00 / Rogue One: A Star Wars Story

Tähtien sota -postauksemme 00 / Tähtien sota: Episodi II – Kloonien hyökkäys saa jatkoa.

Vuoden 2002 Kloonien hyökkäyksessä käsiteltiin arkiston roolia muistiorganisaationa, mutta 2016 ensi-iltansa saanut itsenäinen Tähtien sota -antologiaelokuva Rogue One pureutuu vielä syvemmin arkistoaineistojen löydettävyyteen ja uudelleenkäyttöön.

On yleisesti tiedossa, että arkistosta löytyville asiakirjoille on lukemattomia käyttötarkoituksia. Asiakirjojen myöhempi käyttö voikin poiketa täysin siitä, mihin tarkoitukseen julkinen tai yksityinen organisaatio on asiakirjan alun perin luonut. Organisaation laatimat asiakirjat voivat myöhemmin toimia paitsi voimassaolevan valta-aseman vahvistajana myös yksilöjen aseena heidän kamppaillessaan vallalla olevan tahon harjoittamaa sortoa vastaan. Arkistoista löytyvillä asiakirjoilla voidaan esimerkiksi turvata tulevaisuuden kansalaisille oikeus saada tietoa ja taistella omista oikeuksistaan. Britanniassa vastikään uutisoitiin tapauksesta, jossa vanhojen maahantulokorttien massahävittäminen vaikeutti monien siirtolaisten mahdollisuutta hakea maan kansalaisuutta.

Arkistoissa piilee vallankäytön mahdollisuus. Näin on myös Tähtien sota -universumissa, jossa valllalla olevan Imperiumin omaa sotavarustelua varten laadittua asiakirjaa pyritään käyttämään aseena heitä vastaan. Elokuvassa Rogue One: A Star Wars Story joukko kapinallisia ottaa tehtäväkseen tuhota Imperiumin rakentaman aseen, Kuolemantähden, varastamalla arkistosta rakennustekniset piirustukset. Asiakirjat kiinnostavat kapinallisia, sillä Kuolontähden pääarkkitehti on tarkoituksella rakennuttanut aseeseen heikkouden, jonka sijainti selviää piirustuksista.

Vaikeaksi kapinallisten tehtävän tekevät arkiston haastava sijainti eristetyllä Scarifin planeetalla ja siellä olevat järeät turvatoimet. Vastassa ei ole aivan tavanomaisia arkistojen turvatoimia, vaan sotilaita ja aseellisia turvajärjestelmiä. Turvavarustelu viittaa siihen, että kyseisessä arkistossa näytetään säilyttävän erittäin salaista aineistoa.

Rogue_One_arkisto

Scarifin arkisto poikkeaa arkkitehtuuriltaan jonkin verran tavanomaisesta arkistorakennuksesta.

Kun elokuvan sankarit Jyn ja Cassian lopulta pääsevät käsiksi arkistoon, tai pitäisikö sanoa tietokantaan, eivät vaikeudet vielä lopu. Haasteita heille tuottaa tiedonhaku. Arkistoaineiston hakumekanismi on robottiavusteista ja itse aineisto haetaan luokitusten mukaisesti, mutta suuresta aineistomassasta johtuen oikean asiakirjan löytäminen ei näytä alkuun luonnistuvan. Tilannetta ei varmastikaan helpota se, että hakijoilla on kirjaimellisesti hengenhätä; turvatoimista vastaava imperiumi pyrkii samaan aikaan eliminoimaan tunkeilijat. Lopulta oikeat piirustukset löytyvät – pääarkkitehti on kätkenyt luokituksen nimeen vihjeen, joka aukeaa tämän tyttärelle Jynille.

Rogue_One_arkisto_kiipeily2

Sankarit kiipeämässä kohti arkistoaineistoa.

Useimmiten arkistot ovat elokuvissa sivujuonteita: paikkoja, joista saadaan joko vahvistusta tai heikennystä oletetuille tiedoille tai jopa täysin uutta tietoa, mutta jonka pohjalta yhtä kaikki elokuvan tarinassa päästään etenemään kohti varsinaista huipennusta. Harvemmin elokuvan tarinan lopullinen päämäärä ja huipennuksen kohde on arkisto, kuten Rogue One -elokuvassa. Arkisto ja sen sisältämä yksittäinen asiakirja on se, jota kohti koko elokuvan tarina rakentuu ja huipentuu.

