06 / Maagillisia arkistonhoitajia ja arkistoja fantasiakorttipelissä Magic: The Gathering

Elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjallisuudessa arkistojen ja arkistonhoitajien ilmeneminen on yllättävän yleistä. Mutta mikä onkaan tilanne peleissä, digitaalisissa tai analogisissa?  Pintaa joutuu raaputtamaan ehkä hieman syvemmin, mutta kyllä myös peleistä löytyy omat arkistoviittauksensa.  Yhtenä esimerkkinä nostettakoon esiin fantasiakorttipelien aatelisiin kuuluva Magic: The Gathering.

Magic: The Gathering -fantasiakorttipeli on oman genrensä pioneeri ja klassikko, jonka parista löytyy edelleen valtavasti pelaajia ympäri maailman. Kyseessä on keräilykorttipeli, jonka perusideana on simuloida kilpailutilanne kahden velhon välillä. Tämä kilpailutilanne luodaan korttipakoiksi kerätyin kortein, ja jokaisella kortilla on jokin tietty funktio. Korttityyppejä pelissä on lukuisia ja ne saattavat olla esimerkiksi resursseja, loitsuja tai erilaisia hahmoja. Nämä kaikki sisältävät erilaisia ominaisuuksia, joita pelaaja voi käyttää haluamallaan hetkellä. Pelaajat keräävät pelikorteista mieleisensä pakan ja pelaavat keskenään toisiansa vastaan nostaen vuorollaan omista pakoistaan kortteja. Pelin tavoitteena on päihittää toinen velho eli vastapuolen pelaaja.

Pelistä löytyy myös useampi viittaus arkistoihin ja arkistonhoitajiin. Annettakoon esimerkkinä pelikortti/-hahmo nimeltä The Archivist. Kortin pelimekaanisena kykynä on nostaa uusi kortti pakasta. Vaatisi syvempää ymmärrystä pelistä, että voisi suhteuttaa kortin toimivuus ja arvo suhteessa muihin mahdollisiin kortteihin. Kyvyn taustalla kuitenkin on idea siitä, että kyseinen toiminto ikään kuin kasvattaa pelaajan henkistä kapasiteettia – hänellä on enemmän tietoutta erilaisista loitsuista.

Kortista löytyvien tietojen perusteella kyseinen kortin hahmo, arkistonhoitaja, on ihmisvelho. Kyseistä arkistonhoitajaa kuvataan näin: ”Sit down and read. Educate yourself for the coming conflicts.” Joku voisi sanoa, että arkistojen syvin olemus on saatu tiivistettyä yllättävän hyvin kyseiseen kuvaukseen!

Hahmo kuvataan piirretyssä kuvituksessa fyysisesti melko heiveröisenä verrattuna moneen muuhun pelistä löytyvään monsteriin ja örkkiin, eli kyseisen arkistonhoitajan vahvuudet vaikuttaisivat olevan muualla kuin fyysisyydessä. Sen sijaan kortista löytyvän lainauksen mukaan arkistonhoitaja liitetään rauhallisuuteen, sivistämiseen ja valmistautumiseen.

Arkisto-aiheisia kortteja pelistä löytyy useampi. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttaa kortti Walking Archive, joka edustaa jonkinlaista arkistoaineistosta rakentunutta hirviötä:

Vaikka arkistoon ja arkistonhoitajiin löytyy pelistä viittauksia, ei näitä voine siltikään erityisen yleisinä vielä pitää. Erilaisia arkisto- tai arkistonhoitaja-kortteja pelistä löytyy 10-20, kun taas kortteja koko pelissä on yli 10 000 ja niitä tulee noin 600 lisää vuosittain.

Arkistonhoitajan pelihahmo tai arkistot yleisesti peleissä vaikuttaisivat siis olevan suhteellisen harvinainen ilmentymä. On mukavaa kuitenkin huomata, että arkistoa tai arkistonhoitajaakaan ei muistiorganisaatioiden edustajina olla pelintekijöiden puolelta täysin unohdettu silloin, kun pelihahmoja luodaan ja kehitetään. Liitetäänpä näihin vielä melko imartelevia ominaisuuksia kuten älykkyys ja tieto.

Mainokset

02 / Taivaallinen arkisto

Andrew Michael Hurleyn  romaani Hylätty ranta kertoo uskonnollisen yhteisön matkasta Luoteis-Englantiin karulle Loneyn  rantakaistaleelle. Matkaa varjostavat sekä yhteisön rakastetun johtohahmon Isä Wilfredin äkillinen poismeno että koko paikan painostava ja pahaenteinen tunnelma.

