03 / Strippisarjakuvat, osa 2: Ulkoista arkistoaineiston säilytyspalvelua ja tehokasta seulontaa à la Pentti Perusinsinööri (Dilbert)

Julkaisimme aiemmin blogissamme postauksen arkisto- ja asiakirjahallintomaailmaan sijoittuvista strippisarjakuvista ja uumoilimme, että teema saattaa saada myös jatkoa myöhemmin. Näin kävi, sillä tässä teeman toinen osa.

Jo edellisessä postauksessa esitelty Scott Adamsin sarjakuva Pentti Perusinsinööri, alkup. nimeltään Dilbert, on tällä kertaa strippejä yhdistävä tekijä. Yhdysvaltalaisen tietotekniikkayrityksen arkea kuvataan neljän eri stripin voimin.  Sarjakuvissa tuodaan ilmi muun muassa ulkoisen arkistopalvelun käyttöä sekä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittelyä ja sen käytännön toteutusta.

  1. Yhdysvalloissa yleisesti käytössä oleva ja jo Suomeenkin levinnyt ulkoinen arkistoaineiston säilytyspalvelu saattaa joskus aiheuttaa epäilyksiä:

Dilbert1

2. Yritysympäristössä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittely ei aina saa aikaan erityistä innostusta:

Dilbert2

3. Säilytyspolitiikka ja käytännön toteutus:

Dilbert3

4. Käytännön dokumentinhallintakin vaatii joskus tulkintaa:

Dilbert4

 

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pentti Perusinsinööri). www.dilbert.com 

01 / Takaa-ajoa arkistossa – Valtakunta II

Krogshøj ja Mogge keskustelevat todisteen kätkemisestä:

[Krogshøj]    	Arvaa mihin piilotin sen!
[Mogge]    	Taatusti nokkelaan paikkaan.
[Krogshøj]   	Siitä voit olla varma!
		Sanopa mistä kukaan ei ikinä arvaisi etsiä.
[Mogge]   	Patjan altako?
[Krogshøj]   	On vain yksi kätkö, josta kukaan ei hoksaa etsiä sitä.
		Arkistosta.
[Mogge]   	Hiton ovelaa.
[Krogshøj]    	Väärin arkistoitu paperi katoaa ikiajoiksi.
		Ovelin vetoni on kuitenkin se, 
		että piilotin sen mappiin, 
		jota kukaan ei kuuna päivänä avaa.
[Mogge]    	Mihin sitten?
[Krogshøj]    	Steeleman-raportin väliin.
		Steelemanin työryhmän selvitys tammikuulta 1991, 
		sairaaloiden johtamisstrategioiden 
		yhtäläisyyksistä. Ainuttakaan yhtäläisyyttä ei mainita,
		vaikka sivuja 789! 
		Raportti on surkeinta soopaa, mitä koskaan on painettu.
		Edes Steeleman ei jaksanu lukea sitä loppuun.
[Mogge]   	Helkkari!

 

Arkistot ja asiakirjahallinta kulkevat mukana Lars von Trierin Valtakunnan toisellakin tuotantokaudella. (Ks. ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä blogipostaus tästä.) Neurokirurgi Stig Helmeriä syytetään Mona-nimisen tytön epäonnistuneesta leikkauksesta, mutta ainoa kirjallinen todiste tapahtumasta on anestesialääkärin raportti, jonka arkistokappale on säilynyt koskemattomana.

Toisella tuotantokaudella raportin käsiinsä saanut osaston apulaisylilääkäri Krogshøj haluaa pitää todisteen visusti itsellään, sillä raportin avulla tämä voi sopivan paikan tullen kiristää Helmeriä asiassa kuin asiassa. Helmer saa kuitenkin lääketieteenopiskelija Moggen kautta tietää, että Krogshøj on päättänyt piilottaa todistusaineiston arkistoon. Väärään paikkaan laitettua asiakirjaa kun on arkistosta yhtä vaivalloista etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Todiste on Krogshøjn mukaan tylsyydestään tunnetun Steeleman-raportin välissä yhtä hyvässä tallessa kuin se olisi “ruotsalaisessa pankissa”! (Vertauskuva on samalla isku suoraan vasten Helmerin kasvoja: tämä kun jaksaa muistuttaa tanskalaisia kollegoitaan ruotsalaisten paremmuudesta asiassa kuin asiassa.)

Krogshøjn nerokas suunnitelma asiakirjan piilottamisesta menee lopulta mönkään. Asiakirjan tulee nimittäin löytäneeksi sairaalan hoitaja/lääkäri Rigmor, jonka kanssa Helmerillä on ollut kehkeillä työpaikkaromanssi. Rigmor päätyy arkistoon, sillä hän yrittää löytää unettomuusongelmaansa apua jostakin mahdottoman unettavasta luettavasta – Steelman-raportista. Raporttia lukiessaan hän tulee löytäneeksi Krogshøjn piilottaman anestesialääkärin raportin, joka osoittautuukin oivaksi keinoksi kiristää Helmer hänen kanssaan avioliiton satamaan. Krogshøjn virheestä viisastuneena Rigmor ei enää päätäkään tallettaa asiakirjaa arkistoon, joka on kuin ruotsalainen pankki, vaan hän toimittaa asiakirjan aitoon ruotsalaiseen pankkiin. Tämän kuultuaan Helmer ei voi muuta kuin luovuttaa ja avioitua Rigmorin kanssa – peli on menetetty.

Mutta mitä tästä opimme? Tapahtumien opetuksena voinemme pitää, että arkisto ei ole pankin veroinen piilopaikka: jopa kaikista tylsimmille ja sisällöltään vähäpätöisimmille asiakirjoille voi löytyä käyttöä. Kaikki asiakirjat ovat arvokkaita, kysymys on ainoastaan käyttäjän näkökulmasta ja intresseistä!

vlcsnap-2016-12-22-20h14m07s591

Toisen tuotantokauden toiseksi viimeisessä jaksossa nähdään loistava takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu – yllätys, yllätys – arkistoon. Helmer, joka on joutunut pyörätuoliin loukattuaan itsensä, rullaa tuolillaan arkistoon napatakseen raportin. Krogshøj kulkee sattumalta avonaisen arkisto-oven kohdalle ja päättää tarkistaa, mitä arkistossa tapahtuu. Nähdessään pyörätuoli-Helmerin epäilyttävä asiakirja suussaan tämä ryntää kohti ruotsalaislääkäriä. Ennen kuin Krogshøj ehtii napata Helmerin paiskaa Mogge paniikissa arkiston oven kiinni ja samalla arkiston liiketunnistukseen perustuva hälytysjärjestelmä (tuttu jo 1. tuotantokaudelta) aktivoituu. Tämä pakottaa sekä Helmerin että Krogshøjn jähmettymään niille sijoilleen. Krogshøj äkkää liiketunnistimen olevan ikivanha ja mahdollistavan hyvin pienen ja rauhallisen liikkeen ilman, että hälytysjärjestelmä laukeaa. Näin hän alkaa hyvin hitaasti mutta varmasti lähestyä Helmeriä. Tanskalaisen harmiksi myös ruotsalainen tajuaa jutun juonen ja alkaa itse hivuttautua hiljalleen kohti arkiston takaovea.

