirtyy liiketuttavansa johdattelemana toiseen seurueeseen jättäen Davidin yksin juhlien keskelle. Ilmeisesti on vielä hieman matkaa siihen, että arkistonhoitajan ammatti aiheuttaa seurapiireissä ihailua ja värinää.

Näin arkistoalan ammattilaisena on mielenkiintoista spekuloida, miksi elokuvan päähenkilöksi on valittu juuri arkistotyöntekijä. Mitä tällä on mahdollisesti haluttu katsojalle viestiä? The Canal on psykologinen kauhuelokuva, jossa katsoja joutuu lopulta kyseenalaistamaan omat ennakko-oletuksensa päähenkilön mielenterveydestä ja tapahtumien todellisesta kulusta. Aluksi nimittäin vaikuttaa siltä, että jokin ulkopuolinen paha henki riivaa taloa ja uhkaa sen asukkaita vuosikymmenestä toiseen. Arkistoaineistot osoittavat, että rakennuksella on synkkä historia – talossa on tapahtunut murhia.  Kun Davidin vaimo katoaa ja löydetään lopulta kuolleena, alkaa päähenkilö kerätä todistusaineistoa siitä, että heidän talossaan kummittelee.

canal_aavekuva_muokattu

[Kuva 1] Arkistonhoitaja aavejahdissa.

Davidin kuvaamalle videolle tallentuu outoja näkyjä, ja kummitukset näyttävät todella riivaavan asukkaita. Katsojalle halutaan tietoisesti luoda kuva kiltistä ja tunnollisesta perheenisästä, joka huolesta hätääntyneenä yrittää selvittää vaimonsa katoamista. Ei liene sattumaa, että Davidin ammatiksi on valittu juuri arkistonhoitaja – luotettava ja tunnollinen totuuden vartija. Stereotypiaa kuitenkin vähitellen rikotaan, kun tapahtumien todellinen kulku alkaa valjeta katsojalle. Arkistonhoitajan mielenlaatu asettuu kyseenalaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omistautumisesta talon kummitusten kuvaamiselle alkaa tulla pakkomielle…

Voisi sanoa, että The Canalissa päähenkilön rooli arkistonhoitajana on erityisen keskeinen tarinan rakentumisen kannalta, sillä päähenkilölle eteen tuleva audiovisuaalinen arkistoaineisto antaa motiivin tarinan myöhemmille tapahtumille, kun David alkaa penkoa talon historiaa. Esimerkiksi Roman Polanskin psykologista trilleriä edustavassa elokuvassa Vuokralainen (Le Locataire, 1976) päähenkilö Trelkovsky työskentelee niin ikään arkistotyöntekijänä, mutta päähenkilön työnkuvalle ei anneta elokuvassa sen suurempaa merkitystä. Vaikka molemmissa elokuvissa on kyse päähenkilön häiriintyneen mielen kuvauksesta, ei Polanskin elokuvassa ole juonenkulun kannalta keskeistä, mikä päähenkilön ammatti on.

lelocataire02-595x326

[Kuva 2] Ohjaaja Roman Polanski näyttelee itse arkistovirkailijana työskentelevää Trelkovskya elokuvassa Vuokralainen (1976).

Loppujen lopuksi The Canal edustaa kerronnaltaan tyypillistä psykologista trilleriä siinä suhteessa, että kerronta on rajoitettua ja subjektiivista: tapahtumat kuvataan päähenkilön näkökulmasta siten, että katsojalla on mahdollisuus päästä sisälle esimerkiksi päähenkilön uniin ja ajatuksiin. Kirjallisuustieteen termein voisi puhua sisäisestä fokalisaatiosta (Genette 1980), minkä avulla tarinaan luodaan tässä jännitystä: Katsoja havainnoi ainoastaan sen, minkä David tarinassa näkee ja kokee, mutta samalla Davidin havaintoihin on tarinan edetessä yhä vaikeampi luottaa. Lopulta on mahdotonta sanoa, mitkä tapahtumat ovat tarinan maailmassa todellisia ja mitkä taas päähenkilön harhaisen mielen kehittämiä kuvitelmia ja vääristyneitä tulkintoja. Vasta tarinan loppumetreillä, jossa subjektiivisen elokuvakerronnan näkökulma vaihtuu Davidista tämän poikaan, katsojalle tarjotaan selvää tulkintamallia tarinan tapahtumiin ja henkimaailman olemassaoloon.

Vaikka paljon on elokuvan juonesta tullut jo paljastetuksi, jääköön loppuratkaisu sentään avaamatta. Ehkäpä jollain blogin lukijoista heräsi kiinnostus tietää, miten murhamysteerin ja rikostutkinnan pyöritykseen joutuneen arkistonhoitajan lopulta käy. Luhistuuko koko elämä, vai löytyykö arkistoaineistosta lopulta todisteet yliluonnollisille ilmiöille ja oikeutus kasvavalle ahdistukselle..?

 

Lähteet:

Elokuvat:
The Canal, 2014. O: Ivan Kavanagh. Irlanti. 98min.
Vuokralainen (Le Locataire), 1974. O: Roman Polanski. Ranska. 125min.