 

Lähteet:

Gentleman, Amelia 2018: ”Home Office destroyed Windrush landing cards, says ex-staffer”.  The Guardian. https://www.theguardian.com/uk-news/2018/apr/17/home-office-destroyed-windrush-landing-cards-says-ex-staffer

Ketelaar, Eric 2005: “Recordkeeping and societal power” – Archives: Recordkeeping in Society. Toim. Sue McKemmish (et al). Wagga Wagga: Centre for Information Studies, 277–297.

Rogue One:  A Star Wars Story, 2016. O: Gareth Edwards. Yhdysvallat. 133min.

 

Mainokset

05 / En oo kuullut mitään

Aikaisempi musiikkiteemainen julkaisumme saa jatkoa, sillä saimme lukijavinkin arkisto-aiheisesta rock-kappaleesta.

Kolmas Nainen -yhtyeen albumilta Onnen oikotiellä (1994) löytyy kappale ”En oo kuullut mitään”, jossa laulun puhuja, eli ”lyyrinen minä”, kertoo naapurin väkivaltaisesta perheenisästä: ensimmäisessä säkeistössä miehen kerrotaan pahoinpidelleen vaimonsa, kolmannessa säkeistössä kuvataan tyttären hiipivän salaa pommisuojaan karkuun isältään.

Laulu jatkuu:

En oo kuullu mitään
Jos multa kysytään
En ala sekaantumaan
Toisten elämään
En oo kuullu
Mä en oo kuullu mitään
Jokainen kai pitää huolta itsestään

Verestävin silmin lähdin töihin virastoon
Jossa toistaiseksi verovaroin työllistetty oon
Asioita aakkosjärjestykseen laitetaan
Ja jokainen on yhtälailla kade paikastaan

Yhteiskunta on palkannut kappaleen puhujan verovaroin aakkostamaan asioita arkistossa. Arkistovirkailijana toimiva puhuja kokee olevansa objektiivinen tarkkailija, joka ei halua puuttua ympäristön tapahtumiin – vaikka ne kuinka epäoikeudenmukaisilta tuntuvatkin. Hän pysyttelee tietoisesti piilossa, ja näin hän välttyy itse joutumasta hankaluuksiin. Jos joku kysyy, hän ei ole kuullut mitään.

Pekka Henttonen kirjoitti vastikään Faili-lehdessä ja blogissaan arkistoaktivismista. Kirjoituksessaan Henttonen pohtii kysymystä siitä, mikä on arkistonhoitajan eettinen tehtävä ja profession rooli yhteiskunnassa. Olisiko arkistonhoitajan aktiivisesti puututtava näkemäänsä epäoikeudenmukaisuuteen, vai onko arkistonhoitajan tehtävä yksinkertaisesti dokumentoida yhteiskunnan tapahtumia?

Kolmannen naisen kappaleen lyriikoissa puhuja on ajautunut ajattelemaan, että jokaisen on pidettävä huolta vain omista asioistaan. Puhujan arvomaailma tuntuu olevan kokonaisuudessaan niin kyyninen, että väkisinkin alkaa ajatella, yrittääkö tekstin sisäistekijä vinkata vastaanottajalle jotakin. Kappale pistää pohtimaan, millaista tulevaisuuden yhteiskuntaa rakennamme, jos suljemme korvamme toisten avunhuudoilta.

Kiitos juttuvinkistä Pentti Latva-Koivistolle.

 

Lähteet:

Henttonen, Pekka 2018: ”Arkistonhoitajasta aktivistiksi?”. Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogi.

Kolmas Nainen – ”En oo kuullut mitään” – (albumilta Onnen oikotiellä, 1994)

Tieteen termipankki

00 / Tähtien sota: Episodi II – Kloonien hyökkäys

Maailmanlaajuiseen suosioon nousseessa Tähtien sota -elokuvasarjassa käsitellään arkiston roolia muistiorganisaationa. Arkisto nousee esille ainakin kahdessa Tähtien sota -elokuvassa. Ensimmäinen blogipäivityksemme käsittelee elokuvista vanhempaa, vuonna 2002 ensi-iltansa saanutta Kloonien hyökkästä.

Episodi II – Kloonien hyökkäys (Star Wars: Episode II – Attack of the Clones) on julkaisujärjestyksessään elokuvasarjan viides osa. Tapahtumat sijoittuvat noin kymmenen vuoden päähän Episodi I:n tapahtumista. Galaksi on ajautumassa sotaan, kun Galaktista tasavaltaa uhkaa Yhdistyneiden aurinkokuntien konfederaatio -niminen separatistijärjestö.

