00 / Filmiarkisto johdattaa pahan juurille – The Canal (2014)

Arkistoprofession kuvaus on elokuvissa harvinaista, mutta vielä harvinaisempaa se tuntuu olevan kauhuelokuvissa. Irlantilaisessa kauhugenreen asettuvassa elokuvassa The Canal (2014) arkisto, ja nimenomaan audiovisuaalinen arkisto, on kuitenkin poikkeuksellisen vahvasti esillä. Elokuvan päähenkilönä työskentelee nimittäin elokuva-arkistonhoitaja David.

The Canal kertoo sekä päähenkilön perheen sisäisestä kriisistä että heidän asuintalonsa synkästä historiasta. Tarinan keskiössä on perheenisä David, joka työskentelee filmiarkistossa. Tarina saa alkusysäyksensä, kun David saa töissä käsiinsä vanhan 16 mm:n filmiaineiston. Materiaalia tutkimalla hänelle selviää, että heidän perheensä asuintalossa on tapahtunut murhia 1900-luvun alussa: perheenisä on tappanut sekä lapsensa että vaimonsa ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan. Tapaus jää piinaamaan Davidin mieltä, ja vähitellen hän alkaa epäillä, että talo on riivattu ja sen synkkä historia varjostaa asukkaita yhä.

Blogimme näkökulmasta erityisen kiintoisaa on elokuvan tapa kuvata arkistonhoitajan työtä ja yhteiskunnallista statusta ympäröivään maailmaan verrattuna. David esitetään depressiivisenä ja stressaantuneena hahmona, mutta syy ei löydy niinkään arkistonhoitajan työstä vaan kodin piiristä. Työ itsessään kuvataan elokuvassa melko vähän kuormittavaksi ja luonteeltaan sellaiseksi, jota ei päähenkilön lähipiirissä erityisemmin arvosteta. Arkistonhoitajan työllä ei toisin sanoen cocktail-kutsuilla juuri kerskailla – varsinkaan, kun päähenkilön vaimona sattuu olemaan menestyvä liikenainen, Alice. The Canalissa onkin osuva kohtaus, jossa arkistonhoitaja osallistuu kutsuille vaimonsa avecina:

canal2_pieni

[GIF 1] David ja Alice cocktail-kutsuilla.

Kaunis, sosiaalisesti lahjakas ja menestyvä vaimo on itse asiassa suurin syy Davidin kasvavaan ahdistukseen, sillä tämä epäilee vaimonsa olevan uskoton. Cocktail-kutsuilla vaimon miespuolinen liiketuttava tuntuu olevan kiinnostunut keskustelemaan Alicen kanssa ja sivuuttaa esittelytilanteessa Davidin kysäisemällä: “Niin etkös sinä ollut se kirjastonhoitaja?”. “Ei, vaan arkistonhoitaja”, Alice korjaa samalla, kun hän siirtyy liiketuttavansa johdattelemana toiseen seurueeseen jättäen Davidin yksin juhlien keskelle. Ilmeisesti on vielä hieman matkaa siihen, että arkistonhoitajan ammatti aiheuttaa seurapiireissä ihailua ja värinää.

Näin arkistoalan ammattilaisena on mielenkiintoista spekuloida, miksi elokuvan päähenkilöksi on valittu juuri arkistotyöntekijä. Mitä tällä on mahdollisesti haluttu katsojalle viestiä? The Canal on psykologinen kauhuelokuva, jossa katsoja joutuu lopulta kyseenalaistamaan omat ennakko-oletuksensa päähenkilön mielenterveydestä ja tapahtumien todellisesta kulusta. Aluksi nimittäin vaikuttaa siltä, että jokin ulkopuolinen paha henki riivaa taloa ja uhkaa sen asukkaita vuosikymmenestä toiseen. Arkistoaineistot osoittavat, että rakennuksella on synkkä historia – talossa on tapahtunut murhia.  Kun Davidin vaimo katoaa ja löydetään lopulta kuolleena, alkaa päähenkilö kerätä todistusaineistoa siitä, että heidän talossaan kummittelee.

canal_aavekuva_muokattu

[Kuva 1] Arkistonhoitaja aavejahdissa.

