01 / Rangaistuksena arkistonhoitajuus Murdochin murhamysteereissä

Helmikuussa 2017 Liikearkistoyhdistyksen pitkäaikainen päätoimittaja  Osmo Palonen antoi meille vinkin blogitekstimme aiheeksi.

TV-sarjassa Murdochin murhamysteerit löytyy jakso nimeltä ”Lahjontatapaus” (”Bloody Hell”), jossa sekä lavastetulle konstaapelille että tarinan varsinaiseksi kelmiksi paljastuneelle poliisipäällikölle annetaan mielenkiintoinen vaihtoehto sovittaa tekonsa: he kumpikin voivat vankilareissun sijasta ryhtyä arkistoapulaisiksi.

Vankilatuomion ja eläke-etuuksiensa menetyksen pelossa sekä komisario että poliisipäällikkö valitsevat pitkin hampain arkistonhoitajan pestin. Kaupunginarkistossa kumpaakin vuorollaan odottaa melkoinen urakka, sillä koko arkistointijärjestelmä ollaan uusimassa: kaikki arkiston asiakirjat joudutaan rei’ittämään uudelleen. Arkistojohtaja on ylpeä uudistuksesta, jota hän kuvailee vallankumoukselliseksi.

Murhamysteerit

Arkistoapulaiseksi päätynyt poliisipäällikkö työurakkansa edessä. Murdochin murhamysteerit kausi 9, jakso 16/18.

Jakso on ollut katsottavissa Yle Areenasta, mutta valitettavasti katseltuaika on päättynyt. Pienen googlettelun tuloksena löysimme jakson englanninkielisen version Youtubesta (tosin huonolaatuisena). Linkitetystä videosta kannattaa katsoa ainakin kaksi kohtausta, jotka alkavat kohdilla 1:18:25 ja 1:21:08.

 

Tämänkertainen julkaisu on omistettu 28. joulukuuta 2017 poismenneen Osmo Palosen muistolle.

Mainokset

03 / Strippisarjakuvat, osa 3 – asiakirjojen hävitystä B. Virtasessa

Blogissamme jo aiemmin esitellyssä B. Virtanen -sarjakuvassa asiakirjoja hävitetään usein luovin menetelmin. Tässä koottuna muutama strippi, jotka pureutuvat asiakirjojen hävitykseen hieman erilaisista näkökulmista. Sekä perusteet hävittämiselle että hävittämistapa vaihtelevat:

B-Virtasen konttorikirja_s24

B-Virtasen konttorikirja_s50-51

B-Virtanen_Arkistot avautuvat_s22

 

 

Lähteet:

Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.

Heilä, I. (2007). B. Virtasen konttorikirja. Arktinen banaani.

 

02 / Akti arkistossa

Populaarikulttuurissa arkisto voi symboloida esimerkiksi kollektiivista muistia tai unohdettua menneisyyttä, joka odottaa arkistossa löytäjäänsä. Arkistolla voi olla myös paljon konkreettisempi merkitys asiakirjojen säilytyspaikkana. Selailtuani Juha Seppälän novellikokoelmaa Super Market (1991) pysähdyin sivulle seitsemänkymmentäneljä, josta löytyy lyhyt novelli:  ”Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä”.

Samalla hetkellä arkisto-käsite sai minulle uuden ulottuvuuden. Arkisto ja populaarikulttuuri nivoutuvat yhteen myös pornoteollisuuden kautta, sillä arkistoa tilana voidaan käyttää populaarikulttuurin tuotteissa mitä moninaisin tavoin.

Juha Seppälän Super Market

Juha Seppälä (s. 1956) on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Häntä voisi luonnehtia myös tuotteliaaksi kirjoittajaksi, sillä hän julkaissut niin novelleja, romaaneja kuin kuunnelmia. Super Marketin lisäksi teokset Hyppynaru (1990), Paholaisen haarukka (2008)  ja Mr. Smith (2012) ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Seppälän tyyliä voisi luonnehtia (post)moderniksi: kirjoitusasu on tiivis ja niukka sekä usein rakenteeltaan kokeileva. Wikipedia osaa kertoa Seppälästä seuraavaa: “Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.”

supermarket

Super Market hämmentää lukijaa tahallisen groteskilla, suorasukaisella ja jopa riettaalla kielellään. Jo teoksen neonvärinen kansi kirjoitusvirheineen ja “kirkkoveneen” kuvineen herättää lukijassa mielikuvan supermarketin alelaarista poimitusta roskakirjallisuudesta. Sisällöllisesti liikutaan samalla osastolla. Kirjailija yhdistelee teksteissä erilaisia kulttuurin muotoja, joista porno on vain yksi. Super Marketin novelleissa käsitellään muun muassa armeijaa, sotaa, vankilaa ja  kulutuskulttuuria. Novelleja nivoo yhteen ainakin kaksi tekijää: maskuliininen näkökulma ja ihmissuhteiden käsitteleminen kulutussuhteina. Mikäli jälkimmäinen tematiikka kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jussi Ojajärven väitöskirjan Supermarketin valossa (2006), jossa kokoelman novellia “Supermarket” ja sen esittämää subjektin problematiikkaa käsitellään uusliberalistisen kapitalismin näkökulmasta.

Arkisto osana pornografista kuvastoa

Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa Suvi Ahola kuvaa Super Marketin tyyliä osuvasti: “Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään”. Tällaisten kertomuksellisten kliseiden toistaminen ja hyödyntäminen on tyypillistä nimenomaan pornokulttuurille. Aihetta tutkineen Susanna Paasosen (2015, 10) mukaan porno on historiallisesti rakentunut mediakulttuurin lajityyppi, jonka alle on muodostunut erilaisia alalajeja. Porno on massatuotettu ja laajalle yleisölle kohdennettu kulttuurimuoto: se on siis massa- ja roskakulttuuria parhaimmillaan.

Novellin “Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä” otsikko kertoo lyhykäisyydessään sen, mitä novellissa tapahtuu. Oikeastaan 2-sivuinen novelli kertoo vain sen, mikä jo otsikossa luvataankin: reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä. Kyse on maskuliinisen fetissin kuvauksesta, heteronormatiivisesta pornosta (tai sen parodiasta):

“Virkarouvan silmälasit kiiluvat hämärässä ja sen suupieleen on ilmestynyt pieni kuolapisara. Pääkassa voihkaisee kun lähetti kuiskaa: voi vittu mikä vittu.” (Super Market, 74.)