Tapaturmaisesti kuollut Isä Wilfred oli ennättänyt pohtia päiväkirjassaan uskovaisten ja ”toisen maailman ihmisten” välistä perustavanlaatuista eroa seuraavasti:

Heidän maailmassaan vallitsi yhä syyn ja seurauksen laki. Jos ihmiset tekivät syntiä, he kävivät ripillä ja saivat syntinsä anteeksi. Jos he tekivät hyvää, he saisivat siitä palkinnon taivaassa. Toisessa maailmassa mistään ei enää seurannut mitään. Tai joutuivathan ihmiset tietysti vankilaan ja niin edespäin – hän oli nuorempana käynyt tapaamassa joka lajia: raiskaajia ja murhaajia ja parantumattomia varkaita – mutta useimmille siinä oli kysymys vain väliaikaisesta vapauden menettämisestä. He eivät juuri piitanneet – jos piittasivat lainkaan  – heitä odottavasta ikuisesta vapaudesta tai vankeudesta. Arkistokansio, joka jossakin toimistossa otettaisiin esille, kun he seuraavan kerran jäisivät kiinni, oli heidän syntiensä ainoa perintö. He vähät välittivät merkinnästä, joka oli tehty paljon suurempaan tilinteon kirjaan. (Hylätty ranta, 388 – 389.)

Näin se on nähtävä. Tämän maailman byrokratian rattaissa synnit kirjataan siistissä järjestyksessä arkistokansioon, josta ne aikanaan luetellaan syytetylle tuomionjakoa varten. Mutta onko jossain olemassa vielä suurempi arkisto, jossa taivaalliset arkistosihteerit kirjaavat tapahtumia vieläkin suurempaan tilinteon kirjaan?

 

Lähde:

Hurley, Andrew Michael 2016: Hylätty ranta. Suom. Jaakko Kankaanpää. Helsinki: WSOY.

 

01 / Rangaistuksena arkistonhoitajuus Murdochin murhamysteereissä

Helmikuussa 2017 Liikearkistoyhdistyksen pitkäaikainen päätoimittaja  Osmo Palonen antoi meille vinkin blogitekstimme aiheeksi.

TV-sarjassa Murdochin murhamysteerit löytyy jakso nimeltä ”Lahjontatapaus” (”Bloody Hell”), jossa sekä lavastetulle konstaapelille että tarinan varsinaiseksi kelmiksi paljastuneelle poliisipäällikölle annetaan mielenkiintoinen vaihtoehto sovittaa tekonsa: he kumpikin voivat vankilareissun sijasta ryhtyä arkistoapulaisiksi.

Vankilatuomion ja eläke-etuuksiensa menetyksen pelossa sekä komisario että poliisipäällikkö valitsevat pitkin hampain arkistonhoitajan pestin. Kaupunginarkistossa kumpaakin vuorollaan odottaa melkoinen urakka, sillä koko arkistointijärjestelmä ollaan uusimassa: kaikki arkiston asiakirjat joudutaan rei’ittämään uudelleen. Arkistojohtaja on ylpeä uudistuksesta, jota hän kuvailee vallankumoukselliseksi.

Murhamysteerit

Arkistoapulaiseksi päätynyt poliisipäällikkö työurakkansa edessä. Murdochin murhamysteerit kausi 9, jakso 16/18.

Jakso on ollut katsottavissa Yle Areenasta, mutta valitettavasti katseltuaika on päättynyt. Pienen googlettelun tuloksena löysimme jakson englanninkielisen version Youtubesta (tosin huonolaatuisena). Linkitetystä videosta kannattaa katsoa ainakin kaksi kohtausta, jotka alkavat kohdilla 1:18:25 ja 1:21:08.

 

Tämänkertainen julkaisu on omistettu 28. joulukuuta 2017 poismenneen Osmo Palosen muistolle.

03 / Strippisarjakuvat, osa 3 – asiakirjojen hävitystä B. Virtasessa

Blogissamme jo aiemmin esitellyssä B. Virtanen -sarjakuvassa asiakirjoja hävitetään usein luovin menetelmin. Tässä koottuna muutama strippi, jotka pureutuvat asiakirjojen hävitykseen hieman erilaisista näkökulmista. Sekä perusteet hävittämiselle että hävittämistapa vaihtelevat:

B-Virtasen konttorikirja_s24

B-Virtasen konttorikirja_s50-51

B-Virtanen_Arkistot avautuvat_s22

 

 

Lähteet:

Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.

Heilä, I. (2007). B. Virtasen konttorikirja. Arktinen banaani.

 

02 / Akti arkistossa

Populaarikulttuurissa arkisto voi symboloida esimerkiksi kollektiivista muistia tai unohdettua menneisyyttä, joka odottaa arkistossa löytäjäänsä. Arkistolla voi olla myös paljon konkreettisempi merkitys asiakirjojen säilytyspaikkana. Selailtuani Juha Seppälän novellikokoelmaa Super Market (1991) pysähdyin sivulle seitsemänkymmentäneljä, josta löytyy lyhyt novelli:  ”Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä”.