Seuraa takaa-ajokohtaus, joka hätyyttelee televisiohistorian ennätystenkirjoja kahdellakin tavalla: Se saattaa ensinnäkin olla ainoa takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu arkistoon. Toisekseen, se saattaa olla kaikkien aikojen hidastempoisin takaa-ajo molempien osapuolten hivuttautuessa todella varovasti sipsuttaen eteenpäin. Kohtauksen kruunaa nopeatempoinen takaa-ajomusiikki. Kannattaa katsoa:

Linkki YouTubeen (vain alkuperäiskielellä, ikävä kyllä)

 

Lähteet:

Valtakunta, toinen tuotantokausi (Riget, 1997). O: Lars Von Trier. Tanska.

02 / Paradoksaalinen arkisto

Tiedätkö, miltä näyttää Salomonin solmu? Oletko yrittänyt koskaan ratkoa Zenonin paradokseja? Entä onko lauseessa “tämä lause on epätosi” oikeastaan mitään logiikkaa? Mikäli paradoksit ja erilaiset antinomiat kiehtovat, kannattaa lukaista Leena Krohnin romaani Umbra. Silmäys Paradoksien arkistoon.

Vuonna 1990 julkaistu romaani kertoo Umbra-nimisestä lääkäristä. Kertojan mukaan Umbra viettää perjantai-iltapäivät Uupuvain Avussa, sosiaaliministeriön ylläpitämässä keskuksessa, jossa hän pitää vastaanottoa auttaen kaikkein huono-osaisimpia potilaita. Vastaanotolle on mahdollista tulla varaamatta aikaa tai paljastamatta omaa henkilöllisyyttään. Tiistaisin Umbra taas työskentelee KVTK:ssa eli Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskuksessa, jota kutsutaan “Klinikaksi”. Toisin kuin Uupuvain Avussa, Klinikalla Umbran vastaanotolle joutuneet potilaat ovat pääasiassa väkivaltarikollisia ja rikoksenuusijoita. Asetelma on jossain määrin paradoksaalinen: alkuviikosta lääkäri ottaa vastaan Klinikalla erilaisia lainrikkojia ja öykkäreitä, kun taas loppuviikosta hän yrittää hoitaa Uupuvain avussa niitä potilaita, jotka ovat joutuneet edellä mainittujen lainrikkojien ja öykkäreiden uhreiksi.

Krohnin romaanin pohjalta on tehty myös Maria Ruotsalan ohjaama scifi-elokuva Apeiron (2013). Elokuva perustuu hatarasti romaanin henkilöhahmoihin ja potilastapauksiin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Itse pidin elokuvaa jokseenkin raskaana katsottavana: romaanin episodimaisuus ja pirstaleisuus on viety elokuvaversiossa äärimmäisyyksiin. Vaikka Apeiron saattaa joitakin marginaalielokuvien tai suomalaisen scifin ystäviä kiinnostaa, suosittelisin silti Krohnin Umbraan tarttumista elokuvan katsomisen sijaan.

vlcsnap-2017-03-05-20h42m50s620.png

Sampo Sarkola ja Irina Björklund näyttelevät pääosaa Leena Krohnin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Apeiron (2013).

Krohnin teoksessa Umbra harrastaa paradokseja, ja vuosien myötä kaikki hänen vapaa-aikansa tuntuu kuluvan yhä tiiviimmin tämän harrastuksen parissa. Kertojan mukaan Umbra kokoaa Paradoksien arkistoa: hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kokoamistaan paradokseista valtava antologia, johon hän liittää kaikki löytämänsä paradoksit. Ongelmaksi koituu vain se, että uusia paradokseja ilmestyy koko ajan lisää, ja Umbran arkisto paisuu paisumistaan. Luvussa “Paradoksien arkisto” kertoja kuvaa Umbran harrastusta seuraavasti:

“Elämä oli päättymätön kuin Salomon solmu. Se minotaurus, joka asui labyrintin sydämessä, oli paradoksi, sovittamaton ristiriita. Ja tajuttuaan sen Umbra oli aikoinaan ryhtynyt kokoamaan Paradoksien arkistoa, suurta kokoomateosta. Umbran tarkoituksena oli liittää yhdeksi kokonaisuudeksi erilajiset paradoksit: loogiset, matemaattiset, filosofiset, visuaaliset, auditiiviset, fysikaaliset, maantieteelliset, kosmologiset… Alaotsikoksi hän suunnitteli: Antinomiat eilen ja tänään. Niiden etiikka, metafysiikka ja morfologia.” (Umbra, s. 35)

Romaanin riveillä ja rivien välissä juoksee niin paljon paradokseja, että lukiessa teosta joudun kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja kaivamaan Wikipedia-sivut esiin. Nuoliparadoksi, valehtelijan paradoksi, Kantin antinomiat… jopa Umbran tuttavat ovat innostuneet auttamaan häntä arkiston kasvattamisessa lähettämällä tälle matkoilta löytämiään paradokseja: “Tuossa oli postikortti, jossa kaarelle taipunut vasara löi naulaa omaan varteensa. Tuossa lappunen, jossa luki: Please ignore this notice.” (Umbra, s. 36)

Umbraa kiusaa ajatus äärettömyydestä. Tarinan alussa Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt ruumiinsa ympyrän muotoon. Pian potilas muuttaa asentoaan ja vääntää itsensä kahdeksikon muotoon. Niin, vai onko tämä kahdeksikko? Vaakatasoon asetettuna potilas muodostaa ruumiillaan äärettömyyden symbolin, joka tuntuu vaivaavan päähenkilöä suunnattomasti. Umbra yrittää kaikin keinoin saada potilaansa vaihtamaan asentoa – mutta turhaan. Potilas  Kiinnostus äärettömyyden ajatukseen pohjautuu päähenkilön lapsuuteen. Lapsena Umbra tajusi ensimmäisen kerran äärettömyyden ajatuksen katsoessaan Droste-kaakaopurkkia, jossa nunna pitää tarjottimella kädessään kaakaopurkkia ja kahvikuppia. Tarjottimen kaakaopaketissa ja kupissa on puolestaan kuva nunnasta, joka pitää tarjottimella kädessään kaakaopakettia ja kahvikuppia. Tästä muodostuu ääretön nunnien ja kaakaopurkkien jatkumo, joka sai pienen Umbran pään pyörälle.