Paasosen (2015, 33-40) mukaan pornokulttuurilla on omat vakiintuneet kaavansa ja konventionsa, joita on helppo kopioida. Tarina on yleensä lyhyt, ja sen henkilöhahmot ovat liioiteltuja ja edustavat tiettyä tyyppiä (esim. putkimies, kotirouva). Oikeastaan pornografian kuvasto on meille mainoksista, elokuvista ja muusta viihdekulttuurin ilmentymistä niinkin tuttua, ettei meidän tarvitse edes katsoa pornoa tunnistaaksemme sen eri alalajeja. Voidaan puhua jopa länsimaisen kulttuurin pornoistumisen prosessista, joka näkyy niin pornoteollisuudessa kuin muualla kulttuurin tuotannossa (Nikunen et al 2005, 10).

Täytyy myöntää, että Seppälä on onnistunut novellissa jäljittelemään melko lailla kaikkia pornografian tunnuspiirteitä. Lyhyessä tarinassa henkilöhahmot ja itse juoni eivät ole kertomuksessa keskeisellä sijalla. Mies ja nainen eivät tunne toisiaan kovin hyvin, eikä heitä puhutella nimillä. He eivät juuri keskustele keskenään, vaikka pääkassa on kertojan mukaan “hymyillyt lähetille jo pitkään”. Kertoja määrittelee hahmot puhtaasti ammattinsa mukaisesti “pääkassaksi” ja “lähetiksi”. Pornolle lajityypillisesti kertomuksessa tuodaan esiin henkilöhahmojen fyysisiä eroja: toinen päähenkilöistä on nuori “poika”, kun naisen kerrotaan olevan 48-vuotias pääkassaksi edennyt virkarouva. Tärkeintä jutussa tuntuu olevan seksiaktin ja ruumiinosien yksityiskohtainen esittely hyvän maun rajoja koetellen – ja ne komeasti ylittäen. Myös miesnäkökulma pysyy dominoivana jopa silloin, kun kertoja kuvaa naisen kokemaa nautintoa.

Ojajärvi (2006, 51) analysoi väitöskirjassaan Seppälän “Supermarket”-novellia, jossa kuluttajasubjektiksi asettuu mieshenkilö ja kulutuksen kohteeksi naisruumis. Kulutus on seksuaalista leikkiä, fetissiä. Vastaavasti myös pääkassan ja lähetin seksiaktia kuvaavassa novellissa henkilöhahmot ovat toisilleen objekteja, kulutustavaraa. Arkisto toimii tässä supermarketin kaltaisena kulutuksen näyttämönä, jossa henkilöhahmot toimivat. Sekä mies että nainen esineellistyvät, joskin eri tavalla. Kuluttajan rooliin joutuu tässä novellissa oikeastaan tarinan lukija (narratologian käsittein voisi puhua sisäislukijasta), joka pääsee “tirkistelemään” arkiston tapahtumia.

Mutta onko Seppälän novellissa todella kyse pornografisesta representaatiosta? Koska pornokulttuurissa ennakoivuus on poikkeuksellisen korostunutta (Paasonen 2015, 33), on sitä helppo myös parodioida. Novellissa kyllä jäljitellään jopa liiallisuuksiin asti pornografian tunnuspiirteitä, mutta lukijana on vaikea ottaa tekstiä “tosissaan”. Teksti osana Seppälän groteskia ja karnevalistista teoskokonaisuutta tekee kertomuksesta jollain tavalla naurettavan, absurdin.

Poika painelee paljaalla rytmikkäästi ja rauhallisesti, reidet leviävät lisää sen alla, ja lähetti ajattelee että pääkassa varmasti seuraavana päivänä tietää mihin matkaan on lähtenyt. Se tietää saaneensa. (Super Market, 75.)

Akti arkistotilassa

Palataanpa vielä hetkeksi takaisin arkistohuoneeseen ja sen määritelmään. Onko arkisto ymmärrettävä tilaksi (a space), eli jonkinlaiseksi objektiiviseksi faktaksi, jossa asiakirjoja säilytetään tai jossa kertomuksen akti tapahtuu? Vai onko arkisto pikemminkin paikka (a place), johon ihminen tai tarinan henkilöhahmo liittää kokemuksia ja luo sille omaa merkityssisältöä?

Monelle arkistonhoitajalle arkisto itsessään voi olla enemmän kuin tila. Se voi olla paikka, johon liittyy monia muistoja ja jotakin henkilökohtaisesti koettua. Väittäisin kuitenkin, että Seppälän novellissa reskontran arkisto on yhtä merkityksetöntä kulutustavaraa kuin muukin siinä käytetty kuvasto. Novellin juonen kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, missä novellissa kuvattu kohtaus tapahtuu. Arkisto yksinkertaisesti luo fyysiset puitteet pääkassan ja lähetin väliselle seksikohtaukselle. Vastaava seksiakti voisi tapahtua yhtä hyvin makuuhuoneessa, teltassa tai vaikkapa heinäladossa. Reskontran arkisto tuo kuitenkin lisäarvoa kertomuksen tulkintaan siinä suhteessa, että kyse on jostakin kielletystä: eihän työpaikalla nyt sovi käyttäytyä näin. Ja varsinkaan arkistossa, jonne on ehdottomasti asiattomilta pääsy kielletty!

Paasosen mukaan (2015, 44-46) pornossa on kyse ennen kaikkea rajojen murtamisesta ja niiden ylittämisestä. Tabun rikkominen voi jo itsessään olla kiihottavaa. Seppälän novellissa säännöt heitetään romukoppaan, kun työpaikalle asetettuja sosiaalisia normeja rikotaan räikeästi. Arkistossa, muiden työntekijöiden selän takana, salaa “puuhastelu” lisää lukukokemuksen jännitystä. Koska arkisto mielletään helposti kurin ja järjestyksen paikaksi, juuri sen vuoksi rajojen rikkominen tässä kontekstissa voi symboloida sekä tiukoista sosiaalisista normeista irroittautumista että konservatiivisesta työympäristöstä vapautumista.

 

Lähteet:

Ahola, Suvi: ”Juha Seppälä parodioi kirjallisuuttamme, juuri sellaista kuin olemme ansainneetkin. Miehen tahma ja uhma”. Helsingin Sanomat, 25.10.1991.  http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353054703439. Viitattu 1.11.2016.

Arkistolaitoksen Arkistowiki. http://wiki.narc.fi/arkistowiki/index.php/Arkisto. Viitattu 1.11.2016.

Haarni, Tuukka et al: ”Johdatus nykymaantieteeseen” – Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 1997.