Jediritari Obi-Wan Kenobi vierailee Tasavallan Jedi-arkistossa yrittäen löytää tietoa mystisestä Kaminon planeetasta. Jedi on kiinnostunut Kaminosta, sillä planeetalla kloonataan suurta klooniarmeijaa, jonka malliksi on valittu palkkionmetsästäjä Jango Fett. Obi Wan Kenobi haluaa löytää Fettin, jonka tiedetään olevan vastuussa senaattorin murhayrityksestä.

Arkistonhoitaja ei kuitenkaan löydä planeetan sijaintitietoa tietokannasta. Koska planeettaa ei ole arkistossa, sitä ei voi olla olemassa:

jos ei arkistossa sitä ei ole.gif

 

Lähteet:

Wookieepedia – The Star Wars Wiki. starwars.wikia.com

Tähtien sota: Episodi II – Kloonien sota (Star Wars: Episode II – Attack of the Clones), 2002. O: George Lucas. Yhdysvallat. 142min.

 

 

 

06 / Maagillisia arkistonhoitajia ja arkistoja fantasiakorttipelissä Magic: The Gathering

Elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjallisuudessa arkistojen ja arkistonhoitajien ilmeneminen on yllättävän yleistä. Mutta mikä onkaan tilanne peleissä, digitaalisissa tai analogisissa?  Pintaa joutuu raaputtamaan ehkä hieman syvemmin, mutta kyllä myös peleistä löytyy omat arkistoviittauksensa.  Yhtenä esimerkkinä nostettakoon esiin fantasiakorttipelien aatelisiin kuuluva Magic: The Gathering.

Magic: The Gathering -fantasiakorttipeli on oman genrensä pioneeri ja klassikko, jonka parista löytyy edelleen valtavasti pelaajia ympäri maailman. Kyseessä on keräilykorttipeli, jonka perusideana on simuloida kilpailutilanne kahden velhon välillä. Tämä kilpailutilanne luodaan korttipakoiksi kerätyin kortein, ja jokaisella kortilla on jokin tietty funktio. Korttityyppejä pelissä on lukuisia ja ne saattavat olla esimerkiksi resursseja, loitsuja tai erilaisia hahmoja. Nämä kaikki sisältävät erilaisia ominaisuuksia, joita pelaaja voi käyttää haluamallaan hetkellä. Pelaajat keräävät pelikorteista mieleisensä pakan ja pelaavat keskenään toisiansa vastaan nostaen vuorollaan omista pakoistaan kortteja. Pelin tavoitteena on päihittää toinen velho eli vastapuolen pelaaja.

Pelistä löytyy myös useampi viittaus arkistoihin ja arkistonhoitajiin. Annettakoon esimerkkinä pelikortti/-hahmo nimeltä The Archivist. Kortin pelimekaanisena kykynä on nostaa uusi kortti pakasta. Vaatisi syvempää ymmärrystä pelistä, että voisi suhteuttaa kortin toimivuus ja arvo suhteessa muihin mahdollisiin kortteihin. Kyvyn taustalla kuitenkin on idea siitä, että kyseinen toiminto ikään kuin kasvattaa pelaajan henkistä kapasiteettia – hänellä on enemmän tietoutta erilaisista loitsuista.

Kortista löytyvien tietojen perusteella kyseinen kortin hahmo, arkistonhoitaja, on ihmisvelho. Kyseistä arkistonhoitajaa kuvataan näin: ”Sit down and read. Educate yourself for the coming conflicts.” Joku voisi sanoa, että arkistojen syvin olemus on saatu tiivistettyä yllättävän hyvin kyseiseen kuvaukseen!

Hahmo kuvataan piirretyssä kuvituksessa fyysisesti melko heiveröisenä verrattuna moneen muuhun pelistä löytyvään monsteriin ja örkkiin, eli kyseisen arkistonhoitajan vahvuudet vaikuttaisivat olevan muualla kuin fyysisyydessä. Sen sijaan kortista löytyvän lainauksen mukaan arkistonhoitaja liitetään rauhallisuuteen, sivistämiseen ja valmistautumiseen.

Arkisto-aiheisia kortteja pelistä löytyy useampi. Erityisen mielenkiintoiselta vaikuttaa kortti Walking Archive, joka edustaa jonkinlaista arkistoaineistosta rakentunutta hirviötä:

Vaikka arkistoon ja arkistonhoitajiin löytyy pelistä viittauksia, ei näitä voine siltikään erityisen yleisinä vielä pitää. Erilaisia arkisto- tai arkistonhoitaja-kortteja pelistä löytyy 10-20, kun taas kortteja koko pelissä on yli 10 000 ja niitä tulee noin 600 lisää vuosittain.