Samalla hetkellä arkisto-käsite sai minulle uuden ulottuvuuden. Arkisto ja populaarikulttuuri nivoutuvat yhteen myös pornoteollisuuden kautta, sillä arkistoa tilana voidaan käyttää populaarikulttuurin tuotteissa mitä moninaisin tavoin.

Juha Seppälän Super Market

Juha Seppälä (s. 1956) on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Häntä voisi luonnehtia myös tuotteliaaksi kirjoittajaksi, sillä hän julkaissut niin novelleja, romaaneja kuin kuunnelmia. Super Marketin lisäksi teokset Hyppynaru (1990), Paholaisen haarukka (2008)  ja Mr. Smith (2012) ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Seppälän tyyliä voisi luonnehtia (post)moderniksi: kirjoitusasu on tiivis ja niukka sekä usein rakenteeltaan kokeileva. Wikipedia osaa kertoa Seppälästä seuraavaa: “Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.”

supermarket

Super Market hämmentää lukijaa tahallisen groteskilla, suorasukaisella ja jopa riettaalla kielellään. Jo teoksen neonvärinen kansi kirjoitusvirheineen ja “kirkkoveneen” kuvineen herättää lukijassa mielikuvan supermarketin alelaarista poimitusta roskakirjallisuudesta. Sisällöllisesti liikutaan samalla osastolla. Kirjailija yhdistelee teksteissä erilaisia kulttuurin muotoja, joista porno on vain yksi. Super Marketin novelleissa käsitellään muun muassa armeijaa, sotaa, vankilaa ja  kulutuskulttuuria. Novelleja nivoo yhteen ainakin kaksi tekijää: maskuliininen näkökulma ja ihmissuhteiden käsitteleminen kulutussuhteina. Mikäli jälkimmäinen tematiikka kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jussi Ojajärven väitöskirjan Supermarketin valossa (2006), jossa kokoelman novellia “Supermarket” ja sen esittämää subjektin problematiikkaa käsitellään uusliberalistisen kapitalismin näkökulmasta.

Arkisto osana pornografista kuvastoa

Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa Suvi Ahola kuvaa Super Marketin tyyliä osuvasti: “Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään”. Tällaisten kertomuksellisten kliseiden toistaminen ja hyödyntäminen on tyypillistä nimenomaan pornokulttuurille. Aihetta tutkineen Susanna Paasosen (2015, 10) mukaan porno on historiallisesti rakentunut mediakulttuurin lajityyppi, jonka alle on muodostunut erilaisia alalajeja. Porno on massatuotettu ja laajalle yleisölle kohdennettu kulttuurimuoto: se on siis massa- ja roskakulttuuria parhaimmillaan.

Novellin “Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä” otsikko kertoo lyhykäisyydessään sen, mitä novellissa tapahtuu. Oikeastaan 2-sivuinen novelli kertoo vain sen, mikä jo otsikossa luvataankin: reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä. Kyse on maskuliinisen fetissin kuvauksesta, heteronormatiivisesta pornosta (tai sen parodiasta):

“Virkarouvan silmälasit kiiluvat hämärässä ja sen suupieleen on ilmestynyt pieni kuolapisara. Pääkassa voihkaisee kun lähetti kuiskaa: voi vittu mikä vittu.” (Super Market, 74.)

Paasosen (2015, 33-40) mukaan pornokulttuurilla on omat vakiintuneet kaavansa ja konventionsa, joita on helppo kopioida. Tarina on yleensä lyhyt, ja sen henkilöhahmot ovat liioiteltuja ja edustavat tiettyä tyyppiä (esim. putkimies, kotirouva). Oikeastaan pornografian kuvasto on meille mainoksista, elokuvista ja muusta viihdekulttuurin ilmentymistä niinkin tuttua, ettei meidän tarvitse edes katsoa pornoa tunnistaaksemme sen eri alalajeja. Voidaan puhua jopa länsimaisen kulttuurin pornoistumisen prosessista, joka näkyy niin pornoteollisuudessa kuin muualla kulttuurin tuotannossa (Nikunen et al 2005, 10).

Täytyy myöntää, että Seppälä on onnistunut novellissa jäljittelemään melko lailla kaikkia pornografian tunnuspiirteitä. Lyhyessä tarinassa henkilöhahmot ja itse juoni eivät ole kertomuksessa keskeisellä sijalla. Mies ja nainen eivät tunne toisiaan kovin hyvin, eikä heitä puhutella nimillä. He eivät juuri keskustele keskenään, vaikka pääkassa on kertojan mukaan “hymyillyt lähetille jo pitkään”. Kertoja määrittelee hahmot puhtaasti ammattinsa mukaisesti “pääkassaksi” ja “lähetiksi”. Pornolle lajityypillisesti kertomuksessa tuodaan esiin henkilöhahmojen fyysisiä eroja: toinen päähenkilöistä on nuori “poika”, kun naisen kerrotaan olevan 48-vuotias pääkassaksi edennyt virkarouva. Tärkeintä jutussa tuntuu olevan seksiaktin ja ruumiinosien yksityiskohtainen esittely hyvän maun rajoja koetellen – ja ne komeasti ylittäen. Myös miesnäkökulma pysyy dominoivana jopa silloin, kun kertoja kuvaa naisen kokemaa nautintoa.