Jääskeläinen, Sanna: “Juha Seppälä: Kuoppakaupunki” (kirja-arvio). Savon Sanomat, 12.09.2016. http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Juha-Sepp%C3%A4l%C3%A4-Kuoppakaupunki/833224 Viitattu 1.11.2016

Lybeck, Jari et al: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos, 2006. http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/asiakirjahallinnon_oppikirja.pdf. Viitattu 1.11.2016.

Nikunen, Kaarina et al: “Anna meille tänä päivänä meidän… Eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.). Vastapaino: Tampere, 2005.

Ojajärvi, Jussi: Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa “Supermarket”. SKS: Helsinki, 2006.

Paasonen, Susanna: Pornosta. Eetos: Turku, 2015.

Seppälä, Juha: Super Market. WSOY: Porvoo, 1991.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sepp%C3%A4l%C3%A4 Viitattu 1.11.2016.

05 / Records & Archives & Rock & Roll

Arkistot musiikissa

Populaariusiikkia kuunnellessa tulee harvemmin vastaan mitään arkistoihin liittyvää. Päätimme kuitenkin omistaa tämän blogipostauksen yksinomaan musiikki-teemalle.

Viime aikoina arkistot ovat olleet musiikkimaailmassa esillä ainakin Metallican johdosta. Musiikkisivusto The PRP:n julkaiseman uutisen mukaan Metallica-yhtye olisi palkannut itselleen täysipäiväisen arkistonhoitajan, jonka tehtävä on matkustaa ympäri maailmaa metsästäen Metallican arkistoon harvinaisia nauhoituksia ja mastereita.

Yleisesti ottaen arkistoihin saattaa törmätä myös yhtyeiden, albumien tai kappaleiden nimissä –  jopa lyriikoissa. Suomessa yhteydet arkistoon lienevät harvinaisempia, mutta ulkomailta mainittakoon lontoolainen Archive-yhtye sekä amerikkalainen indiebändi Grand Archives.

Albumien nimissä sana archive näyttäisi esiintyvän usein etenkin kokoelmissa. Esimerkiksi Genesis-yhtye on julkaissut kokonaisen Genesis Archive -kokoelmasarjan (Genesis Archive 1967-75 ja Genesis Archive: 2 1976 – 1992). Yhdysvaltalaisella laulaja-lauluntekijä Iron & Winellä sen sijaan on kokonainen arkistosarja albumeissaan. Tätä kirjoittaessa niitä on julkaistu jo neljä sarjan osaa, uusin nimeltään Archive Series Volume No. 4. Nämä albumit sisältävät pääsääntöisesti harvinaisempia kappaleita, joita ei ole aiemmin julkaistu – eräänlaisia arkistoaarteita, siis.

Näin nopean etsinnän tuloksena voisi sanoa, että kappaleiden nimissä arkistoalan sanastoa harvemmin esiintyy. Joitakin poikkeuksia tähän löytyy. Esimerkiksi Yön debyyttialbumin Varietee (1983) aloittaa kappale ”Pieni ihminen suuressa maailmassa”:

Jos hän löytää totuutensa ja muille kertoo sen,
niin tuhannet silmät häntä pian jo katsoo halveksien
Turha silloin on yrittää, ei pakoon päästä voi,
sillä maailma kaiken arkistoi.

[…]

Hän on jäänyt aina varjoon suurten ihmisten
Hän on taistellut etulinjassa vierellä sankareiden
Joskus suuresta arkistosta hänet esiin kaivetaan
silloin meidät yhteen sulatetaan.

Itse kappaleiden nimissä arkisto-sana esiintyy harvoin. Mainittakoon kuitenkin sekä Manic Street Preachers -yhtyeen kappale ”Archives of Pain” (The Holy Bible, 1994) ja suomalaisen Kemialliset Ystävät -yhtyeen kappale ”Arkistorotat / Risuilla Täytetyssä Salissa” (Alas rattoisaa virtaa, 2014).

We Love Records

Saattaa olla, että blogin lukijoilla olisi laajempi tietämys eri musiikkigenreistä ja niissä esiintyvistä arkistoalan viittauksista, mutta nyt jouduimme kuitenkin tyytymään Allmusic-sivuston ja Fono.fi-äänitetietokannan kaltaisiin hakukoneisiin.

Englanninkielistä arkistoalan sanastoa etsiessä ongelmaksi muodostui erityisesti termin record monimerkityksisyys yhtäältä asiakirjana ja toisaalta levynä tai musiikkitallenteena. Esimerkiksi levy-yhtiö Love Records voisi saada tässä kontekstissa aivan uudenlaisen tulkinnan: Rakasta asiakirjoja.

Records-sanan viittaus asiakirjoihin jäänee monelta musiikin kuluttajalta huomaamatta. Ehkä alleviivasimme asiaa liikaa, mutta teimme musiikkiteemaisen blogikirjoituksemme kunniaksi kangaskassin kaikille arkistojen ystäville:

20171202_110028

Kangaskasseja voi tiedustella osoitteesta: taannehtivaaseulontaa[at]gmail.com

 

Arkistoblogi toivottaa lukijoille hyvää joulunaikaa!

 

Lähteet:

Yö – ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” (Albumilta Varietee, 1983)

http://www.theprp.com/2017/11/07/news/metallica-employ-full-time-archivist/?utm_source=dlvr.it&utm_medium=facebook

http://www.archiveofficial.uk/

https://www.facebook.com/grandarchives/

http://ironandwine.com/

https://www.allmusic.com/

http://www.fono.fi/

 

 

 

02 / Jumalat juhlivat öisin

Vastaani tuli jälleen yksi kuvaus asiantuntevasta mutta ei niin viehättävästä arkistonhoitajan hahmosta:

Menin alakertaan ja marssin ensimmäiseen näkemääni toimistoon. Etuhuoneen pöydän ääressä istui voileipää syömässä laiha, happaman näköinen nainen jolla oli roikkuva vaalea tukka.

“Minulla on ruokatunti”, hän sanoi. “Tule takaisin tunnin päästä.”

“Anteeksi. Minä vain etsin erään opettajan huonetta.”

“Minä olen arkistonhoitaja, en puhelinkeskus. Mutta ehkä minä tiedän. Kuka on kysymyksessä?” (s. 28-29)

[…]

He olivat aikeissa lähettää jonkun hakemaan Julianin Lyceumista, mutta sitten se nainen näki minut ikkunasta. Siellä oli varmaan miljoona ihmistä – se poliisi, dekaanin sihteeri, neljä tai viisi ihmistä hallin toiselta puolelta, se kaheli nainen arkistosta.” (s. 422-423)

Donna Tartt 2014: Jumalat juhlivat öisin. Helsinki: WSOY. Suom. Eva Siikarla.