Arkistonhoitajan pelihahmo tai arkistot yleisesti peleissä vaikuttaisivat siis olevan suhteellisen harvinainen ilmentymä. On mukavaa kuitenkin huomata, että arkistoa tai arkistonhoitajaakaan ei muistiorganisaatioiden edustajina olla pelintekijöiden puolelta täysin unohdettu silloin, kun pelihahmoja luodaan ja kehitetään. Liitetäänpä näihin vielä melko imartelevia ominaisuuksia kuten älykkyys ja tieto.

02 / Taivaallinen arkisto

Andrew Michael Hurleyn  romaani Hylätty ranta kertoo uskonnollisen yhteisön matkasta Luoteis-Englantiin karulle Loneyn  rantakaistaleelle. Matkaa varjostavat sekä yhteisön rakastetun johtohahmon Isä Wilfredin äkillinen poismeno että koko paikan painostava ja pahaenteinen tunnelma.

Tapaturmaisesti kuollut Isä Wilfred oli ennättänyt pohtia päiväkirjassaan uskovaisten ja ”toisen maailman ihmisten” välistä perustavanlaatuista eroa seuraavasti:

Heidän maailmassaan vallitsi yhä syyn ja seurauksen laki. Jos ihmiset tekivät syntiä, he kävivät ripillä ja saivat syntinsä anteeksi. Jos he tekivät hyvää, he saisivat siitä palkinnon taivaassa. Toisessa maailmassa mistään ei enää seurannut mitään. Tai joutuivathan ihmiset tietysti vankilaan ja niin edespäin – hän oli nuorempana käynyt tapaamassa joka lajia: raiskaajia ja murhaajia ja parantumattomia varkaita – mutta useimmille siinä oli kysymys vain väliaikaisesta vapauden menettämisestä. He eivät juuri piitanneet – jos piittasivat lainkaan  – heitä odottavasta ikuisesta vapaudesta tai vankeudesta. Arkistokansio, joka jossakin toimistossa otettaisiin esille, kun he seuraavan kerran jäisivät kiinni, oli heidän syntiensä ainoa perintö. He vähät välittivät merkinnästä, joka oli tehty paljon suurempaan tilinteon kirjaan. (Hylätty ranta, 388 – 389.)

Näin se on nähtävä. Tämän maailman byrokratian rattaissa synnit kirjataan siistissä järjestyksessä arkistokansioon, josta ne aikanaan luetellaan syytetylle tuomionjakoa varten. Mutta onko jossain olemassa vielä suurempi arkisto, jossa taivaalliset arkistosihteerit kirjaavat tapahtumia vieläkin suurempaan tilinteon kirjaan?

 

Lähde:

Hurley, Andrew Michael 2016: Hylätty ranta. Suom. Jaakko Kankaanpää. Helsinki: WSOY.

 

01 / Rangaistuksena arkistonhoitajuus Murdochin murhamysteereissä

Helmikuussa 2017 Liikearkistoyhdistyksen pitkäaikainen päätoimittaja  Osmo Palonen antoi meille vinkin blogitekstimme aiheeksi.

TV-sarjassa Murdochin murhamysteerit löytyy jakso nimeltä ”Lahjontatapaus” (”Bloody Hell”), jossa sekä lavastetulle konstaapelille että tarinan varsinaiseksi kelmiksi paljastuneelle poliisipäällikölle annetaan mielenkiintoinen vaihtoehto sovittaa tekonsa: he kumpikin voivat vankilareissun sijasta ryhtyä arkistoapulaisiksi.

Vankilatuomion ja eläke-etuuksiensa menetyksen pelossa sekä komisario että poliisipäällikkö valitsevat pitkin hampain arkistonhoitajan pestin. Kaupunginarkistossa kumpaakin vuorollaan odottaa melkoinen urakka, sillä koko arkistointijärjestelmä ollaan uusimassa: kaikki arkiston asiakirjat joudutaan rei’ittämään uudelleen. Arkistojohtaja on ylpeä uudistuksesta, jota hän kuvailee vallankumoukselliseksi.

Murhamysteerit

Arkistoapulaiseksi päätynyt poliisipäällikkö työurakkansa edessä. Murdochin murhamysteerit kausi 9, jakso 16/18.

Jakso on ollut katsottavissa Yle Areenasta, mutta valitettavasti katseltuaika on päättynyt. Pienen googlettelun tuloksena löysimme jakson englanninkielisen version Youtubesta (tosin huonolaatuisena). Linkitetystä videosta kannattaa katsoa ainakin kaksi kohtausta, jotka alkavat kohdilla 1:18:25 ja 1:21:08.