Kirjallisuus:
Genette, Gérard: 1980: Narrative Discourse. Oxford: Blackwell.

Kuvalähteet:
GIF 1 ja Kuva 1: The Canal, 2014
Kuva 2: Vuokralainen, 1974. http://www.darksidereviews.com/wp-content/uploads/2015/10/LeLocataire02-595×326.jpg – käytetty 24.11.2016

03 / Amerikkalaista arkistotyön loistoa

Populaarikulttuurin kentässä sarjakuva on sellainen sopukka, josta löytyy yllättävän paljon viitteitä arkiston ja asiakirjahallinnan osa-alueisiin. American Splendor on sarjakuva, jonka voi huoletta lukea samaan kategoriaan. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Harvey Pekarin käsikirjoittama omaelämäkerrallinen sarjakuva. Päähenkilönä esiintyy sairaalan arkistossa työskentelevä Harvey Pekar -niminen hahmo.

fullsizerender

Sarjakuva ilmestyi epäsäännöllisesti vuosien 1976 ja 2008 välillä. Vuonna 2003 julkaistiin Pekarista ja hänen sarjakuvistaan kertova elokuva American Spendor, ja seuraavana vuonna ilmestyi Pekarin elokuvavuodesta kertova sarjakuvakirja Our movie year. Voinee sanoa, että elokuvaversiossa on pysytty alkuperäiselle hahmolle uskollisena paitsi roolituksen (pääosaa esittää Paul Giamatti) myös käsikirjoituksen osalta: Harvey Pekar oli mukana käsikirjoitustyössä ja  myös esiintyy itse elokuvassa. Tässä postauksessa käsitellään American Splendoria kokonaisuutena, joka sisältää sekä sarjakuvat että elokuvan.

Sisällöltään American Splendor poikkeaa huomattavasti suuresta osasta yhdysvaltalaista sarjakuvagenreä. Yhtenä erityispiirteenä mainittakoon, että Pekar ei ole kuvittanut sarjakuvia itse, vaan kuvittamisesta vastaavat lukuisat eri sarjakuvataiteilijat. Tämän lisäksi American Splendor edustaa 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyttä ja sisällöltään sinänsä hyvin kirjavaa Alternative comix -liikettä, jonka tarkoituksena oli toimia vastavoimana sekä muotonsa että sisältönsä puolesta tuolloin hegemonia-asemassa vaikuttaneille ja edelleen hyvin suosituille supersankarisarjakuville (Hatfield 2005). Vastakohta supersankarisarjakuville American Splendor toden totta on: se ei sisällä perinteisiä supersankareita tai yliluonnollisia olentoja, vaan pikemminkin päinvastoin. Sarjakuva perustuu Harvey Pekarin omaan elämään ja siinä seurataan Harvey Pekar -nimisen hahmon arkea. Pekarin hahmo on äärimmäisen kyyninen ja kuivakkaa huumoria viljelevä mies, joka ei ole sosiaalisissa tilanteissa omimmillaan. Työkseen tämä toimii sairaalan arkistovirkailijana (file clerk). Sarjakuva käsittelee sisällöllisesti muun muassa työpaikkaan, työyhteisöön, parisuhteeseen, terveyteen ja erilaisiin projekteihin liittyviä arjen havaintoja.

harvey_as_54

Arkistot ja arkistoihmiset ovat American Splendorissa päähahmon ammatin myötä usein esillä. Vaikka nämä eivät sarjakuvan tarinan dialogissa esiintyisi, saattaa silti tapahtumaympäristönä olla arkisto. Kuva, joka arkistotyöstä itsessään luodaan, ei ole järin ruusuinen. Pekarin hahmo viittaa useaan otteeseen sarjakuvissa ja elokuvassa työhönsä ennen kaikkea sitä vähätellen. Hahmo ja hänen työkaverinsa kuvailevat sarjakuvassa työpaikkaansa muun muassa sellaiseksi, johon (vapaasti suomentaen) palkataan ainoastaan täysin sekaisin olevia tai muuten haasteellisia ihmisiä, jotka eivät kykene mihinkään oikeisiin töihin.

harvey_as_154_2

harvey_as_154_1harvey_as_joku1

Jos kyseisiltä hahmoilta kysytään, on arkistotyö sellaista, josta selviytyisi kuka tahansa koululainen. Kunnianhimottomuutta ja etenemismahdollisuuksien vähyyttä kyseinen työpaikka hohkaa Harvey Pekarin hahmon todetessa, ettei hän ole saanut ylennystä koko työssäolonsa, 31 vuoden, aikana.