Umbran kerrotaan organisoivan paradoksien arkistoa – mutta onko kyse oikeastaan arkistosta? Tarkemmin pohdittuna keruutyön tuloksena syntynyt asiakirjallinen kokonaisuus on luonteeltaan pikemminkin kokoelma (Lybeck et al, 2006). Toisin kuin kokoelma, arkiston tulisi olla tietyn arkistonmuodostajan (esim. vastaanottokeskuksen) toiminnasta kertyvä asiakirjojen kokonaisuus. Keräilytyötä tekevä Umbra ei ole itse keräämänsä kokonaisuuden arkistonmuodostaja, sillä hän liittää “arkistoonsa” asiakirjoja sieltä-täältä. Jopa hänen ystävänsä auttavat häntä paradoksien keräämisessä. Koska kokonaisuutta yhdistää pikemminkin yhteinen ominaisuus tai teema, kyse on ilman muuta kokoelmasta.

Vaikuttaisiko Krohnin teos lukijan korvaan yhtä kutkuttavalta, jos se olisi nimeltään ”Silmäys paradoksien kokoelmaan”? Kenties juuri arkisto-sanaan liittyy jotakin arvoituksellista, salaperäistä, joka saa lukijan tarttumaan teokseen…

 

Lähteet:

Krohn, L. 1990: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon. Porvoo: WSOY.

Lybeck , J. et al. 2006: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos.

Ruotsala, M. (ohjaus) 2013: Apeiron. Suomi. 90 min.

Wikipedia. Droste. https://en.wikipedia.org/wiki/Droste#/media/File:Droste.jpg

 

10 / Asiakirjat osana taideinstallaatiota

Asiakirjoja löytyy läpi kulttuurin kentän ja nyt todistetusti jopa taiteesta. Tamperelaisessa Mältinrannan taidekeskuksessa on maaliskuun loppuun saakka esillä interaktiivinen installaatio, jonka pääosassa on asiakirja. Vaikkei taideinstallaatio varsinaisesti populaarikulttuuria olekaan, halusimme nostaa teoksen esiin blogissa.

Teoksessaan ”Salaisten TTIP-asiakirjojen lukusali” (2017) Arsi Keva ottaa kantaa asiakirjojen salassapitoon ja rooliin osana byrokraattista koneistoa, joka hankaloittaa kansalaisen mahdollisuutta seurata ja perehtyä keskeisiin valmistelussa oleviin päätöksiin ja kansainvälisiin sopimuksiin.

Installaatio koostuu yhden hengen tutkijasalista, jonka pöydällä TTIP-asiakirjat ovat. Asiakirjoihin tutustuakseen museokävijän on kuitenkin allekirjoitettava salassapitovelvollisuuslomake, jossa hän lupaa olla taltioimatta asiakirjojen sisältöä ja pysyä vaiti niiden yksityiskohdista.

Installaatio_Maltinranta

Taidekeskus Mältinrannan Happy Ending -näyttely koostuu Tampereen ammattikorkeakoulun valmistuvien kuvataiteilijoiden lopputöistä. Näyttely on katseltavissa ja koettavissa 4.3.2017 – 20.3.2017.

 

 

 

00 / Lama-ajan asiakirjahallintaa

Matti Ijäksen ohjaamassa TV-elokuvassa Johanneksen leipäpuu (1994) nähdään hieman tavallisesta poikkeavaa otetta asiakirjahallintaan. Elokuva kertoo aktiivisesta lama-ajan Suomen sarjayrittäjästä (Sulevi Peltola), jonka yritykset tuntuvat kaatuvan kerta toisensa jälkeen. Kun uuden hautaustoimiston ahdinko pahenee, päättää yrittäjä kirjanpitoasiakirjojen elinkaaren lyhyeen:

sauna4

 

Linkki Yle Areenaan (Johanneksen leipäpuu, 1994)

00 / Hukattuja öitä

Kävimme Helsingin DocPoint-elokuvafestivaaleilla katsomassa puolalaisen Michal Marczakin ohjaaman dokumenttielokuvan All These Sleepless Nights.

DocPointin nettisivustolla kuvataan elokuvaa seuraavasti:

Parikymppiset Krzysztof ja Michal vaeltelevat pitkin Varsovan autioita öisiä autoteitä ja metrotunneleita, klubeilta kotibileisiin, rantareiveistä aamuisille jatkoille. Huolettoman hedonismin nimeen vannovat ystävykset haluavat elää jokaisen hetken täysillä, ja elleivät muista hengittää, sitä parempi. Tabuja ja viivoja vedetään, ja jokainen hetki ja sana muuttuu merkitykselliseksi. Kerta toisensa jälkeen, joka yön ja aamuyön lopuksi, tuo merkitys tiivistyy yhdeksi sanaksi: nuoruus. (Sirje Niitepõld)

Vaikka ohjelmistossa oli monia muita dokumentteja*, joissa arkistot ja arkistoaineistot olisivat olleet paljon vahvemmin läsnä, oli varsovalaisdokumenttiin sidottu hieman yllättävästi  arkistoaiheista “elämänfilosofiaa”. Tämän vuoksi päätimme sanoa muutaman sanan elokuvasta myös omassa blogissamme. Valitettavasti ohjaaja joutui perumaan osallistumisensa festivaaleille, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla tekijältä itseltään hieman elokuvan taustoista ja ohjauksesta. Vaikka kyseessä oli dokumentti, muistutti kokonaisuus enemmän fiktiivistä elokuvaa kohtausten unenomaisuuden ja asetelmallisuuden vuoksi. Kuten DocPointin ohjelmistokuvauksessa osuvasti todetaan, katsomiskokemukselle lienee kuitenkin yhdentekevää, mikä kohtaus on mahdollisesti näytelty ja mikä ei.

all-these-sleepless-nights-trailer

Kuvakaappaus All These Sleepless Nights -elokuvasta.