Arkistoblogi 1 v.

Taannehtivaa seulontaa täytti marraskuussa yhden vuoden. Merkkipäivän kunniaksi ajattelimme juhlistaa tätä laittamalla ylös muutamia ajatuksia siitä, millaista blogin kirjoittaminen on ollut.

Blogi sai ideansa puolivahingossa, kun aloimme kiinnittää huomiota arkistoalan viittauksiin elokuvissa, TV-sarjoissa ja kaunokirjallisuudessa. Vuoden mittaan on tullut ilmi, että viittauksia arkistoihin ja arkistoalan ihmisiin on enemmän kuin olisimme uskoneetkaan – aiheita uusille blogiteksteille riittäisi vielä moneksi vuodeksi.

Blogin pitäminen on ollut hauska harrastus, josta ei sen kummempaa korvausta ole saanut. Sen vuoksi emme ole halunneet ottaa kirjoittamisesta liikaa paineita. Julkaisuja tulee satunnaisesti, kun ehdimme työstää jonkin aiheen valmiiksi. Välillä siihen saattaa mennä kuukausia. Toki blogimerkintöjen pituus saattaa vaihdella yhdestä virkkeestä moneen sataan, mutta yleisesti olemme yrittäneet panostaa enemmän laatuun kuin määrään.

Mietimme usein, onko blogillamme muita lukijoita kuin jokuset tuttavat ja Twitterin kautta ehkä sattumalta sivuille eksyneet surffaajat. Valitettavasti kohdeyleisömme (arkistoalan ammattilaiset) eivät taida olla itse kovin aktiivisia blogilukijoita tai Twitterin käyttäjiä. Palautetta on tullut harvakseltaan, mutta kaikki saatu, pienimuotoinenkin, on kyllä lämmittänyt mieltä.

Mikä on ollut suosikkipostauksesi? Oletko itse törmännyt arkistoviittauksiin leffoissa, TV:ssä tai kirjallisuudessa? Kommentoi tai laita viestiä. Lukijapalaute  antaa meille innostusta ja motivaatiota ylläpitää blogia jatkossakin, ja vastaanottaisimme mielellämme sitä lukijoiltamme lisää.

20171007_130602

Blogin merkkipäivää juhlistettiin täytekakun äärellä. Kuvaaja: Juuso Ala-Kyyny.

00 / Tarkkailua ja asiakirjahallintaa kylmän sodan aikana – Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)

Kylmän sodan aikaan sattui ja tapahtui, kun eri maiden tiedustelupalvelut toteuttivat tehtäväänsä. Usein tämä tehtävä  käytännössä tarkoitti muiden maiden ja valtion omien kansalaisten vakoilua. Suomalaiset saattoivat saada kylmän sodan aikaan tuntumaa salakuunteluun Tallinnasta, jossa toimi länsimaisia turisteja varten rakennettu Viru-hotelli. Hotellin tarkoitus oli yhtäältä kerätä länsimaista valuuttaa, toisaalta vakoilla länsimaalaisia vieraita. Paikallisen kaskun mukaan hotelli rakennettiin aikanaan uudenlaisesta innovaatiosta,mikrofonibetonista”: se sisälsi 50% betonia ja 50% mikrofoneja.

Hotellissa oli (ja on edelleen) 23 kerrosta, mutta Neuvostoliiton aikaan virallisesti hotellin ylintä 23. kerrosta ei ollut ollut olemassa. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n agenttien tarkkailuhuone, jossa hotellin asiakkaita vakoiltiin mikrofonien ja kameroiden avulla. Ylin kerros on sittemmin muutettu KGB:n tarkkailusta kertovaksi museoksi. Huoneen oveen on nykyään kiinnitetty museovieraille suunnattu kyltti, jossa lukee: Siin ei ole midagi (suom. Täällä ei ole mitään).

Siin ei ole midagi

Osattiin sitä muuallakin. KGB oli vakoilu- ja tarkkailumetodeiltaan monin tavoin yhteneväinen itä-Saksan eli DDR:n 1970- ja 1980-lukujen valtiollisen tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaamassa elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kuvataan osuvasti tätä ajanjaksoa itä-saksalaisten elämässä 1980-luvulla. Elokuvassa seurataan sekä näytelmäkirjailija Georg Dreymanin ja tämän tyttöystävän Christa-Maria Sielandin elämää Stasin tarkkailun alaisena että kyseisen pariskunnan tarkkailusta vastaavaa Stasi-upseeria Gerd Wiesleriä.

Huom! Tässä kohtaa lienee paikallaan ilmoittaa, että jos haluaisit vielä joskus katsoa tämän elokuvan ilman, että tiedät ennalta loppuratkaisun, niin tämän kirjoituksen lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Tarkkailun ja tiedonkeruun rinnalla olennaiseen osaan elokuvan lopussa nousee myös arkisto, jossa kansalaisista urkittuja tietoja säilytetään. Arkistoaineiston aktiivivaiheessa aineiston luonnissa kunnostautuvat Stasin agentit, eli valtiota palvelevat virkamiehet, joiden voidaan tulkita edustavan asemaltaan tietynlaista itä-saksalaisen yhteiskunnan eliittiä. He vastaavat valtiojohtoisen tarkkailun ja tiedonkeruun käytännön toteutuksesta. He myös dokumentoivat ja arkistoivat pedantisti kaiken tarkkailun tuottaman tiedon.

Elokuvassa Stasi-upseeri Gerd Wiesler on tällaisen virkamiehen perikuva. Wiesler on urallaan menestynyt ja arvostettu Stasi-upseeri: ei kovin ystävällinen tai sosiaalinen, mutta hyvin idealistinen ja työssään äärimmäisen tarkka ja aikaansaava. Tarinan alussa Wiesler määrätään vakoilemaan menestyvää ja kansainvälisesti tunnettua näytelmäkirjailijaa, Georg Dreymania. Tarkkailu aloitetaan siitä huolimatta, että Dreyman on vaikuttanut suhtautuvan myönteisesti DDR:n valtiojohtoon. Kun Wieslerin johtama Stasi-agenttiryhmä asentaa mikrofonit kirjailijan asuntoon, tämän yksityisyys katoaa ja kaikkea, mitä talon sisällä tapahtuu, voidaan kuunnella. Näin seuranta koskettaa myös kirjailijan läheisiä ihmisiä, kuten Dreymanin kollegoita ja hänen tyttöystäväänsä, Crista-Maria Sielandia.