Työ masentaa ja siitä on aktiivinen pyrkimys pois varsinkin silloin, kun elokuva-projektit tulevat sarjakuvissa ajankohtaisiksi. Toisaalta työ kuvataan välillä hyvin rankaksi ja aikaavieväksi: jos töitä ei tee, ei niitä tee kukaan muukaan, ja rästityöt saattavat kerääntyä valtaviksi.

harvey_as_57

Ylitsevuotavasta negatiivisuudesta huolimatta työssäkäyntiä kuvataan myös positiivisesti, mutta pienten mutkien kautta. Esimerkiksi eräässä tarinassa Harveyn hahmo pohtii elämää ja työtä yleisesti. Hahmo toteaa, että loppujen lopuksi hän olisi mieluummin liikaa töissä kuin liian pitkään vapaalla omien (masentavien) ajatustensa seurassa. Työn sisällöstä löytyy lopulta jotain positiivista, sillä arkistovirkailijan tehtäviin kuuluvien “ärsyttävien askareiden” saaminen valmiiksi tuottaa Pekarille mielihyvää:

harvey_as_91

Voinee sanoa, että vaikka American Splendorin pääosassa on arkistotyöntekijä, ei sarjakuva loppujen lopuksi kerro niinkään arkistoista ja arkistoihmisen työstä vaan Pekarin hahmosta itsestään ja sen erilaisista identiteeteistä. Kyseeseen tulee hyvinkin tavanomaiseksi ja vähään tyytyväksi kuvattu ihminen, joka onnistuu silti olemaan mielenkiintoinen ja hauska. Hahmo ei ole kovin positiivinen, vaan kantavia teemoja sarjakuvassa ovat yksinäisyys, kyynisyys, pessimistisyys ja musta huumori.

Toiseuden käsite antaa mahdollisuuden avata sarjakuvaa kahdella eri tasolla. Toiseudella tarkoitetaan tässä sosiaalista ja/tai kulttuurista identiteettiä, jonka myötä syntyy “me ja muut” -asetelma valtakulttuuriin nähden. Identiteetin ja sosiaalisen yhteenkuulumisen tunteen luomisessa erityisen olennaista on jaottelu samanlaiseen ja erilaiseen. “Meitä” ei voi olla olemassa ilman “heitä”. (esim. Hall 1999, Jenkins 1996.) Yhtäältä itse julkaisu rakentaa toiseutta suhteessa niin sanottuun valtavirtasarjakuvaan: kulttuurisena ilmiönä American Splendor sijoittaa itsensä hallitsevan kulttuurin ulkopuolelle. Toisaalta tarinan tasolla henkilöhahmojen identiteetti rakentuu pitkälti toiseuden kautta, kun he tekevät näkyväksi eroa itsensä ja ”muiden” välillä. Hahmot, erityisesti Harvey Pekar, kuvataan sinänsä näennäisen tavallisiksi ja toimiviksi yhteiskunnan jäseniksi mutta sosiaalisten normien näkökulmasta hieman poikkeaviksi tai oudoiksi. Tämän valtavirrasta poikkeavuuden tiedostamisen ja toisaalta aktiivisen ylläpitämisen sekä työelämässä että vapaa-ajalla voi ajatella olevan tapa rakentaa omaa identiteettiä ja kulttuuria. Toiseus ja sen ylläpitäminen ovat itse asiassa sekä sarjan sisällön että koko sarjakuvan yhteiskunnallisen asemoinnin kannalta kantava teema.

Arkistotyö on oikeastaan koko teoksessa vain sivujuonne, mutta se soljuu luontevaksi osaksi Pekarin hahmoa ja samalla alleviivaa hahmon ominaisuuksia. Arkistotyöstä maalataan liioitellun negatiivinen kuva, tarkoituksena mitä todennäköisimmin itseironisuus ja huumori, mikä samalla tukee Pekarin hahmon toiseutta. Loppujen lopuksi kyse ei ole siitä, että arkistotyö olisi masentavaa. Sen sijaan Pekarin hahmo on masentunut (ja masentava), ja tämä näkee negatiivisuutta yleisesti ottaen lähes joka elämänalueella.

harvey_as_50

Harvey Pekarin sanoin: “I don’t have it any worse than a lot of people, but I pity myself more

harvey_as_3

Voisi ajatella niin, että Pekarin hahmo sekä ylläpitää että rikkoo stereotypioita arkistoihmisistä: Hahmo kuvataan toisaalta tylsäksi mutta toisaalta sellaiseksi, jota on mielenkiintoista seurata. Hahmo kuvataan toisaalta kunnianhimottomaksi mutta toisaalta todella paljon aikaansaavaksi ja koko ajan eteenpäin sarjakuvaurallaan pyrkiväksi. Lisäksi hahmo kuvataan toisaalta huonopalkkaiseksi mutta toisaalta menestyneeksi monilla eri elämänaloilla ja projekteissa.

Omalla tavallaan Harvey Pekar ja American Splendor osoittavat, että jokainen arkistonhoitaja on, jos ei nyt laulun, niin ainakin sarjakuvan arvoinen.

Lähteet:

Hall, S. (2002). Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino.

Hatfield, C. (2005). Alternative Comics: An Emerging Literature. University Press of Mississippi.

https://en.wikipedia.org/wiki/American_Splendor – käytetty 1.11.2016

Jenkins, R. (1996). Social identity (Key Ideas). Routledge.

Pekar, H. (2005). Best of American Splendor. Ballantine. (Postauksen kuvat: kansikuva, sivut 3, 28, 45, 49, 50, 54, 57, 77, 91, 154.)