Ojajärvi (2006, 51) analysoi väitöskirjassaan Seppälän “Supermarket”-novellia, jossa kuluttajasubjektiksi asettuu mieshenkilö ja kulutuksen kohteeksi naisruumis. Kulutus on seksuaalista leikkiä, fetissiä. Vastaavasti myös pääkassan ja lähetin seksiaktia kuvaavassa novellissa henkilöhahmot ovat toisilleen objekteja, kulutustavaraa. Arkisto toimii tässä supermarketin kaltaisena kulutuksen näyttämönä, jossa henkilöhahmot toimivat. Sekä mies että nainen esineellistyvät, joskin eri tavalla. Kuluttajan rooliin joutuu tässä novellissa oikeastaan tarinan lukija (narratologian käsittein voisi puhua sisäislukijasta), joka pääsee “tirkistelemään” arkiston tapahtumia.

Mutta onko Seppälän novellissa todella kyse pornografisesta representaatiosta? Koska pornokulttuurissa ennakoivuus on poikkeuksellisen korostunutta (Paasonen 2015, 33), on sitä helppo myös parodioida. Novellissa kyllä jäljitellään jopa liiallisuuksiin asti pornografian tunnuspiirteitä, mutta lukijana on vaikea ottaa tekstiä “tosissaan”. Teksti osana Seppälän groteskia ja karnevalistista teoskokonaisuutta tekee kertomuksesta jollain tavalla naurettavan, absurdin.

Poika painelee paljaalla rytmikkäästi ja rauhallisesti, reidet leviävät lisää sen alla, ja lähetti ajattelee että pääkassa varmasti seuraavana päivänä tietää mihin matkaan on lähtenyt. Se tietää saaneensa. (Super Market, 75.)

Akti arkistotilassa

Palataanpa vielä hetkeksi takaisin arkistohuoneeseen ja sen määritelmään. Onko arkisto ymmärrettävä tilaksi (a space), eli jonkinlaiseksi objektiiviseksi faktaksi, jossa asiakirjoja säilytetään tai jossa kertomuksen akti tapahtuu? Vai onko arkisto pikemminkin paikka (a place), johon ihminen tai tarinan henkilöhahmo liittää kokemuksia ja luo sille omaa merkityssisältöä?

Monelle arkistonhoitajalle arkisto itsessään voi olla enemmän kuin tila. Se voi olla paikka, johon liittyy monia muistoja ja jotakin henkilökohtaisesti koettua. Väittäisin kuitenkin, että Seppälän novellissa reskontran arkisto on yhtä merkityksetöntä kulutustavaraa kuin muukin siinä käytetty kuvasto. Novellin juonen kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, missä novellissa kuvattu kohtaus tapahtuu. Arkisto yksinkertaisesti luo fyysiset puitteet pääkassan ja lähetin väliselle seksikohtaukselle. Vastaava seksiakti voisi tapahtua yhtä hyvin makuuhuoneessa, teltassa tai vaikkapa heinäladossa. Reskontran arkisto tuo kuitenkin lisäarvoa kertomuksen tulkintaan siinä suhteessa, että kyse on jostakin kielletystä: eihän työpaikalla nyt sovi käyttäytyä näin. Ja varsinkaan arkistossa, jonne on ehdottomasti asiattomilta pääsy kielletty!

Paasosen mukaan (2015, 44-46) pornossa on kyse ennen kaikkea rajojen murtamisesta ja niiden ylittämisestä. Tabun rikkominen voi jo itsessään olla kiihottavaa. Seppälän novellissa säännöt heitetään romukoppaan, kun työpaikalle asetettuja sosiaalisia normeja rikotaan räikeästi. Arkistossa, muiden työntekijöiden selän takana, salaa “puuhastelu” lisää lukukokemuksen jännitystä. Koska arkisto mielletään helposti kurin ja järjestyksen paikaksi, juuri sen vuoksi rajojen rikkominen tässä kontekstissa voi symboloida sekä tiukoista sosiaalisista normeista irroittautumista että konservatiivisesta työympäristöstä vapautumista.

 

Lähteet:

Ahola, Suvi: ”Juha Seppälä parodioi kirjallisuuttamme, juuri sellaista kuin olemme ansainneetkin. Miehen tahma ja uhma”. Helsingin Sanomat, 25.10.1991.  http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353054703439. Viitattu 1.11.2016.