Tarinan edetessä Wiesler alkaa huomata, miten DDR:n virkamiehet  käyttävät järjestelmää omiin tarkoitusperiinsä. Hänen ideologiaansa alkaa tulla säröjä. Wieslerille muun muassa selviää, että näytelmäkirjailijan tarkkailua ei ole aloitettu valtion etua vaan kulttuuriministeri Bruno Hempfin henkilökohtaista etua varten. Hempf on nimittäin kiinnostunut Dreymanin tyttöystävästä, Crista-Maria Sielandista.

Jos Wieslerin usko vallalla olevaan ideologiaan alkaa horjua, niin myös Dreymanin. Kirjailija huomaa valtion tekevän joidenkin hänen kollegoidensa työnteosta mahdotonta laittamalla heidät valtiolliseen pannaan. Hänen ystävänsä, teatteriohjaaja Albert Jerska, on yksi pannaan joutuneista ja lohduttomana tilanteestaan päätyy lopulta tekemään itsemurhan. Jerskan kuoleman jälkeen Dreyman päättää kirjoittaa salassa artikkelin, jonka hän yrittää saada julkaistuksi länsi-saksalaisessa Der Spiegel -sanomalehdessä. Artikkelissa Dreyman haluaa tuoda esiin DDR:n suuret itsemurhamäärät ja valtiojohdon välinpitämättömän suhtautumisen näihin lukuihin.

Lopulta Wiesler alkaa kokea myötätuntoa tarkkailemiaan henkilöitä kohtaan ja jättää raskauttaviakin asioita raportoimatta. Näin hän tulee pelastaneeksi Dreymanin valtionpetossyytteiltä, eikä tämä jää kiinni valtionvastaisista teoistaan.  Tämän seurauksena Dreymanillekaan ei missään vaiheessa vakoulun aikana paljastu, että Stasi on tarkkaillut häntä.

Tarinan lopussa siirrytään 1990-luvun alkuun ja DDR:n hajoamisen jälkeiseena aikaan. Dreyman kuulee DDR:n entiseltä kulttuuriministeri Bruno Hempfiltä, että hän on monen muun kulttuurivaikuttajan tavoin joutunut tarkkailun kohteeksi 1980-luvulla. Dreyman pääsee Stasilta säilyneen arkiston kautta käsiksi tietoihin, jotka hänestä on tallennettu. Tietoja läpikäydessään Dreyman huomaa, että häntä varjostanut Stasi-upseeri on jättänyt paljon olennaisia ja Dreymanin toimista kertovia raskauttavia todisteita raportoimatta ja näin pelastanut hänet vankilalta tai vielä pahemmalta. Dreyman on siis harvinaislaatuisessa tilanteessa: hän pääsee vertailemaan sitä, mitä todella omien kokemustensa pohjalta tapahtui, ja sitä, mitkä tapahtuneista asioista ovat päätyneet arkiston virallisiin asiakirjoihin.

Elokuva kuvaa Itä-Saksan todellisuutta, jossa valtion harjoittama byrokraattisuus ja yksilön oikeuksien polkeminen ovat olleet takuu siitä, että kaikesta (virallisesta) löytyy anonymisoimaton tieto. Toisaalta, kuten elokuvastakin käy ilmi, kannattaa tiedustelupalveluiden arkistoaineistojen kattavuuteen ja laatuun suhtautua kriittisesti, sillä raportit saattavat olla puutteellisia. Todellisuudessa peukaloitujen raporttien lisäksi useat tiedonantajat ovat saattaneet liioitella tai suoranaisesti valehdella Stasin haastattelujen aikana (Skultans 2010).

Stasi ehti hävittää osan arkistoaineistostaan (Adams 2010), mutta toisin kuin monesta muusta historian saatossa luhistuneesta tiedustelupalvelusta, Stasin arkisto-aineistosta on säilynyt suuri osa, ja se on myös kansalaisten ulottuvilla. Samalla alun perin kyseenalaisiin tarkoitusperiin kerätty arkistoaineisto toimii todisteena valtion tasolla suoritetuista toimista ja yksityisyydensuojaan kohdistuneista loukkauksista. Kukaties arkistoaineisto tarjoaa joillekin myös lohdullista tietoa, kuten elokuvassa näytelmäkirjailija Dreymanille.

Lähteet:

Adams, J. (2000): ”Probing the East German State Security Archives”. International Journal of Intelligence and CounterIntelligence, 13 21-34, 2000.
Skultans, V. (2001): ”Arguing with the KGB Archives. Archival and Narrative Memory in post-Soviet Latvia”. Ethnos Journal of Antropology, vol 66 2001.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006). O: Florian Henckel von Donnersmark. Saksa.

01 / ”En mä voi antaa mitään listoja, ku ei mulla oo mitään listoja…enää” – julkisuusperiaate Noin viikon uutisissa

Torstaina 28.9.2017 Ylen ajankohtaissatiiri Noin viikon uutisissa käsiteltiin julkisuusperiaatetta. Viime päivinä uutisotsikoihin on noussut eduskunnan halu kieltäytyä luovuttamasta tietoja vierailijatietoja.

Vaikka muutaman vuoden kestäneen oikeudenkäyntiprosessin päätteeksi korkein hallinto-oikeus päätti vierailijalistojen olevan julkisia, eduskunnan turvajohtaja ei suostu antamaan tietoja vedoten listojen olevan tarpeettomia henkilörekisterejä. Julkisuuslakia nyt ainakin periaatteessa noudatetaan, mutta listoja ei edelleenkään luovuteta: vierailijatietoja ei anneta ulkopuolisille kesken päivän, ja ne tuhotaan päivän päätteeksi.

Kuvakaappaus ohjelmasta:

eduskuntasilppuri

Jakso on katsottavissa Yle Areenassa. Julkisuusperiaatteen noudattamista käsitellään kohdasta 09:30 alkaen: https://areena.yle.fi/1-4201028

02 / Chinatown – arkistosta korruption jäljille

Film noirista ammentavassa rikoselokuvassa  Chinatown (1974, ohj. Roman Polanski) aviorikoksiin erikoistunut yksityisetsivä Jake ”J.J.” Gittes (Jack Nicholson) päätyy selvittämään paikallisen vesilaitoksen hämärähommia.

Tavanomaiselta toimeksiannolta vaikuttanut keikka saa merkillisiä käänteitä, minkä seurauksena päähenkilö ajautuu yhä syvemmälle paikkakunnalla vallitsevan korruption syövereihin. Uteliaan etsivän tiet päätyvät lopulta arkistoon (”Hall of records”) etsimään tietoa L.A:n piirikunnan alueen maakaupoista.