 

Tämänkertainen julkaisu on omistettu 28. joulukuuta 2017 poismenneen Osmo Palosen muistolle.

03 / Strippisarjakuvat, osa 3 – asiakirjojen hävitystä B. Virtasessa

Blogissamme jo aiemmin esitellyssä B. Virtanen -sarjakuvassa asiakirjoja hävitetään usein luovin menetelmin. Tässä koottuna muutama strippi, jotka pureutuvat asiakirjojen hävitykseen hieman erilaisista näkökulmista. Sekä perusteet hävittämiselle että hävittämistapa vaihtelevat:

B-Virtasen konttorikirja_s24

B-Virtasen konttorikirja_s50-51

B-Virtanen_Arkistot avautuvat_s22

 

 

Lähteet:

Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.

Heilä, I. (2007). B. Virtasen konttorikirja. Arktinen banaani.

 

02 / Akti arkistossa

Populaarikulttuurissa arkisto voi symboloida esimerkiksi kollektiivista muistia tai unohdettua menneisyyttä, joka odottaa arkistossa löytäjäänsä. Arkistolla voi olla myös paljon konkreettisempi merkitys asiakirjojen säilytyspaikkana. Selailtuani Juha Seppälän novellikokoelmaa Super Market (1991) pysähdyin sivulle seitsemänkymmentäneljä, josta löytyy lyhyt novelli:  ”Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä”.

Samalla hetkellä arkisto-käsite sai minulle uuden ulottuvuuden. Arkisto ja populaarikulttuuri nivoutuvat yhteen myös pornoteollisuuden kautta, sillä arkistoa tilana voidaan käyttää populaarikulttuurin tuotteissa mitä moninaisin tavoin.

Juha Seppälän Super Market

Juha Seppälä (s. 1956) on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Häntä voisi luonnehtia myös tuotteliaaksi kirjoittajaksi, sillä hän julkaissut niin novelleja, romaaneja kuin kuunnelmia. Super Marketin lisäksi teokset Hyppynaru (1990), Paholaisen haarukka (2008)  ja Mr. Smith (2012) ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Seppälän tyyliä voisi luonnehtia (post)moderniksi: kirjoitusasu on tiivis ja niukka sekä usein rakenteeltaan kokeileva. Wikipedia osaa kertoa Seppälästä seuraavaa: “Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.”

supermarket

Super Market hämmentää lukijaa tahallisen groteskilla, suorasukaisella ja jopa riettaalla kielellään. Jo teoksen neonvärinen kansi kirjoitusvirheineen ja “kirkkoveneen” kuvineen herättää lukijassa mielikuvan supermarketin alelaarista poimitusta roskakirjallisuudesta. Sisällöllisesti liikutaan samalla osastolla. Kirjailija yhdistelee teksteissä erilaisia kulttuurin muotoja, joista porno on vain yksi. Super Marketin novelleissa käsitellään muun muassa armeijaa, sotaa, vankilaa ja  kulutuskulttuuria. Novelleja nivoo yhteen ainakin kaksi tekijää: maskuliininen näkökulma ja ihmissuhteiden käsitteleminen kulutussuhteina. Mikäli jälkimmäinen tematiikka kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jussi Ojajärven väitöskirjan Supermarketin valossa (2006), jossa kokoelman novellia “Supermarket” ja sen esittämää subjektin problematiikkaa käsitellään uusliberalistisen kapitalismin näkökulmasta.

Arkisto osana pornografista kuvastoa

Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa Suvi Ahola kuvaa Super Marketin tyyliä osuvasti: “Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään”. Tällaisten kertomuksellisten kliseiden toistaminen ja hyödyntäminen on tyypillistä nimenomaan pornokulttuurille. Aihetta tutkineen Susanna Paasosen (2015, 10) mukaan porno on historiallisesti rakentunut mediakulttuurin lajityyppi, jonka alle on muodostunut erilaisia alalajeja. Porno on massatuotettu ja laajalle yleisölle kohdennettu kulttuurimuoto: se on siis massa- ja roskakulttuuria parhaimmillaan.

Novellin “Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä” otsikko kertoo lyhykäisyydessään sen, mitä novellissa tapahtuu. Oikeastaan 2-sivuinen novelli kertoo vain sen, mikä jo otsikossa luvataankin: reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä. Kyse on maskuliinisen fetissin kuvauksesta, heteronormatiivisesta pornosta (tai sen parodiasta):

“Virkarouvan silmälasit kiiluvat hämärässä ja sen suupieleen on ilmestynyt pieni kuolapisara. Pääkassa voihkaisee kun lähetti kuiskaa: voi vittu mikä vittu.” (Super Market, 74.)