Arkistolaitoksen Arkistowiki. http://wiki.narc.fi/arkistowiki/index.php/Arkisto. Viitattu 1.11.2016.

Haarni, Tuukka et al: ”Johdatus nykymaantieteeseen” – Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 1997.

Jääskeläinen, Sanna: “Juha Seppälä: Kuoppakaupunki” (kirja-arvio). Savon Sanomat, 12.09.2016. http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Juha-Sepp%C3%A4l%C3%A4-Kuoppakaupunki/833224 Viitattu 1.11.2016

Lybeck, Jari et al: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos, 2006. http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/asiakirjahallinnon_oppikirja.pdf. Viitattu 1.11.2016.

Nikunen, Kaarina et al: “Anna meille tänä päivänä meidän… Eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.). Vastapaino: Tampere, 2005.

Ojajärvi, Jussi: Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa “Supermarket”. SKS: Helsinki, 2006.

Paasonen, Susanna: Pornosta. Eetos: Turku, 2015.

Seppälä, Juha: Super Market. WSOY: Porvoo, 1991.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sepp%C3%A4l%C3%A4 Viitattu 1.11.2016.

05 / Records & Archives & Rock & Roll

Arkistot musiikissa

Populaariusiikkia kuunnellessa tulee harvemmin vastaan mitään arkistoihin liittyvää. Päätimme kuitenkin omistaa tämän blogipostauksen yksinomaan musiikki-teemalle.

Viime aikoina arkistot ovat olleet musiikkimaailmassa esillä ainakin Metallican johdosta. Musiikkisivusto The PRP:n julkaiseman uutisen mukaan Metallica-yhtye olisi palkannut itselleen täysipäiväisen arkistonhoitajan, jonka tehtävä on matkustaa ympäri maailmaa metsästäen Metallican arkistoon harvinaisia nauhoituksia ja mastereita.

Yleisesti ottaen arkistoihin saattaa törmätä myös yhtyeiden, albumien tai kappaleiden nimissä –  jopa lyriikoissa. Suomessa yhteydet arkistoon lienevät harvinaisempia, mutta ulkomailta mainittakoon lontoolainen Archive-yhtye sekä amerikkalainen indiebändi Grand Archives.

Albumien nimissä sana archive näyttäisi esiintyvän usein etenkin kokoelmissa. Esimerkiksi Genesis-yhtye on julkaissut kokonaisen Genesis Archive -kokoelmasarjan (Genesis Archive 1967-75 ja Genesis Archive: 2 1976 – 1992). Yhdysvaltalaisella laulaja-lauluntekijä Iron & Winellä sen sijaan on kokonainen arkistosarja albumeissaan. Tätä kirjoittaessa niitä on julkaistu jo neljä sarjan osaa, uusin nimeltään Archive Series Volume No. 4. Nämä albumit sisältävät pääsääntöisesti harvinaisempia kappaleita, joita ei ole aiemmin julkaistu – eräänlaisia arkistoaarteita, siis.

Näin nopean etsinnän tuloksena voisi sanoa, että kappaleiden nimissä arkistoalan sanastoa harvemmin esiintyy. Joitakin poikkeuksia tähän löytyy. Esimerkiksi Yön debyyttialbumin Varietee (1983) aloittaa kappale ”Pieni ihminen suuressa maailmassa”:

Jos hän löytää totuutensa ja muille kertoo sen,
niin tuhannet silmät häntä pian jo katsoo halveksien
Turha silloin on yrittää, ei pakoon päästä voi,
sillä maailma kaiken arkistoi.

[…]

Hän on jäänyt aina varjoon suurten ihmisten
Hän on taistellut etulinjassa vierellä sankareiden
Joskus suuresta arkistosta hänet esiin kaivetaan
silloin meidät yhteen sulatetaan.

Itse kappaleiden nimissä arkisto-sana esiintyy harvoin. Mainittakoon kuitenkin sekä Manic Street Preachers -yhtyeen kappale ”Archives of Pain” (The Holy Bible, 1994) ja suomalaisen Kemialliset Ystävät -yhtyeen kappale ”Arkistorotat / Risuilla Täytetyssä Salissa” (Alas rattoisaa virtaa, 2014).

We Love Records

Saattaa olla, että blogin lukijoilla olisi laajempi tietämys eri musiikkigenreistä ja niissä esiintyvistä arkistoalan viittauksista, mutta nyt jouduimme kuitenkin tyytymään Allmusic-sivuston ja Fono.fi-äänitetietokannan kaltaisiin hakukoneisiin.

Englanninkielistä arkistoalan sanastoa etsiessä ongelmaksi muodostui erityisesti termin record monimerkityksisyys yhtäältä asiakirjana ja toisaalta levynä tai musiikkitallenteena. Esimerkiksi levy-yhtiö Love Records voisi saada tässä kontekstissa aivan uudenlaisen tulkinnan: Rakasta asiakirjoja.