Yhteistyö hieman virkaintoisen arkistovirkailijan kanssa ei ala mairittelevasti, sillä hän ei vaikuta kovin asiakaspalveluhenkiseltä. ”Tyhmiä itsestäänselvyyksiä” kyselevä asiakas vaikuttaa lähinnä häiritsevän arkistovirkailijan tärkeää työtä – sillä kaikkihan me tiedämme, etteivät Northwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit sijaitse tässä arkistossa.

Gittes:       Mistä Nortwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit
              löytyvät?

Virkailija:   Venturan piirikunnan tietoja ei säilytetä 
              arkistossamme.

Gittes:       Tyydyn sitten vain LA:n piirikunnan tietoihin.

Virkailija:   Rivi 23, C-osasto.

<Gittes lähtee kävelemään kohti arkistohyllyjä>

Gittes:       Mikä nipottaja.

Kun Gittes lopulta pääsee L.A.:n piirikunnan alueen kiinteistörekistereihin käsiksi, hän erehtyy kysymään arkistovirkailijalta nidettä lainaksi.

chinatown2

Periksiantamaton yksityisetsivämme ei tyydy arkistovirkailijan vastaukseen vaan ottaa oikeudet omiin käsiinsä.

rep3

Arkistoaineistojen tutkiminen kannatti, vaikka siinä jouduttiinkin käyttämään kyseenalaisia keinoja. Gittes saa nimittäin rekisterien avulla selville, että suuri osa alueen maista oli vaihtanut viime kuukausien aikana omistajaa. Tämän tiedon avulla etsivämme saa uuden johtolangan, jonka avulla juttu on mahdollista saada ratkaistuksi.

02 / Orwellilainen dystopia: vaihtoehtoisten totuuksien arkisto

Kirjailija George Orwell onnistuu klassikkoromaanissaan Vuonna 1984  (Nineteen Eighty-Four, 1949) kuvaamaan pelottavan hyvin, miten luottoa arkiston tietojen oikeellisuuteen voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi. Teoksen esittämä dystopiakuvaus lienee monille ennestään tuttu, mutta virkistetään hieman lukijoiden muistia.

Orwellin romaani Vuonna 1984 kuvaa totalitaarista Oseanian yhteiskuntaa, jota hallitsee Isoveljeksi nimetty diktaattori. Oseania on yksi maailman kolmesta suurvallasta, jotka ovat jatkuvasti sodassa toistensa kanssa. Teoksen totalitaarisessa yhteiskunnassa koneistoa pyörittävät puolueeseen kuuluvat virkamiehet, puoluejäsenet. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea pitää yllä kuvaa täydellisestä yhteiskunnasta, jossa tuotanto tehostuu, elintaso nousee ja kansalaiset rakastavat Isoveljeään. Kiusallisia tai muuten epämiellyttäviä asioita ei haluta tuoda julki, minkä vuoksi puoluejäsenet joutuvat herkeämättä muuttamaan menneisyyttä arkiston avulla:

“Heti, kun kaikki korjaukset, jotka sattuivat olemaan tarpeen jossakin tietyssä Timesin numerossa, oli koottu yhteen ja tarkistettu, kyseinen numero painettiin uudestaan, alkuperäinen lehti hävitettiin ja korjattu numero sijoitettiin arkistoon sen tilalle. Samaa jatkuvaa muutostyötä harjoitettiin sanomalehtien lisäksi kirjoissa, aikakauslehdissä, pamfleteissa, julisteissa, esitteissä, elokuvissa, ääninauhoissa, pilakuvissa, valokuvissa – kaikessa kirjallisuudessa ja dokumentoinnissa, jolla voitiin katsoa olevan jotakin poliittista tai ideologista merkitystä. Menneisyyttä ajanmukaistettiin päivästä päivään, miltei minuutista toiseen.” (Vuonna 1984, 48.)

Puolueen johdon silmissä epämieluisa henkilö tai tapahtuma eliminoidaan historiankirjoista poistamalla kaikki merkinnät tästä arkistosta ja korvaamalla ne “virallisella totuudella”. Jos asiaa ei löydy arkistosta, sitä ei ole olemassa. Tapaus ei toisin sanoen ole vain unohtunut – sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Oseaniassa vallan jakavat neljä eri ministeriötä: Rakkausministeriö, Rauhanministeriö, Yltäkylläisyysministeriö ja Totuusministeriö. Ja kuinka sattuikaan, romaanin päähenkilö Winston Smith työskentelee viimeksi mainitussa ministeriössä arkisto-osastolla arkistonhoitajana. Täällä Winston tekee puolueen hyväksi edellä kuvattua työtä, joka sotii vasten kaikkia arkistonhoitajan eettisiä periaatteita: Winston “ajanmukaistaa” menneisyyttä arkiston asiakirjoja väärentämällä ja lähettää alkuperäiskappaleet tuhottaviksi suureen salaiseen polttouuniin.

Arkisto-osaston työntekijöitä kuvataan teoksessa melko stereotyyppisiksi, elämää pelkääviksi “hiirulaisiksi”, jotka tuskin uskaltavat katsahtaakaan muihin kollegoihin:

“Arkistoihmiset eivät hanakasti puhuneet töistään. Tuossa kopperorivien reunustamassa pitkässä ikkunattomassa salissa, sen loputtomassa paperinkahinassa ja puhekirjoittimiin jupisevien äänten sorinassa, oli ainakin tusinan verran ihmisiä joita Winston ei tuntenut edes nimeltä, vaikka hän joka päivä näki heidät rientämässä pitkin käytäviä […]. Hän tiesi, että naapurikopperossa raatoi se pieni kellanharmaatukkainen nainen, joka päivät pääskytysten vain etsi ja poisti lehdistä niiden ihmisten nimiä, jotka olivat haihtuneet ja joiden ei siksi katsottu olleen olemassakaan.” (Vuonna 1984, 50.)