Paasosen (2015, 33-40) mukaan pornokulttuurilla on omat vakiintuneet kaavansa ja konventionsa, joita on helppo kopioida. Tarina on yleensä lyhyt, ja sen henkilöhahmot ovat liioiteltuja ja edustavat tiettyä tyyppiä (esim. putkimies, kotirouva). Oikeastaan pornografian kuvasto on meille mainoksista, elokuvista ja muusta viihdekulttuurin ilmentymistä niinkin tuttua, ettei meidän tarvitse edes katsoa pornoa tunnistaaksemme sen eri alalajeja. Voidaan puhua jopa länsimaisen kulttuurin pornoistumisen prosessista, joka näkyy niin pornoteollisuudessa kuin muualla kulttuurin tuotannossa (Nikunen et al 2005, 10).

Täytyy myöntää, että Seppälä on onnistunut novellissa jäljittelemään melko lailla kaikkia pornografian tunnuspiirteitä. Lyhyessä tarinassa henkilöhahmot ja itse juoni eivät ole kertomuksessa keskeisellä sijalla. Mies ja nainen eivät tunne toisiaan kovin hyvin, eikä heitä puhutella nimillä. He eivät juuri keskustele keskenään, vaikka pääkassa on kertojan mukaan “hymyillyt lähetille jo pitkään”. Kertoja määrittelee hahmot puhtaasti ammattinsa mukaisesti “pääkassaksi” ja “lähetiksi”. Pornolle lajityypillisesti kertomuksessa tuodaan esiin henkilöhahmojen fyysisiä eroja: toinen päähenkilöistä on nuori “poika”, kun naisen kerrotaan olevan 48-vuotias pääkassaksi edennyt virkarouva. Tärkeintä jutussa tuntuu olevan seksiaktin ja ruumiinosien yksityiskohtainen esittely hyvän maun rajoja koetellen – ja ne komeasti ylittäen. Myös miesnäkökulma pysyy dominoivana jopa silloin, kun kertoja kuvaa naisen kokemaa nautintoa.

Ojajärvi (2006, 51) analysoi väitöskirjassaan Seppälän “Supermarket”-novellia, jossa kuluttajasubjektiksi asettuu mieshenkilö ja kulutuksen kohteeksi naisruumis. Kulutus on seksuaalista leikkiä, fetissiä. Vastaavasti myös pääkassan ja lähetin seksiaktia kuvaavassa novellissa henkilöhahmot ovat toisilleen objekteja, kulutustavaraa. Arkisto toimii tässä supermarketin kaltaisena kulutuksen näyttämönä, jossa henkilöhahmot toimivat. Sekä mies että nainen esineellistyvät, joskin eri tavalla. Kuluttajan rooliin joutuu tässä novellissa oikeastaan tarinan lukija (narratologian käsittein voisi puhua sisäislukijasta), joka pääsee “tirkistelemään” arkiston tapahtumia.

Mutta onko Seppälän novellissa todella kyse pornografisesta representaatiosta? Koska pornokulttuurissa ennakoivuus on poikkeuksellisen korostunutta (Paasonen 2015, 33), on sitä helppo myös parodioida. Novellissa kyllä jäljitellään jopa liiallisuuksiin asti pornografian tunnuspiirteitä, mutta lukijana on vaikea ottaa tekstiä “tosissaan”. Teksti osana Seppälän groteskia ja karnevalistista teoskokonaisuutta tekee kertomuksesta jollain tavalla naurettavan, absurdin.

Poika painelee paljaalla rytmikkäästi ja rauhallisesti, reidet leviävät lisää sen alla, ja lähetti ajattelee että pääkassa varmasti seuraavana päivänä tietää mihin matkaan on lähtenyt. Se tietää saaneensa. (Super Market, 75.)

Akti arkistotilassa

Palataanpa vielä hetkeksi takaisin arkistohuoneeseen ja sen määritelmään. Onko arkisto ymmärrettävä tilaksi (a space), eli jonkinlaiseksi objektiiviseksi faktaksi, jossa asiakirjoja säilytetään tai jossa kertomuksen akti tapahtuu? Vai onko arkisto pikemminkin paikka (a place), johon ihminen tai tarinan henkilöhahmo liittää kokemuksia ja luo sille omaa merkityssisältöä?