Records-sanan viittaus asiakirjoihin jäänee monelta musiikin kuluttajalta huomaamatta. Ehkä alleviivasimme asiaa liikaa, mutta teimme musiikkiteemaisen blogikirjoituksemme kunniaksi kangaskassin kaikille arkistojen ystäville:

20171202_110028

Kangaskasseja voi tiedustella osoitteesta: taannehtivaaseulontaa[at]gmail.com

 

Arkistoblogi toivottaa lukijoille hyvää joulunaikaa!

 

Lähteet:

Yö – ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” (Albumilta Varietee, 1983)

http://www.theprp.com/2017/11/07/news/metallica-employ-full-time-archivist/?utm_source=dlvr.it&utm_medium=facebook

http://www.archiveofficial.uk/

https://www.facebook.com/grandarchives/

http://ironandwine.com/

https://www.allmusic.com/

http://www.fono.fi/

 

 

 

02 / Jumalat juhlivat öisin

Vastaani tuli jälleen yksi kuvaus asiantuntevasta mutta ei niin viehättävästä arkistonhoitajan hahmosta:

Menin alakertaan ja marssin ensimmäiseen näkemääni toimistoon. Etuhuoneen pöydän ääressä istui voileipää syömässä laiha, happaman näköinen nainen jolla oli roikkuva vaalea tukka.

“Minulla on ruokatunti”, hän sanoi. “Tule takaisin tunnin päästä.”

“Anteeksi. Minä vain etsin erään opettajan huonetta.”

“Minä olen arkistonhoitaja, en puhelinkeskus. Mutta ehkä minä tiedän. Kuka on kysymyksessä?” (s. 28-29)

[…]

He olivat aikeissa lähettää jonkun hakemaan Julianin Lyceumista, mutta sitten se nainen näki minut ikkunasta. Siellä oli varmaan miljoona ihmistä – se poliisi, dekaanin sihteeri, neljä tai viisi ihmistä hallin toiselta puolelta, se kaheli nainen arkistosta.” (s. 422-423)

Donna Tartt 2014: Jumalat juhlivat öisin. Helsinki: WSOY. Suom. Eva Siikarla.

Arkistoblogi 1 v.

Taannehtivaa seulontaa täytti marraskuussa yhden vuoden. Merkkipäivän kunniaksi ajattelimme juhlistaa tätä laittamalla ylös muutamia ajatuksia siitä, millaista blogin kirjoittaminen on ollut.

Blogi sai ideansa puolivahingossa, kun aloimme kiinnittää huomiota arkistoalan viittauksiin elokuvissa, TV-sarjoissa ja kaunokirjallisuudessa. Vuoden mittaan on tullut ilmi, että viittauksia arkistoihin ja arkistoalan ihmisiin on enemmän kuin olisimme uskoneetkaan – aiheita uusille blogiteksteille riittäisi vielä moneksi vuodeksi.

Blogin pitäminen on ollut hauska harrastus, josta ei sen kummempaa korvausta ole saanut. Sen vuoksi emme ole halunneet ottaa kirjoittamisesta liikaa paineita. Julkaisuja tulee satunnaisesti, kun ehdimme työstää jonkin aiheen valmiiksi. Välillä siihen saattaa mennä kuukausia. Toki blogimerkintöjen pituus saattaa vaihdella yhdestä virkkeestä moneen sataan, mutta yleisesti olemme yrittäneet panostaa enemmän laatuun kuin määrään.

Mietimme usein, onko blogillamme muita lukijoita kuin jokuset tuttavat ja Twitterin kautta ehkä sattumalta sivuille eksyneet surffaajat. Valitettavasti kohdeyleisömme (arkistoalan ammattilaiset) eivät taida olla itse kovin aktiivisia blogilukijoita tai Twitterin käyttäjiä. Palautetta on tullut harvakseltaan, mutta kaikki saatu, pienimuotoinenkin, on kyllä lämmittänyt mieltä.

Mikä on ollut suosikkipostauksesi? Oletko itse törmännyt arkistoviittauksiin leffoissa, TV:ssä tai kirjallisuudessa? Kommentoi tai laita viestiä. Lukijapalaute  antaa meille innostusta ja motivaatiota ylläpitää blogia jatkossakin, ja vastaanottaisimme mielellämme sitä lukijoiltamme lisää.

20171007_130602

Blogin merkkipäivää juhlistettiin täytekakun äärellä. Kuvaaja: Juuso Ala-Kyyny.