Ja miksi kukaan haluaisi erottua joukosta, kun pienikin poikkeama muista saattaa ajaa työntekijän huonoon valoon? Paras keino selvitä on noudattaa säännöllisiä rutiineja ja pysytellä huomaamattomana. Teoksessa puolueen, ja sitä symboloivan Isoveljen, valta perustuu nimenomaan kaiken läpäisevään valvontaan. Oseaniassa kotiin ja työpaikoille asennetut teleruudut toimivat kahdella tavalla: ne sekä syöttävät katsojille puolueen propagandaa että taltioivat kaiken, mitä ruudun edessä tapahtuu. Jopa omat työtoverit ja naapurit saattavat ilmiantaa henkilön puolueelle epäilyttävästä käytöksestä, tai muuten vain.

nineteen-eighty-four-1984-bindokuzyuzseksendort-big-brother-george-orwell-gozetim-toplumu-panopticon-1

Teleruutu tarkkailemassa arkistotyöntekijää tämän työpisteellä George Orwellin teokseen pohjautuvassa elokuvassa 1984 (1984). Lähde: gianfreakinrobot.com

Kansalaiset elävät jatkuvassa pelossa, sillä pienestäkin virheestä henkilö saatetaan “haihduttaa” pois maailmankirjoista. Jopa väärästä ajattelusta voidaan rangaista, sillä henkilö syyllistyy tällöin ajatusrikokseen. Puolue onkin kehittänyt Oseaniaan uuden kielen, “uudiskielen”, jonka juurruttamisella väestön keskuuteen pyritään tekemään kaikenlainen väärä ajattelu mahdottomaksi. Muista (luonnollisista) kielistä poiketen uudiskielen sanavarasto nimittäin kutistuu jatkuvasti.

Ranskalaisen filosofi ja sosiologi Michel Foucault on vuonna 1975 julkaisemassaan teoksessa Tarkkailla ja Rangaista (2000) kuvannut vankilalaitoksen historiaa ja kurinpitovallan kehittymistä länsimaisissa yhteiskunnissa. Foucault’n (2000) valta-analytiikan mukaisesti Oseanian suurvallan jatkuvaan tarkkailuun perustuvaa vallankäyttöä voisi kuvata kurinpitovaltana. Kurinpitovallassa, tai oikeastaan kurinpitoyhteiskunnassa, kaikkea normaalista poikkeavaa pidetään vaarallisena, minkä vuoksi siitä rangaistaan. Keskeistä kurin säilyttämiselle on tiedon ja vallan yhteys: kansalaisista on kerättävä systemaattisesti tietoa, jotta heitä on helpompi luokitella ja kontrolloida. Näin tapahtuu myös Oseaniassa, jossa ajatuspoliisi valvoo puoluejäseniä 24/7:

“Puoluejäsen elää syntymästä kuolemaansa ajatuspoliisin silmänpidon alaisena. Edes silloin kun on yksin hän ei voi olla varma siitä että on yksin. Missä ikinä hän onkin, unessa tai valveilla, työssä tai levossa, kylpyammeessa tai sängyssä, häntä voidaan tarkkailla ilman varoitusta ja hänen tietämättään. […] Paitsi tahattomat rikkeet, havaitaan vuorenvarmasti myös kaikki mikä poikkeaa tavallisuudesta, oli se kuinka vähäistä tahansa, jokainen tapojen muutos, mikä tahansa hermostunut käyttäytymismuoto joka voi kieli sisäisestä levottomuudesta. Ihmisellä ei ole valinnanvaraa mihinkään suuntaan.” (Vuonna 1984, 222.)

Foucault’n ajattelun mukaan ruumis ja vallankäyttö liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ihmisruumis kytkeytyy siis vääjäämättä vallan poliittiseen kenttään, sillä valtakoneisto voi käyttää ruumista taloudellisesti hyväksi. Teoksessa Winston on valtakoneiston kannalta hyödyllinen niin kauan kuin se on sekä alistettu että tuottava välikappale.

Foucault’n kuuluisa kuvaus Jeremy Benthamin Panopticonista muistuttaa epäilemättä Orwellin luomaa kauhukuvaa Oseanian kansasta, joka elää joka hetki ajatuspoliisin silmälläpidon alaisena. Puoluejäsen ei voi koskaan tuntea olevansa aidosti yksin, sillä hän ei voi tietää, koska ja kenen toimesta tarkkailu kulloinkin tapahtuu – yksityisyyden käsitettä ei ole olemassa. Panopticonilla Foucault (2000, 2002) halusi kuvata arkkitehtonista mallia, joka myöhemmin toimi mallina vankiloille ja muille laitoksille. Panopticon on ympyrän muotoinen rakennus, jonka keskellä on keskustorni. Sellit on suunniteltu rakennukseen siten, että keskustornissa oleva vartija näkee vangin yhdellä katseella mutta itse vanki ei voi nähdä vartijaa. Mallilla pyrittiin luomaan vangeille mielikuva siitä, että valvonta olisi jatkuvaa, vaikka se todellisuudessa olisikin katkonaista.

Vaikka kansalaiset tietävät, että  “Isoveli valvoo”, ei ole varsinaisesti selvää, onko Isoveljeä todella olemassa vai onko johtohahmo puolueen keksimä – Isoveli ei nimittäin vanhene tai kuole koskaan. Hän vain on. Valvonta tuntuu olevan joka puolella, vaikka Isoveljeä tai valvojia ei voikaan yksilöidä tai tunnistaa ihmisjoukosta. Koska Winston ei voi tietää, koska ja kuka häntä valvoo, voi kuka tahansa tuttu tai tuntematon olla mahdollinen tarkkailija. Vallan voikin nähdä suhdeverkkona: Kurinpitovalta ulottuu kaikkialle, ja sitä tuottaa koko koneisto. Valta yltää joka puolelle, mutta samalla se toimii täysin äänettömästi. Se on luonteeltaan moninaista, automaattista ja ennen kaikkea anonyymia. (Foucault 2000.) Lopulta pelkkä ajatus jatkuvasta valvonnasta saa henkilöt tarkkailemaan jopa omaa käytöstään. Näin valta lävistää ihmisen läpikotaisin.

Jotta kuri ja järjestys pysyisivät yllä, on myös menneisyyttä voitava kontrolloida. Tähän on kaksi syytä: Ensinnäkin, kansalaisen on hyväksyttävä omat elinolonsa eikä hänellä saa olla mitään aiempia tietoja, joihin omaa elintasoaan voisi verrata. Hänet on tämän vuoksi irroitettava menneisyydestä ja muusta ulkomaailmasta. Toisekseen, puolueen erheettömyys ja ennusteiden paikkansapitävyys täytyy varmistaa. Puolue ei myönnä minkäänlaisia muutoksia omissa opeissaan eikä poliittisessa asemassaan. (Vuonna 1984, 224.) Koska Isoveli ei tosiasiassa ole kaikkivoipa ja puolue erehtymätön, vaikka näin kansalaisille toki uskotellaan, täytyy arkistotietoja pitää jatkuvasti “ajan tasalla”.

Tarinan loppupuolella Winston käy seuraavanlaisen dialogin entisen työtoverinsa O’Brienin kanssa:

O’Brien:       Missä menneisyys sitten on, jos on?

Winston:     Arkistoissa. Kirjattuna muistiin.

O’Brien:       Arkistoissa. Ja – ?