Monelle arkistonhoitajalle arkisto itsessään voi olla enemmän kuin tila. Se voi olla paikka, johon liittyy monia muistoja ja jotakin henkilökohtaisesti koettua. Väittäisin kuitenkin, että Seppälän novellissa reskontran arkisto on yhtä merkityksetöntä kulutustavaraa kuin muukin siinä käytetty kuvasto. Novellin juonen kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, missä novellissa kuvattu kohtaus tapahtuu. Arkisto yksinkertaisesti luo fyysiset puitteet pääkassan ja lähetin väliselle seksikohtaukselle. Vastaava seksiakti voisi tapahtua yhtä hyvin makuuhuoneessa, teltassa tai vaikkapa heinäladossa. Reskontran arkisto tuo kuitenkin lisäarvoa kertomuksen tulkintaan siinä suhteessa, että kyse on jostakin kielletystä: eihän työpaikalla nyt sovi käyttäytyä näin. Ja varsinkaan arkistossa, jonne on ehdottomasti asiattomilta pääsy kielletty!

Paasosen mukaan (2015, 44-46) pornossa on kyse ennen kaikkea rajojen murtamisesta ja niiden ylittämisestä. Tabun rikkominen voi jo itsessään olla kiihottavaa. Seppälän novellissa säännöt heitetään romukoppaan, kun työpaikalle asetettuja sosiaalisia normeja rikotaan räikeästi. Arkistossa, muiden työntekijöiden selän takana, salaa “puuhastelu” lisää lukukokemuksen jännitystä. Koska arkisto mielletään helposti kurin ja järjestyksen paikaksi, juuri sen vuoksi rajojen rikkominen tässä kontekstissa voi symboloida sekä tiukoista sosiaalisista normeista irroittautumista että konservatiivisesta työympäristöstä vapautumista.

 

Lähteet:

Ahola, Suvi: ”Juha Seppälä parodioi kirjallisuuttamme, juuri sellaista kuin olemme ansainneetkin. Miehen tahma ja uhma”. Helsingin Sanomat, 25.10.1991.  http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353054703439. Viitattu 1.11.2016.

Arkistolaitoksen Arkistowiki. http://wiki.narc.fi/arkistowiki/index.php/Arkisto. Viitattu 1.11.2016.

Haarni, Tuukka et al: ”Johdatus nykymaantieteeseen” – Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 1997.

Jääskeläinen, Sanna: “Juha Seppälä: Kuoppakaupunki” (kirja-arvio). Savon Sanomat, 12.09.2016. http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Juha-Sepp%C3%A4l%C3%A4-Kuoppakaupunki/833224 Viitattu 1.11.2016

Lybeck, Jari et al: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos, 2006. http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/asiakirjahallinnon_oppikirja.pdf. Viitattu 1.11.2016.

Nikunen, Kaarina et al: “Anna meille tänä päivänä meidän… Eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.). Vastapaino: Tampere, 2005.

Ojajärvi, Jussi: Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa “Supermarket”. SKS: Helsinki, 2006.

Paasonen, Susanna: Pornosta. Eetos: Turku, 2015.

Seppälä, Juha: Super Market. WSOY: Porvoo, 1991.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sepp%C3%A4l%C3%A4 Viitattu 1.11.2016.

05 / Records & Archives & Rock & Roll

Arkistot musiikissa

Populaariusiikkia kuunnellessa tulee harvemmin vastaan mitään arkistoihin liittyvää. Päätimme kuitenkin omistaa tämän blogipostauksen yksinomaan musiikki-teemalle.

Viime aikoina arkistot ovat olleet musiikkimaailmassa esillä ainakin Metallican johdosta. Musiikkisivusto The PRP:n julkaiseman uutisen mukaan Metallica-yhtye olisi palkannut itselleen täysipäiväisen arkistonhoitajan, jonka tehtävä on matkustaa ympäri maailmaa metsästäen Metallican arkistoon harvinaisia nauhoituksia ja mastereita.

Yleisesti ottaen arkistoihin saattaa törmätä myös yhtyeiden, albumien tai kappaleiden nimissä –  jopa lyriikoissa. Suomessa yhteydet arkistoon lienevät harvinaisempia, mutta ulkomailta mainittakoon lontoolainen Archive-yhtye sekä amerikkalainen indiebändi Grand Archives.