00 / Tarkkailua ja asiakirjahallintaa kylmän sodan aikana – Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)

Kylmän sodan aikaan sattui ja tapahtui, kun eri maiden tiedustelupalvelut toteuttivat tehtäväänsä. Usein tämä tehtävä  käytännössä tarkoitti muiden maiden ja valtion omien kansalaisten vakoilua. Suomalaiset saattoivat saada kylmän sodan aikaan tuntumaa salakuunteluun Tallinnasta, jossa toimi länsimaisia turisteja varten rakennettu Viru-hotelli. Hotellin tarkoitus oli yhtäältä kerätä länsimaista valuuttaa, toisaalta vakoilla länsimaalaisia vieraita. Paikallisen kaskun mukaan hotelli rakennettiin aikanaan uudenlaisesta innovaatiosta,mikrofonibetonista”: se sisälsi 50% betonia ja 50% mikrofoneja.

Hotellissa oli (ja on edelleen) 23 kerrosta, mutta Neuvostoliiton aikaan virallisesti hotellin ylintä 23. kerrosta ei ollut ollut olemassa. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n agenttien tarkkailuhuone, jossa hotellin asiakkaita vakoiltiin mikrofonien ja kameroiden avulla. Ylin kerros on sittemmin muutettu KGB:n tarkkailusta kertovaksi museoksi. Huoneen oveen on nykyään kiinnitetty museovieraille suunnattu kyltti, jossa lukee: Siin ei ole midagi (suom. Täällä ei ole mitään).

Siin ei ole midagi

Osattiin sitä muuallakin. KGB oli vakoilu- ja tarkkailumetodeiltaan monin tavoin yhteneväinen itä-Saksan eli DDR:n 1970- ja 1980-lukujen valtiollisen tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaamassa elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kuvataan osuvasti tätä ajanjaksoa itä-saksalaisten elämässä 1980-luvulla. Elokuvassa seurataan sekä näytelmäkirjailija Georg Dreymanin ja tämän tyttöystävän Christa-Maria Sielandin elämää Stasin tarkkailun alaisena että kyseisen pariskunnan tarkkailusta vastaavaa Stasi-upseeria Gerd Wiesleriä.

Huom! Tässä kohtaa lienee paikallaan ilmoittaa, että jos haluaisit vielä joskus katsoa tämän elokuvan ilman, että tiedät ennalta loppuratkaisun, niin tämän kirjoituksen lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Tarkkailun ja tiedonkeruun rinnalla olennaiseen osaan elokuvan lopussa nousee myös arkisto, jossa kansalaisista urkittuja tietoja säilytetään. Arkistoaineiston aktiivivaiheessa aineiston luonnissa kunnostautuvat Stasin agentit, eli valtiota palvelevat virkamiehet, joiden voidaan tulkita edustavan asemaltaan tietynlaista itä-saksalaisen yhteiskunnan eliittiä. He vastaavat valtiojohtoisen tarkkailun ja tiedonkeruun käytännön toteutuksesta. He myös dokumentoivat ja arkistoivat pedantisti kaiken tarkkailun tuottaman tiedon.

Elokuvassa Stasi-upseeri Gerd Wiesler on tällaisen virkamiehen perikuva. Wiesler on urallaan menestynyt ja arvostettu Stasi-upseeri: ei kovin ystävällinen tai sosiaalinen, mutta hyvin idealistinen ja työssään äärimmäisen tarkka ja aikaansaava. Tarinan alussa Wiesler määrätään vakoilemaan menestyvää ja kansainvälisesti tunnettua näytelmäkirjailijaa, Georg Dreymania. Tarkkailu aloitetaan siitä huolimatta, että Dreyman on vaikuttanut suhtautuvan myönteisesti DDR:n valtiojohtoon. Kun Wieslerin johtama Stasi-agenttiryhmä asentaa mikrofonit kirjailijan asuntoon, tämän yksityisyys katoaa ja kaikkea, mitä talon sisällä tapahtuu, voidaan kuunnella. Näin seuranta koskettaa myös kirjailijan läheisiä ihmisiä, kuten Dreymanin kollegoita ja hänen tyttöystäväänsä, Crista-Maria Sielandia.

Tarinan edetessä Wiesler alkaa huomata, miten DDR:n virkamiehet  käyttävät järjestelmää omiin tarkoitusperiinsä. Hänen ideologiaansa alkaa tulla säröjä. Wieslerille muun muassa selviää, että näytelmäkirjailijan tarkkailua ei ole aloitettu valtion etua vaan kulttuuriministeri Bruno Hempfin henkilökohtaista etua varten. Hempf on nimittäin kiinnostunut Dreymanin tyttöystävästä, Crista-Maria Sielandista.

Jos Wieslerin usko vallalla olevaan ideologiaan alkaa horjua, niin myös Dreymanin. Kirjailija huomaa valtion tekevän joidenkin hänen kollegoidensa työnteosta mahdotonta laittamalla heidät valtiolliseen pannaan. Hänen ystävänsä, teatteriohjaaja Albert Jerska, on yksi pannaan joutuneista ja lohduttomana tilanteestaan päätyy lopulta tekemään itsemurhan. Jerskan kuoleman jälkeen Dreyman päättää kirjoittaa salassa artikkelin, jonka hän yrittää saada julkaistuksi länsi-saksalaisessa Der Spiegel -sanomalehdessä. Artikkelissa Dreyman haluaa tuoda esiin DDR:n suuret itsemurhamäärät ja valtiojohdon välinpitämättömän suhtautumisen näihin lukuihin.