Winston:     Mielessä. Ihmisten muistoissa.

O’Brien:       Muistissa. No hyvä.

Ja kaikki arkistot ovat meidän eli puolueen hallinnassa, ja kaikki  muistot ovat meidän hallinnassamme. Joten emmekö me hallitse menneisyyttä?

(Vuonna 1984, 263.)

Menneisyys on sekä arkistoissa että ihmisten muistissa. Arkistotietojen sorkkiminen on puoluejohdolta vielä helppo juttu, mutta miten päästä käsiksi ihmisten muistoihin? Yksi keino on “haihduttaa” epätoivotut henkilöt siten, ettei heistä jää arkistoihin minkäänlaisia tietoja. Mutta varmasti joku heidät vielä muistaa, eikö? Ei välttämättä, sillä kuuliainen kansalainen osaa itse kontrolloida omaa muistiaan, kunhan hän tarpeeksi ponnistelee nähdäkseen ja muistaakseen tapahtumat puolueen haluamalla tavalla. Teoksessa puhutaan kaksoisajattelusta – ajattelusta, jossa kaksi täysin vastakkaista totuutta voivat olla olemassa henkilön mielessä yhtä aikaa.

Vapaus kuuluu poliittiseen kenttään ja liittyy ennen kaikkea mahdollisuuteen valita toisin (Foucault 2014). Romaanissa päähenkilö muistelee tapausta, jossa hän kerran sai sattumalta käsiinsä todisteen siitä, että puolue valehtelee (Vuonna 1984, 86). Paniikissa Winston kätkee todisteen ja hävittää sen myöhemmin arkiston valtavaan “muistiaukkoon” kenenkään huomaamatta. Vaikka todisteen löytyminen on merkittävä tapaus päähenkilölle, ei hän koe, että asiakirjan olemassaololla olisi todellista merkitystä vallalla oleviin asiantiloihin. Yksilön mahdollisuus toimia eettisenä subjektina, tehdä valinta oikean ja väärän välillä, muodostuu mahdottomaksi orwellilaisessa yhteiskunnassa, jossa arkistonhoitajat on valjastettu palvelemaan puoluejohtoa.

Foucault’ta (1998, 2014) lainaten voimme todeta, että vapaus on aina eettisen subjektin edellytys. Esimerkiksi orjalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella isäntänsä tahtoa, minkä vuoksi orja ei voi koskaan tehdä eettisiä valintoja. Orwellin kuvaama ylivalta, jossa valtasuhteet eivät ole liikkuvia, estää kaiken vapauden harjoittamisen. Tämän joutuu oppimaan romaanissa myös Winston, joka yrittää lopulta nousta vastustamaan Isoveljen tahtoa samalla tietäen takaraivossaan vastarinnan mahdottomuuden.

Orwellin 1940-luvun lopulla kirjoittama dystopiakuvaus tuntuu omalla tavallaan yhä ajankohtaiselta. Olemmehan siirtyneet nyt “vaihtoehtoisten faktojen” aikaan, jossa keskustelukulttuuriamme tuntuu leimaavan orwellilainen kaksoisajattelu. Kun uusien viestintäkanavien myötä perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee, oikeastaan kuka tahansa voi esittää sosiaalisessa mediassa päästä temmattuja “faktoja” ja muovailla totuutta mieleisekseen omien poliittisten tai taloudellisten intressiensä mukaisesti.

Jotta arkistonhoitajan työhön liittyvä eettinen puoli ei pääsisi unohtumaan, laitettakoon blogipäivityksen loppuun vielä ICA:n laatimat arkistonhoitajan eettiset säännöt. Pidetään nämä mielessä myös muuttuvassa toimintaympäristössä, eikös vain:

 

Arkistonhoitajan eettiset säännöt:

  1. Arkistonhoitajien tulee suojella arkistoaineiston integriteettiä ja siten taata, että se säilyy luotettavana todisteena menneisyydestä.
  2. Arkistonhoitajien tulee seuloa ja ylläpitää arkistomateriaali historiallisessa, oikeudellisessa ja hallinnollisessa kontekstissaan säilyttäen siten asiakirjojen provenienssi ja niiden alkuperäiset suhteet.
  3. Arkistonhoitajien tulee turvata asiakirjojen autenttisuus niiden prosessoinnin, säilytyksen ja käytön aikana.
  4. Arkistonhoitajien tulee varmistaa arkistomateriaalin jatkuva saatavuus ja ymmärrettävyys.
  5. Arkistonhoitajien tulee dokumentoida arkistomateriaalille tekemänsä toimenpiteet ja pystyä oikeuttamaan ne.
  6. Arkistonhoitajien tulee edistää niin laajaa pääsyä (access) arkistomateriaaliin kuin mahdollista ja tarjota puolueetonta palvelua kaikille.
  7. Arkistonhoitajien tulee kunnioittaa sekä käytön vapautta että yksityisyyttä ja toimia relevantin lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
  8. Arkistonhoitajien tulee toimia heille uskotun erityisen luottamuksen mukaisesti ja välttää hyödyntämästä asemaansa epäoikeudenmukaisesti omaksi tai kenenkään muunkaan hyödyksi.
  9. Arkistonhoitajien tulee pyrkiä korkeatasoiseen ammatilliseen toimintaan päivittämällä systemaattisesti tietämystään sekä jakamalla tutkimustensa ja kokemuksensa tuloksia toisille.
  10. Arkistonhoitajien tulee edistää maailman asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilymistä ja käyttöä yhteistyössä oman professionsa ja toisten professioiden kanssa.

 

Lähteet:

Foucault, M. 1998 [1984]: ”Nautintojen käyttö” – Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 115–280.

Foucault, M. 2000 [1975]: Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.

Foucault, M. 2002 [2000]: “Truth and Juridical Forms” –  Power. Essential Works of Foucault 1954 – 1984. Toim. Paul Rabinow. Kääntänyt Robert Hurley et al. Lontoo: Penguin, 1-89.

Foucault, M. 2014: “Itsestä huolehtimisen etiikka vapauden harjoittamisena” – Michel Foucault. Parhaat. Ranskankielinen alkuteos: Dits et écrits I-IV, 1994. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä & Johan L. Pii. Tampere: Niin & Näin, 269–291.

International Council on Archives (ICA): “Arkistonhoitajan eettiset säännöt”. http://www.ica.org/sites/default/files/Ethics-FI.pdf. Viitattu 7/2017.

Orwell, G. 2008 [1949]: Vuonna 1984. Suom. Raija Mattila. Helsinki: WSOY.

Wikipedia: Panopticon. https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon. Viitattu 7/2017.