Tässä ranskalaisen uuden aallon elokuvasta vaikutteensa saaneessa dokumentissa henkilöhahmojen taustat jätetään katsojalta täysin pimentoon. Keskiössä ovat kotibileet, reivit, klubit ja nuorten kuljeskelu Varsovan öisillä kaduilla. Krzysztofia ja Michalia voisi luonnehtia 2010-luvun flanööreiksi (flâneur, “kuljeskelijoiksi”), jotka saavat nautintonsa sulautumalla suurkaupungin ihmisvilinään ja sen aaltoilevaan liikkeeseen. Ihmistyyppinä ”flanööri” on tullut tutuksi etenkin Charles Baudelairen 1860-luvulla julkaisemasta esseestä Modernin elämän maalari, jossa hän kuvaa väkijoukkoon sulautuvaa väsymätöntä tarkkailijaa, joka nauttii ajatuksesta olla maailman keskipisteessä mutta samalla maailmalta piilossa.

Ten thousand cigarettes
so many breaths so sharply drawn
of ten thousand cigarettes
three hundred days gone up in smoke
a thousand more unfiltered moments
your voice among a hundred others
for a hundred breaths one mistake
every ten thousand cigarettes

(All These Sleepless Nights, 2016)

Elokuvan alussa katsojalle esitetään psykologinen käsite The reminiscence bump. Käsitteellä viitataan aikuisen ihmisen kykyyn palauttaa enemmän muistoja teini-iän ja varhaisen aikuisiän ajalta kuin miltään muulta elämänsä ajanjaksolta. Ihminen haluaa siis mielellään palata muistelemaan tiettyä aikaa elämästään, jonkinlaista kultaista nuoruutta.

Mutta mitä jää lasin pohjalle, kun juhlat on juhlittu? Elokuvan nuoret elävät carpe diem -mentaliteetilla janoten kokemuksia ja fiilistellen hetkiä, mutta millainen narratiivi näistä pirstaleisista päihteiden läpi suodatetuista tilannekuvista heille myöhemmin jää kerrottavaksi? Sattumanvaraisia muistinpalasia, joita ei ole missään vaiheessa ollut aikaa organisoida muistin arkistoon, kuten päähenkilö Krzysztof tulee eräissä juhlissa pohtineeksi. Ajelehtimisesta on tullut elämäntapa, ja kokemusten hankkimisesta elämän päätarkoitus. Muulle ei tässä vaiheessa ole aikaa eikä kiinnostusta. Krzysztof selittää pelkäävänsä sitä, että muistot vain katoavat. Onko kokemusten haalinta ollut turhaa, jos tieto ei ole aivopoimuissa järjestyksessä, arkistoituna? Jostain syystä kaverit, joille Krzysztof jakaa mietteitään muistojen arkistoinnista, eivät jaksa kuunnella juttua loppuun ja alkavat keskenään keskustella muista asioista.


* Uncle Howard on hyvä esimerkki dokumenttiprojektista, jossa arkistot ovat konkreettisesti keskeinen osa teosta. Dokumentintekijä kuvaa kaivatun yksityisarkistoaineiston luokse pääsyä ja tämän jälkeen kyseisen arkistoaineiston sisältöä.

Lähteet:

Baudelaire, Charles (2001): Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Gummerus.Elenius, Rauli: ”Flanööri ja 1800-luvun kaupunkikulttuuri”. 1800-luvun kulttuurihistoria -blogi. https://kulttuuri1800.wordpress.com/2012/06/13/flanoori-ja-1800-luvun-kaupunkikulttuuri/Niitepõld, Sirje: ”All These Sleepless Nights”. DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/all-these-sleepless-nights/
Pipinen, Marjo: ”Uncle Howard”. DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/uncle-howard/

03 / Strippisarjakuvat, osa 1: Asiakirjojen tallentamista paperittomassa toimistossa

Arkistot, asiakirjat ja näiden parissa työskentelevät ihmiset ilmaantuvat silloin tällöin myös muutamasta kuvasta koostuviin strippisarjakuviin. Strippisarjakuvat, tai stripit, ovat yleensä luonteeltaan nopeasti silmäiltäviä ja helposti seurattavia ja liittyvät yleensä johonkin yksittäiseen huomioon, vitsiin tai tilanteeseen. Toki esimerkiksi sanomalehdissä julkaistavissa strippisarjakuvissa on mukana myös jatkuvien tarinoiden strippejä, mutta nekin yleensä julkaistaan 3-4 sarjakuvaruutua kerrallaan.

Strippisarjakuvat pyrkivät usein hauskuuttamaan lukijaansa, ja näin on myös arkisto- tai asiakirjahallinta-aiheisten strippien kohdalla. Tavanomaisesti strippien huumori revitään stereotypioista ja kärjistyksistä. Suoranaisesti arkistoista tai arkistoammattilaisista kertovia sarjakuvia ei ole tullut vastaamme*, mutta viittauksia löytyy kyllä. Erityisesti toimistoihin sijoittuvissa strippisarjakuvissa arkisto- tai asiakirjahallintoviittaus on jopa yleinen.

Strippisarjakuviin liittyviä postauksia blogissamme tulee todennäköisesti olemaan useita, tässä niistä ensimmäinen. Tämän postauksen stripit liittyvät ennen kaikkea asiakirjojen aktiivivaiheeseen ja toimistoympäristöön. Valokeilaan pääsevät Scott Adamsin luoma Dilbert / Pertti Perusinsinööri, Ilkka Häilän B. Virtanen ja Pertti Jarlan Fingerpori.

Dilbertissä seurataan tietotekniikkayrityksessä työskentelevää insinööriä. Suomessa sarjakuvaa on julkaistu myös nimellä Pertti Perusinsinööri. Syynissä on ennen kaikkea toimistoympäristö työntekijöineen. Käsittelyyn pääsevät (tai joutuvat) muun muassa esimiestyö, yritysten byrokratia ja erilaiset työntekijätyypit. Arkistot ja asiakirjahallinto eivät varsinaisesti ole sarjakuvan keskiössä, mutta viittauksia niihin löytyy säännöllisesti. Tällä kertaa esiin nostettavassa stripissä kipuillaan paperillisen ja paperittoman toimiston välimaastossa. Asiakirja lähetetään sähköisesti, mutta varmuuden ja mukavuuden vuoksi myös faksilla ja postitse:

dilbert_skannaus

Toinen tämän blogipostauksen toimistomaailmaan sijoittuvista sarjakuvista on kotimainen, Ilkka Häilän luoma B. Virtanen. Päähenkilönä esiintyy ylityöllistetty ja sekä työyhteisössään että kotioloissaan alistettu toimistotyöntekijä. Arkistoihin ja asiakirjahallintoon liittyviä viittauksia esiintyy silloin tällöin. On myös syytä ottaa huomioon tässä postauksessa esiintyvien sarjakuvastrippien (sekä B. Virtanen että aiemmin esitelty Dilbert) ilmestymisajankohta: stripit ovat nähneet päivänvalon 1990-luvun lopulla tai 2000-luvun alkupuolella, jolloin toimistotodellisuus oli ainakin teoriassa kovin erilainen. Toisaalta yhtäläisyyksiä on yllättävänkin helppo nähdä nykyiseen “sähköiseen” todellisuuteen. Seuraavassa stripissä työntekijää muistutetaan välillä tallentamaan työnsä, joskin ohjeistajalla ja ohjeistetulla taitaa olla erilainen tulkinta tallentamisesta:

b-virtanen_tyopaikkaromansseja11_s48

B. Virtasessa aikanaan työmäärää kuvattiin ennen kaikkea paperimäärällä: mitä suurempi pino A4-arkkeja, sitä enemmän töitä.