Davidin kuvaamalle videolle tallentuu outoja näkyjä, ja kummitukset näyttävät todella riivaavan asukkaita. Katsojalle halutaan tietoisesti luoda kuva kiltistä ja tunnollisesta perheenisästä, joka huolesta hätääntyneenä yrittää selvittää vaimonsa katoamista. Ei liene sattumaa, että Davidin ammatiksi on valittu juuri arkistonhoitaja – luotettava ja tunnollinen totuuden vartija. Stereotypiaa kuitenkin vähitellen rikotaan, kun tapahtumien todellinen kulku alkaa valjeta katsojalle. Arkistonhoitajan mielenlaatu asettuu kyseenalaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omistautumisesta talon kummitusten kuvaamiselle alkaa tulla pakkomielle…

Voisi sanoa, että The Canalissa päähenkilön rooli arkistonhoitajana on erityisen keskeinen tarinan rakentumisen kannalta, sillä päähenkilölle eteen tuleva audiovisuaalinen arkistoaineisto antaa motiivin tarinan myöhemmille tapahtumille, kun David alkaa penkoa talon historiaa. Esimerkiksi Roman Polanskin psykologista trilleriä edustavassa elokuvassa Vuokralainen (Le Locataire, 1976) päähenkilö Trelkovsky työskentelee niin ikään arkistotyöntekijänä, mutta päähenkilön työnkuvalle ei anneta elokuvassa sen suurempaa merkitystä. Vaikka molemmissa elokuvissa on kyse päähenkilön häiriintyneen mielen kuvauksesta, ei Polanskin elokuvassa ole juonenkulun kannalta keskeistä, mikä päähenkilön ammatti on.

lelocataire02-595x326

[Kuva 2] Ohjaaja Roman Polanski näyttelee itse arkistovirkailijana työskentelevää Trelkovskya elokuvassa Vuokralainen (1976).

Loppujen lopuksi The Canal edustaa kerronnaltaan tyypillistä psykologista trilleriä siinä suhteessa, että kerronta on rajoitettua ja subjektiivista: tapahtumat kuvataan päähenkilön näkökulmasta siten, että katsojalla on mahdollisuus päästä sisälle esimerkiksi päähenkilön uniin ja ajatuksiin. Kirjallisuustieteen termein voisi puhua sisäisestä fokalisaatiosta (Genette 1980), minkä avulla tarinaan luodaan tässä jännitystä: Katsoja havainnoi ainoastaan sen, minkä David tarinassa näkee ja kokee, mutta samalla Davidin havaintoihin on tarinan edetessä yhä vaikeampi luottaa. Lopulta on mahdotonta sanoa, mitkä tapahtumat ovat tarinan maailmassa todellisia ja mitkä taas päähenkilön harhaisen mielen kehittämiä kuvitelmia ja vääristyneitä tulkintoja. Vasta tarinan loppumetreillä, jossa subjektiivisen elokuvakerronnan näkökulma vaihtuu Davidista tämän poikaan, katsojalle tarjotaan selvää tulkintamallia tarinan tapahtumiin ja henkimaailman olemassaoloon.

Vaikka paljon on elokuvan juonesta tullut jo paljastetuksi, jääköön loppuratkaisu sentään avaamatta. Ehkäpä jollain blogin lukijoista heräsi kiinnostus tietää, miten murhamysteerin ja rikostutkinnan pyöritykseen joutuneen arkistonhoitajan lopulta käy. Luhistuuko koko elämä, vai löytyykö arkistoaineistosta lopulta todisteet yliluonnollisille ilmiöille ja oikeutus kasvavalle ahdistukselle..?

 

Lähteet:

Elokuvat:
The Canal, 2014. O: Ivan Kavanagh. Irlanti. 98min.
Vuokralainen (Le Locataire), 1974. O: Roman Polanski. Ranska. 125min.

Kirjallisuus:
Genette, Gérard: 1980: Narrative Discourse. Oxford: Blackwell.