Albumien nimissä sana archive näyttäisi esiintyvän usein etenkin kokoelmissa. Esimerkiksi Genesis-yhtye on julkaissut kokonaisen Genesis Archive -kokoelmasarjan (Genesis Archive 1967-75 ja Genesis Archive: 2 1976 – 1992). Yhdysvaltalaisella laulaja-lauluntekijä Iron & Winellä sen sijaan on kokonainen arkistosarja albumeissaan. Tätä kirjoittaessa niitä on julkaistu jo neljä sarjan osaa, uusin nimeltään Archive Series Volume No. 4. Nämä albumit sisältävät pääsääntöisesti harvinaisempia kappaleita, joita ei ole aiemmin julkaistu – eräänlaisia arkistoaarteita, siis.

Näin nopean etsinnän tuloksena voisi sanoa, että kappaleiden nimissä arkistoalan sanastoa harvemmin esiintyy. Joitakin poikkeuksia tähän löytyy. Esimerkiksi Yön debyyttialbumin Varietee (1983) aloittaa kappale ”Pieni ihminen suuressa maailmassa”:

Jos hän löytää totuutensa ja muille kertoo sen,
niin tuhannet silmät häntä pian jo katsoo halveksien
Turha silloin on yrittää, ei pakoon päästä voi,
sillä maailma kaiken arkistoi.

[…]

Hän on jäänyt aina varjoon suurten ihmisten
Hän on taistellut etulinjassa vierellä sankareiden
Joskus suuresta arkistosta hänet esiin kaivetaan
silloin meidät yhteen sulatetaan.

Itse kappaleiden nimissä arkisto-sana esiintyy harvoin. Mainittakoon kuitenkin sekä Manic Street Preachers -yhtyeen kappale ”Archives of Pain” (The Holy Bible, 1994) ja suomalaisen Kemialliset Ystävät -yhtyeen kappale ”Arkistorotat / Risuilla Täytetyssä Salissa” (Alas rattoisaa virtaa, 2014).

We Love Records

Saattaa olla, että blogin lukijoilla olisi laajempi tietämys eri musiikkigenreistä ja niissä esiintyvistä arkistoalan viittauksista, mutta nyt jouduimme kuitenkin tyytymään Allmusic-sivuston ja Fono.fi-äänitetietokannan kaltaisiin hakukoneisiin.

Englanninkielistä arkistoalan sanastoa etsiessä ongelmaksi muodostui erityisesti termin record monimerkityksisyys yhtäältä asiakirjana ja toisaalta levynä tai musiikkitallenteena. Esimerkiksi levy-yhtiö Love Records voisi saada tässä kontekstissa aivan uudenlaisen tulkinnan: Rakasta asiakirjoja.

Records-sanan viittaus asiakirjoihin jäänee monelta musiikin kuluttajalta huomaamatta. Ehkä alleviivasimme asiaa liikaa, mutta teimme musiikkiteemaisen blogikirjoituksemme kunniaksi kangaskassin kaikille arkistojen ystäville:

20171202_110028

Kangaskasseja voi tiedustella osoitteesta: taannehtivaaseulontaa[at]gmail.com

 

Arkistoblogi toivottaa lukijoille hyvää joulunaikaa!

 

Lähteet:

Yö – ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” (Albumilta Varietee, 1983)

http://www.theprp.com/2017/11/07/news/metallica-employ-full-time-archivist/?utm_source=dlvr.it&utm_medium=facebook

http://www.archiveofficial.uk/

https://www.facebook.com/grandarchives/

http://ironandwine.com/

https://www.allmusic.com/

http://www.fono.fi/

 

 

 

02 / Jumalat juhlivat öisin

Vastaani tuli jälleen yksi kuvaus asiantuntevasta mutta ei niin viehättävästä arkistonhoitajan hahmosta:

Menin alakertaan ja marssin ensimmäiseen näkemääni toimistoon. Etuhuoneen pöydän ääressä istui voileipää syömässä laiha, happaman näköinen nainen jolla oli roikkuva vaalea tukka.

“Minulla on ruokatunti”, hän sanoi. “Tule takaisin tunnin päästä.”

“Anteeksi. Minä vain etsin erään opettajan huonetta.”

“Minä olen arkistonhoitaja, en puhelinkeskus. Mutta ehkä minä tiedän. Kuka on kysymyksessä?” (s. 28-29)

[…]

He olivat aikeissa lähettää jonkun hakemaan Julianin Lyceumista, mutta sitten se nainen näki minut ikkunasta. Siellä oli varmaan miljoona ihmistä – se poliisi, dekaanin sihteeri, neljä tai viisi ihmistä hallin toiselta puolelta, se kaheli nainen arkistosta.” (s. 422-423)

Donna Tartt 2014: Jumalat juhlivat öisin. Helsinki: WSOY. Suom. Eva Siikarla.