b-virtanen_arkistot-avautuvat_s71

Pertti Jarlan tekemä Fingerpori poikkeaa monesta muusta strippisarjakuvasta siinä mielessä, että se perustuu lähes aina kielelliseen leikittelyyn homonyymeineen kaikkineen. Myös asiakirjahallintaan liittyvissä Fingerpori-stripeissä keskitytään ennen kaikkea alamme sanastoon ja termien erilaisiin tulkintoihin. Paperiton toimistokin saa uudenlaisen iteraation Fingerporin maailmassa:

fingerpori_paperiton

Sarjakuvat paperittomista toimistoista sekä sähköisen ja paperisen asiakirjan välisistä kipuiluista ovat edelleen yllättävän ajankohtaisia. Vaikuttaisi siltä, että useassa toimistossa paperittomuus vaikuttaa edelleen olevan, juhlapuheista huolimatta, melko kaukaista todellisuutta.

Pekka Henttonen kertoo Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogissaan (linkki1 ja linkki2) kaipaavansa asiakirjahallinnan alalle omaa ammattihuumoria ja -kaskuja. Kokonaisen ammattihuumoriperinteen kasvattaminen lienee vuosikausien mittainen projekti, mutta ehkä fingerporimaisessa kielellisessä leikittelyssä voisi olla potentiaalia synnyttää toivottua ammattikunnan sisäistä huumoria?


* Ellei sitten lasketa mukaan James Lappinin sarjakuvia, joita hän tekee asiakirjahallinta-aiheiseen blogiinsa ja laatimiinsa esityksiin. Tämän blogin näkökulmasta Lappinin sarjakuvat jäävät käsittelemättä, vaikka eittämättä laadukkaita ovatkin ja ansaitsevat huomiota.

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pertti Perusinsinööri), https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/d1/a8/d9/d1a8d93969f07f459dbe3dbb0e339e31.jpg (käytetty 17.1.2017)
Henttonen, P. Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogi, https://reunamerkintoja.wordpress.com/  käytetty 17.1.2017
Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.
Heilä, I. (2005). B. Virtanen: Työpaikkaromansseja. Arktinen banaani.
Jarla, P. Fingerpori, https://crop.kaleva.fi/Wl7AIAt5qD5Bj85QKxbmQYg27hs=/smart/http%3A//kuvat.kaleva.fi/cartoons/54c00676132247f096f2594ea9b4a408.jpg (käytetty 17.1.2017)
Lappin, J. https://thinkingrecords.co.uk/ käytetty 17.1.2017

01 / “Sinne on koottu kaikki tuska”

Valtakunta (kausi I)

Lars von Trier tunnetaan ehkä parhaiten elokuvaohjaajana (mm. Idiootit, Dogville, Manderlay, Antichrist, Melancholia, Nymphomaniac), mutta hän on ohjannut myös televisioon tanskalaisen minisarjan Valtakunta I (Riget I, 1994) ja Valtakunta II (Riget II, 1997). Sarjan pohjalta on kaiketi koostettu myös viisituntinen elokuvaversio ja Stephen Kingin tekemä amerikkalaisversio Kingdom Hospital. Rigetille kaavailtiin kolmattakin tuotantokautta, mutta se jäi toteutumatta sarjan keskeisten näyttelijöiden kuoleman vuoksi.

Valtakunta on kuvattu Kööpenhaminan keskussairaalassa Rigshospitalessa (tästä sarja on myös saanut alkuperäisen nimensä). Kyseessä on jonkinlainen sekoitus kotikutoista sairaalasarjaa, perinteistä saippuaoopperaa, kauhuelokuvaa ja psykologista trilleriä – komiikalla maustettuna. Sarjan tapahtumapaikkana on vanha sairaala, erityisesti sen neurologinen osasto, jossa tuntuu tapahtuvan outoja. Ruotsalainen neurokirurgi Stig Helmerin vihjaillaan plagioivan alaistensa tutkimuksia ja julkaisevan niitä omissa nimissään. Häntä myös syytetään Mona Jensen -nimisen pikkutytön epäonnistuneesta aivoleikkauksesta. Samaan aikaan sairaalan vakioasiakas, rouva Drusse, alkaa hoitajana työskentelevän poikansa Bulderin avustuksella selvittää hississä kummittelevan Mary-tytön tapausta. Kuvioihin kytkeytyy myös mm. maksasyöpätutkimukseensa pakkomielteisesti suhtautuva tohtori Bondo oppilaineen sekä neurologisen osaston apulaisylilääkäri Krogshøj, jolla on meneillään työpaikkaromanssi samalla osastolla työskentelevän Judithin kanssa.

Tanskalaista asiakirjahallintaa

Rigetissä kaksi asiakirjahallintakulttuuria törmäävät keskenään: ruotsalainen tehokkuus ja tanskalainen pedanttius. Tolvanoita tanskalaisia päivittelevä ruotsalainen Helmer tuskastuu sarjan edetessä harmilliseen tanskalaiseen tapaan noudattaa sääntöjä ja säädöksiä. Asioita ei hoideta sairaalassa aina siten kuin se kulloinkin olisi henkilökunnan kannalta edullisinta, ja sekös harmittaa.

Täytyy tosin myöntää, ettei sääntöjä ja eettisiä periaatteita aina noudateta tarkasti edes tanskalaisessa sairaalassa. Esimerkiksi sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella professori Bondo haluaa saattaa syöpätutkimuksensa loppuun hinnalla millä hyvänsä. Kun kuolevan syöpäpotilaan omaiset eivät suostu luovuttamaan potilaan maksaa tieteelliselle tutkimukselle, lääkärit löytävät säädöksistä porsaanreiän ja siirtävät syöpäisen maksan Bondoon itseensä.