Lopulta Wiesler alkaa kokea myötätuntoa tarkkailemiaan henkilöitä kohtaan ja jättää raskauttaviakin asioita raportoimatta. Näin hän tulee pelastaneeksi Dreymanin valtionpetossyytteiltä, eikä tämä jää kiinni valtionvastaisista teoistaan.  Tämän seurauksena Dreymanillekaan ei missään vaiheessa vakoulun aikana paljastu, että Stasi on tarkkaillut häntä.

Tarinan lopussa siirrytään 1990-luvun alkuun ja DDR:n hajoamisen jälkeiseena aikaan. Dreyman kuulee DDR:n entiseltä kulttuuriministeri Bruno Hempfiltä, että hän on monen muun kulttuurivaikuttajan tavoin joutunut tarkkailun kohteeksi 1980-luvulla. Dreyman pääsee Stasilta säilyneen arkiston kautta käsiksi tietoihin, jotka hänestä on tallennettu. Tietoja läpikäydessään Dreyman huomaa, että häntä varjostanut Stasi-upseeri on jättänyt paljon olennaisia ja Dreymanin toimista kertovia raskauttavia todisteita raportoimatta ja näin pelastanut hänet vankilalta tai vielä pahemmalta. Dreyman on siis harvinaislaatuisessa tilanteessa: hän pääsee vertailemaan sitä, mitä todella omien kokemustensa pohjalta tapahtui, ja sitä, mitkä tapahtuneista asioista ovat päätyneet arkiston virallisiin asiakirjoihin.

Elokuva kuvaa Itä-Saksan todellisuutta, jossa valtion harjoittama byrokraattisuus ja yksilön oikeuksien polkeminen ovat olleet takuu siitä, että kaikesta (virallisesta) löytyy anonymisoimaton tieto. Toisaalta, kuten elokuvastakin käy ilmi, kannattaa tiedustelupalveluiden arkistoaineistojen kattavuuteen ja laatuun suhtautua kriittisesti, sillä raportit saattavat olla puutteellisia. Todellisuudessa peukaloitujen raporttien lisäksi useat tiedonantajat ovat saattaneet liioitella tai suoranaisesti valehdella Stasin haastattelujen aikana (Skultans 2010).

Stasi ehti hävittää osan arkistoaineistostaan (Adams 2010), mutta toisin kuin monesta muusta historian saatossa luhistuneesta tiedustelupalvelusta, Stasin arkisto-aineistosta on säilynyt suuri osa, ja se on myös kansalaisten ulottuvilla. Samalla alun perin kyseenalaisiin tarkoitusperiin kerätty arkistoaineisto toimii todisteena valtion tasolla suoritetuista toimista ja yksityisyydensuojaan kohdistuneista loukkauksista. Kukaties arkistoaineisto tarjoaa joillekin myös lohdullista tietoa, kuten elokuvassa näytelmäkirjailija Dreymanille.

Lähteet:

Adams, J. (2000): ”Probing the East German State Security Archives”. International Journal of Intelligence and CounterIntelligence, 13 21-34, 2000.
Skultans, V. (2001): ”Arguing with the KGB Archives. Archival and Narrative Memory in post-Soviet Latvia”. Ethnos Journal of Antropology, vol 66 2001.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006). O: Florian Henckel von Donnersmark. Saksa.

01 / ”En mä voi antaa mitään listoja, ku ei mulla oo mitään listoja…enää” – julkisuusperiaate Noin viikon uutisissa

Torstaina 28.9.2017 Ylen ajankohtaissatiiri Noin viikon uutisissa käsiteltiin julkisuusperiaatetta. Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut eduskunnan halu kieltäytyä luovuttamasta tietoja vierailijatietoja.

Vaikka muutaman vuoden kestäneen oikeudenkäyntiprosessin päätteeksi korkein hallinto-oikeus päätti vierailijalistojen olevan julkisia, eduskunnan turvajohtaja ei suostu antamaan tietoja vedoten listojen olevan tarpeettomia henkilörekisterejä. Julkisuuslakia nyt ainakin periaatteessa noudatetaan, mutta listoja ei edelleenkään luovuteta: vierailijatietoja ei anneta ulkopuolisille kesken päivän, ja ne tuhotaan päivän päätteeksi.

Kuvakaappaus ohjelmasta:

eduskuntasilppuri

Jakso on katsottavissa Yle Areenassa. Julkisuusperiaatteen noudattamista käsitellään kohdasta 09:30 alkaen: https://areena.yle.fi/1-4201028