Tästä huolimatta Rigshospitaletin asiakirjahallinnassa ja arkistoinnissa pyritään yleisesti ottaen säännönmukaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että totuus menneisyydestä säilyisi. Tätä korostaa sairaalan tapa säilyttää kellarissa sijaitsevassa arkistossa kopiot kaikista virallisista asiakirjoista. Kopioiden olemassaolosta kuullessaan Helmerin huumori on koetuksella. Kopiot säilytetään, ennenkuulumatonta! Tämä ei tullut mieleenkään, kun Helmer pyysi hoitaja/lääkäri Rigmoria sabotoimaan kahvilla alkuperäisen anestesialääkärin raportin eli asiakirjan, joka uhkaa Helmerin uraa lääkärinä. Näin sairaalan tapa säilyttää asiakirjoista myös arkistokappaleet tunkee kapuloita tehokkuutta edustavan Helmerin rattaisiin.

[Helmer:]          Mitä Mona-tutkimuksille kuuluu? Joko häly on laantunut?

Sanoit, että anestesiaraportti oli kahvin sotkema.

Tanskalaisten touhuja ja hemmetinmoista hutilointia.

[Moesgaard:]    Niin pääsi käymään. Onneksi arkistossa on kopio.

[Helmer:]           Mikä kopio?

[Moesgaard:]    Anestesiaraportin jäljennös.

Yksi kappale liitetään potilaskertomukseen.

Toinen lähetetään arkistoon. Meillä Tanskassa tehdään niin.

Joten ei hätää, puhdas kopio on tallessa.

Pitääkin tilata se arkistosta tapauksen tutkijoille.

Epätoivoinen tilanne johtaa kokeilemaan uusia tapoja asioiden hoitamiseksi. Ensimmäisen tuotantokauden 4. jaksossa Helmer yrittää poistaa hänelle kiusalliseksi koituneen asiakirjan jopa yrittämällä syödä sen. Kohtaus paljastaa asiakirjan vallan: Helmer yrittää tuhota asiakirjan, vaikka paikalla on todistajia, jotka ovat lukeneet raportin sisällön. Jos asiakirjaa ei ole olemassa, tapahtumasta ei ole olemassa myöskään kirjallisia todisteita. Jäljellä olisi ainoastaan läsnäolijoiden todistus luvattomasti tapahtuneesta hävittämisestä.

helmer

Vaikka Helmer on valmis tuhoamaan raportin jopa todistajien läsnäollessa, asiakirjan katoaminen vaikuttaisi olevan tanskalaissairaalassa kova paikka. Johtava ylilääkäri Moesgaard on huolissaan ennen kaikkea asiakirjan häviämisen ja potentiaalisen vuotamisen aiheuttamasta vahingosta sairaalan julkisuuskuvalle. Kuultuaan kadoksissa olevasta raportista Moesgaard pohtii, olisiko ollut parempi sabotoida asiakirjat kahvilla kuin tunnustaa, että sairaalasta on kadonnut asiakirjoja. Moesgaardin pelko on osaltaan tietysti aiheellinen – ja meillä Suomessakin ajankohtainen. Olisihan se sairaalalle hyvin kiusallista, jos arkaluonteisia potilasasiakirjoja sattuisi myöhemmin löytymään vaikkapa roskakatoksesta…

Arkistokappaleen metsästys

Ensimmäisen tuotantokauden kolmosjaksossa erillään kulkeneet juonenpätkät alkavat vähitellen punoutua yhteen, kun yhä useammalla henkilöhahmolla tulee tarve päästä käsiksi arkistoaineistoihin. Ongelmana vain tuntuu olevan kysymys siitä, miten arkistoon pääsisi sisälle turhaa hälyä aiheuttamatta.

Motiiveja arkistoon pääsylle on useita:

[1] Ylilääkäri Helmer haluaa päästä arkistoon tuhoamaan anestesialääkärin raportin, jotta hänen tekemänsä hoitovirhe ei paljastuisi.

[2] Apulaisylilääkäri Krogshøj lähettää lääketieteenopiskelija Moggen arkistoon etsimään todisteet (anestesialääkärin raportin) Helmeriä vastaan, sillä hän haluaa tämän vastuuseen teostaan.

[3] Rouva Drusse haluaa saada käsiinsä sairaalassa kummittelevan Mary-tytön sairaskertomuksen selvittääkseen, mitä Marylle tapahtui. Drusse lähettää asialle poikansa Bulderin, jonka tehtävä on järjestää heille pääsy arkistoon.

Kaikki ei mene kuitenkaan aivan putkeen. Ensin on keksittävä keino, millä arkistoon pääsisi. Arkiston avainkoodista vastaa sairaalassa rouva Kågård, jota luonnehditaan “säntillisyyden perikuvaksi”. Rouva Kågårdia ei sarjan katsojille suoraan esitetä, mutta hän tuntuu henkilöhahmojen mielestä olevan niin säntillinen työntekijä, ettei häneltä kertakaikkiaan kannata edes yrittää anella lupaa päästä arkistoon. Bulder ja Mogge päättävät sen sijaan lähestyä sairaalan tekniikkapuolen asiantuntijaa, joka tietää keinon päästä arkistoon: sairaalan varavirtajärjestelmää testataan illalla tasan kello yhdeksän, jolloin arkistoon pääsee normaalilla avainkoodilla. Pahaksi onneksi Mogge ja Bulder sattuvat arkiston sisäänkäynnille samaan aikaan, joten Bulder joutuu nolostuneena perääntymään, sillä hän ei halua paljastaa aikeitaan Moggelle.

Bulder epäonnistuu omassa tehtävässään, mutta rouva Drusse onkin ovelampi. Drusse, joka mielellään viettää aikaa sairaalassa, on onnistunut solmimaan suhteita niin henkimaailman, potilaiden kuin henkilökunnankin kanssa. Bulderin epäonnisen yrityksen jälkeen Drusse saa kuin saakin käsiinsä arkiston avainkoodin – yllätys yllätys – rouva Kågårdilta itseltään. Katsojalle nimittäin selviää, että Kågårdin ainoa heikkous on taipumus spiritismiin, minkä varjolla yliluonnollisiin ilmiöihin itsekin vihkiytynyt rouva Drusse pääsee väleihin arkistonhoitajan kanssa ja saavuttaa tämän luottamuksen.

Kun ensimmäinen haaste on selätetty, seuraa melkoinen sekamelska, kun eri tahot yrittävät saada arkistossa tehtävänsä suoritettua. Mogge pääsee tutkimaan arkistohyllyjä ensimmäisenä, mutta arkistokaava ei tunnu avautuvan lääketieteen opiskelijalle.

valtakunta_arkistossa_1

Mogge arkistossa.

Mogge ei ehdi löytää raporttia ennen kuin ylilääkäri Helmer paukkaa sisään arkiston lukitsematta jääneestä ovesta. Helmer puolestaan löytää raportin mutta epäonnistuu sen tuhoamisessa, sillä arkistosta sammuvat valot juuri ennen kuin tämä ehtii kaataa kupin kahvia raportin päälle. Myös hälytysjärjestelmä kytketään takaisin päälle, joten Helmer jää arkistoon loukkuun. Tästä seuraa sarjan yksi visuaalisesti hienoimmista kohtauksista, kun ylilääkäri Helmer seisoo liikahtamatta pimeällä arkiston käytävällä kuuma kahvikuppi kädessään. Yhtäkkiä ympärillä näyttää liikkuvan joku… arkistossa kummittelee.

valtakunta_arkistossa_4

Kummitus yllättää ylilääkäri Stig Helmerin.

Tilanne laukeaa, kun rouva Drusse rymistelee poikansa kanssa arkistoon sisään ja päästää Helmerin pälkähästä. Kahvit lentävät lattialle ja Helmer poistuu arkistosta tuohtuneena. Drusse ja Bulder sen sijaan onnistuvat siinä, missä muut eivät: he löytävät etsimänsä asiakirjan (Mary-nimisen haamun sairaskertomuksen vuodelta 1919)  ja ottavat sen mukaansa tutkimuksia jatkaakseen.

Mutta mitä Helmerin ja Moggen havittelemalle anestesialääkärin raportille lopulta tapahtui? Ei mitään kovin kummallista: apulaisylilääkäri Krogshøjn rakastettu Judith saa seuraavana päivänä raportin käsiinsä tekemällä aivan tavallisen tietopalvelupyynnön.

Historiaa kirjoitetaan uudelleen

Valtakunnan “alkutunnarissa” katsojalle kerrotaan, miten entisaikojen taikausko on sarjan esittämässä maailmassa vaihtunut valkotakkisten lääkärien ja tutkijoiden ihannoimaan rationaalisuuteen ja tieteellisyyteen:

“Kööpenhaminan keskussairaalan alla on vanhaa suota. Aikoinaan täällä oli valkaisimo. Sen väki huuhtoi palttinoitaan matalassa rantavedessä ja siitä kohoava höyry kietoi tienoon vaippaansa. Sittemmin paikalle kohosi suuri sairaala. Valkaisijat vaihtuivat lääkäreihin ja tutkijoihin, maan etevimpiin aivoihin ja hienoimpiin laitteisiin. Paikasta tulki valkotakkien valtakunta. Vastedes elämän piti olla määriteltävissä. Tietämättömyys ja taikausko piti hävitettämän tieteen tieltä.”

Ehkä parhaiten tieteellisen tutkimuksen ihannointia edustaa sarjassa omahyväinen ja ylimielinen Stig Helmerin hahmo, joka suhtautuu kaikkeen epätieteelliseltä haiskahtavaan varsin halveksuvasti ja tuomitsevasti – oli sitten kyseessä hypnoosi, haitilainen luonnonlääkitys tai henkimaailman olemassaolo.

Sarjaa on analysoitu osuvasti Taikalyhty-nimisessä elokuvablogissa:

“Sarjassa kuvataan nykyisyyden ja menneisyyden, elämän ja kuoleman, fyysisen ja henkisen jatkuvaa rajankäyntiä.  Menneisyys kurottelee Rigetin kellarikerroksista yhä ylemmäs, ja kuten alkutunnuksessakin todetaan, kukaan ei ‘huomaa, että portti on jo raollaan’.”

Menneisyys näyttää tosiaan sijoittuvan sairaalarakennuksen pohjakerroksiin, jossa esimerkiksi haitilainen luonnonparannuskeinoihin erikoistunut hoitaja majailee. Pohjakerroksesta löytyy myös arkisto, joka kätkee sisäänsä paljon historiaa.

Tapahtumien välissä kuvataan toistuvasti kahta sairaalan keittiössä työskentelevää downin oireyhtymää sairastavaa tiskaria, jotka tuntuvat olevan parhaiten kärryillä sairaalan tapahtumista ja henkimaailman puuhasteluista. Tiskarit kiteyttävät arkiston roolin nokkelasti seuraavassa dialogissa:

[Mies:]         Arkistoitua tietoa valtava määrä,

vaan onko jokin vinossa,

kun oikea onkin väärä suuressa pinossa.

[Nainen:]     Mitä tarkoitat?

[Mies:]          Menneisyys on merkillinen.

Nyt ne halutaan arkistoon muuttamaan mennyttä.

[Nainen:]     Ketkä?

[Mies:]         Ylilääkäri, vanha rouva ja opiskelija.

Arkisto vaikuttaa rauhalliselta, mutta…

[Nainen:]     Niin?

[Mies:]         Sinne on koottu kaikki tuska.

Joka sana on verellä kirjoitettu.

Arkisto saattaa vaikuttaa äkkiseltään ajatellen kuolleelta paikalta, mutta se kätkee sisäänsä paljon tapahtumia. Miestiskarin mukaan “ne” halutaan arkistoon kirjoittamaan historian tapahtumia uudelleen. Oikeastaan ylilääkäri Helmerin ja rouva Drussen pyrkimykset ovat vastakkaiset:  Helmer haluaa arkistoon tuhoamaan todisteita epäonnistuneesta leikkauksesta, kun Drussen pyrkimys on nimenomaan selvittää vuosikymmenten ajan salailtu ja peitelty tapahtuma asiakirja-aineiston kautta. Rouva Drusse nimittäin löytää arkistosta asiakirjan, josta selviää, että vuonna 1919 sairaalassa kuolleen Maryn oireet ovat ristiriidassa potilaan virallisen kuolinsyyn kanssa. Toisin kuin on luultu, Mary onkin kuollut myrkkyyn eikä sairauteen. Asiakirjojen avulla kuvaa menneisyydestä on mahdollista manipuloida suuntaan tai toiseen. Hoitovirhe voidaan poistaa muistista asiakirjoja tuhoamalla tai todellinen kuolinsyy peittää sairaskertomusta vääristämällä. Toisaalta asiakirjojen avulla voidaan myös oikaista kuvaa menneisyydestä, kuten Maryn tapaus sarjassa osoittaa.

Arkistoon pääsy on yhtä kuin mahdollisuus käyttää valtaa. Arkiston tietoja pidetään absoluuttisen luotettavina, ja arkisto on viime kädessä paikka, josta faktat voi käydä tarkistamassa. Jos arkiston tietoja pääsee keinolla tai toisella sorkkimaan tai jopa hävittämään, on sama asia kuin muuttaisi menneisyyttä. Henkilö voi tällä tavalla käyttää valtaa ja muokata kollektiivista muistia mieleisekseen.

Valtaa käyttää myös arkistonhoitaja, sillä arkistoon ei niin vaan marssita. Sarjassa arkistonhoitajan roolia toimittava rouva Kågård toimii niin sanottuna portinvartijana tiedolle, sillä ilman hänen lupaansa ei arkistoon (ainakaan periaatteessa) ole pääsyä.

Portinvartijarooli on myös alan tieteellisessä kirjallisuudessa noussut esiin. Catherine Johnsonin ja Wendy Duffin (2005) tekemässä tutkimuksessa arkiston käyttäjät kokivat, että suuri osa tärkeistä asiakirjoista on saatavissa ainoastaan arkistonhoitajan kautta. Jotkut kokivat, että aineistot on suorastaan piilotettu kuolevaisilta käyttäjiltä. Arkistonhoitaja oli tutkittavien mukaan ”suuri portinvartija”, jonka kautta relevantin tiedon lähteille päästäkseen oli pakko kulkea. Tästä käyttäjän ja arkistonhoitajan suhteesta harvalla tutkimukseen osallistujalla oli positiivista sanottavaa. Osa tutkittavista kertoi pelänneensä arkistonhoitajaa ja monet kertoivat, että arkistonhoitajan luottamuksen ja yhteistyöhalukkuuden ansaitseminen oli jopa välttämättömyys ennen kuin itse asiakirjoihin pääsi käsiksi.

Alan kirjallisuuden pohjalta vanhanaikaisena pidetystä portinvartijaroolista ollaan jo liikkumassa poispäin kohti uutta ja uljasta Arkisto 2.0:aa (ks. esim. Theimer 2011). Lienee kuitenkin turvallista sanoa, että 1990-luvulla, Rigetin syntyvuosina, arkistonhoitajan portinvartijarooli oli voimissaan. Arkistonhoitajan paikka on myös tanskalaissarjassa olla tiedon ja tiedontarvitsijan välissä – ilman arkistonhoitajan asiantuntemusta tiedon etsijä on yhtä avuton kuin lääketieteen opiskelija Mogge, joka yrittää tuskastuneena löytää oikeaa asiakirjaa identtisiltä vaikuttavien arkistohyllyjen välistä. Vastoinkäymisten ja pieleen menneiden yritysten kautta arkisto kuvataankin sarjassa paikaksi, joka olisi parempi jättää alan ammattilaisten hoiviin.

Lähteet:

TV-sarjat:
Valtakunta (Riget, 1994). O: Lars Von Trier. Tanska.

Tekstilähteet:
Duff, Wendy & Johnson, Catherine (2005) ”Chatting Up the Archivist: Social Capital and the Archival Researcher”. The American Archivist: Spring/Summer, Vol. 68, No. 1, pp. 113-129.

Taikalyhty
-elokuvablogi. “Riget (1994 & 1997) – Von Trieriä parhaimmillaan” (julkaistu 29.7.2014). https://taikalyhty.wordpress.com/2014/07/29/von-trieria-parhaimmillaan-riget-1994-1997/ (viitattu 3.1.2017).

Theimer, Kate (2011) ”What Is the Meaning of Archives 2.0?”. The American Archivist: Spring/Summer, Vol. 74, No. 1, pp. 58-68.

Pajuriutta Satu (5.5.2016) ”Husin potilaspapereita löytyi kerrostalon pihalta Vantaalla – ’27 yrs of basic healthy woman, behind two alatiesynnytystä'”. Helsingin Sanomat. http://www.hs.fi/kaupunki/a1462365749072 (viitattu 3.1.2017).

 


Kiitos aihevinkistä jälleen Viiltäjälle. Valtakunnan toisesta tuotantokaudesta on tulossa vielä oma postauksensa.

02 / Nicolen tarina F. Scott Fitzgeraldin teoksessa Yö on hellä

Luin F. Scott Fitzgeraldin vuonna 1934 julkaistun romaanin Yö on hellä (Tender is the Night) Kallion seudun lukupiirin marraskuun tapaamista varten. Teos on saanut nimensä John Keatsin runosta “Oodi satakielelle” (“Ode to a Nightingale”). Kertomuksen alkuosassa on lyhyt viittaus arkistoaineistoon, minkä vuoksi päätin sivuta teosta myös näin blogitekstin muodossa.

yo-on-hella2

Fitzgeraldin teos kuvaa sotien välisen ajan dekadenttia ilmapiiriä ja sen joutilasta elämäntapaa viettävää nuorta yläluokkaa.Teoksen päähenkilö Dick Diver, nuori psykologi, rakastuu 17-vuotiaaseen potilaaseen Nicole Warreniin, jonka hän myöhemmin ottaa vaimokseen. Teoksen alkuosassa Dick keskustelee tytöstä kollegansa Franz Gregaroviusin kanssa. Franz on pyytänyt Dickin luokseen Zürichiin, jotta hän voisi avata tälle tytön sairauden taustoja:

>>Nyt siitä tytöstä, Dick>>, hän sanoi. >>Tietysti minä haluan kuulla sinustakin ja kertoa, mitä sinulle kuuluu, mutta ensin puhutaan tytöstä, koska minä olen odottanut niin kauan voidakseni kertoa sinulle.>>
Hän etsi ja löysi pinkan papereita arkistokaapista, mutta selailtuaan ne läpi hän huomasi, että ne olivat vain tiellä ja pani ne pöydälle. Sen sijaan hän kertoi Dickille koko tarinan. (Yö on hellä, s. 28.)

17-vuotias Nicole sairastaa skitsofreniaa, jonka puhkeamiseen on vaikuttanut hänen vääristynyt isäsuhteensa. Romaanissa Franz haluaa välittää tytön tarinan Dickille mahdollisimman autenttisessa muodossa, mutta arkistokaapista löytyvistä potilasasiakirjoista ei näytä olevan hyötyä – ne ovat oikeastaan vain tiellä. Psykologi tietää, että potilastiedoista selviää vain tarinan  “virallinen” versio. Asiakirjat kertovat pikemminkin arkistonmuodostajan toiminnasta, ja niihin on kirjattu vain se, mikä on potilaan hoidon kannalta välttämätöntä. Parempi on siis turvautua suulliseen perimätietoon ja kertoa “koko tarina”, jonka psykologi itse on tytöltä ja tämän läheisiltä kuullut.

Lähteet:

Fitzgerald, F. Scott: Yö on hellä, 1980 [1934]. Porvoo: WSOY.