Kuvalähteet:
GIF 1 ja Kuva 1: The Canal, 2014
Kuva 2: Vuokralainen, 1974. http://www.darksidereviews.com/wp-content/uploads/2015/10/LeLocataire02-595×326.jpg – käytetty 24.11.2016

03 / Amerikkalaista arkistotyön loistoa

Populaarikulttuurin kentässä sarjakuva on sellainen sopukka, josta löytyy yllättävän paljon viitteitä arkiston ja asiakirjahallinnan osa-alueisiin. American Splendor on sarjakuva, jonka voi huoletta lukea samaan kategoriaan. Kyseessä on yhdysvaltalaisen Harvey Pekarin käsikirjoittama omaelämäkerrallinen sarjakuva. Päähenkilönä esiintyy sairaalan arkistossa työskentelevä Harvey Pekar -niminen hahmo.

fullsizerender

Sarjakuva ilmestyi epäsäännöllisesti vuosien 1976 ja 2008 välillä. Vuonna 2003 julkaistiin Pekarista ja hänen sarjakuvistaan kertova elokuva American Spendor, ja seuraavana vuonna ilmestyi Pekarin elokuvavuodesta kertova sarjakuvakirja Our movie year. Voinee sanoa, että elokuvaversiossa on pysytty alkuperäiselle hahmolle uskollisena paitsi roolituksen (pääosaa esittää Paul Giamatti) myös käsikirjoituksen osalta: Harvey Pekar oli mukana käsikirjoitustyössä ja  myös esiintyy itse elokuvassa. Tässä postauksessa käsitellään American Splendoria kokonaisuutena, joka sisältää sekä sarjakuvat että elokuvan.

Sisällöltään American Splendor poikkeaa huomattavasti suuresta osasta yhdysvaltalaista sarjakuvagenreä. Yhtenä erityispiirteenä mainittakoon, että Pekar ei ole kuvittanut sarjakuvia itse, vaan kuvittamisesta vastaavat lukuisat eri sarjakuvataiteilijat. Tämän lisäksi American Splendor edustaa 1970-luvulla Yhdysvalloissa syntynyttä ja sisällöltään sinänsä hyvin kirjavaa Alternative comix -liikettä, jonka tarkoituksena oli toimia vastavoimana sekä muotonsa että sisältönsä puolesta tuolloin hegemonia-asemassa vaikuttaneille ja edelleen hyvin suosituille supersankarisarjakuville (Hatfield 2005). Vastakohta supersankarisarjakuville American Splendor toden totta on: se ei sisällä perinteisiä supersankareita tai yliluonnollisia olentoja, vaan pikemminkin päinvastoin. Sarjakuva perustuu Harvey Pekarin omaan elämään ja siinä seurataan Harvey Pekar -nimisen hahmon arkea. Pekarin hahmo on äärimmäisen kyyninen ja kuivakkaa huumoria viljelevä mies, joka ei ole sosiaalisissa tilanteissa omimmillaan. Työkseen tämä toimii sairaalan arkistovirkailijana (file clerk). Sarjakuva käsittelee sisällöllisesti muun muassa työpaikkaan, työyhteisöön, parisuhteeseen, terveyteen ja erilaisiin projekteihin liittyviä arjen havaintoja.

harvey_as_54

Arkistot ja arkistoihmiset ovat American Splendorissa päähahmon ammatin myötä usein esillä. Vaikka nämä eivät sarjakuvan tarinan dialogissa esiintyisi, saattaa silti tapahtumaympäristönä olla arkisto. Kuva, joka arkistotyöstä itsessään luodaan, ei ole järin ruusuinen. Pekarin hahmo viittaa useaan otteeseen sarjakuvissa ja elokuvassa työhönsä ennen kaikkea sitä vähätellen. Hahmo ja hänen työkaverinsa kuvailevat sarjakuvassa työpaikkaansa muun muassa sellaiseksi, johon (vapaasti suomentaen) palkataan ainoastaan täysin sekaisin olevia tai muuten haasteellisia ihmisiä, jotka eivät kykene mihinkään oikeisiin töihin.

harvey_as_154_2

harvey_as_154_1harvey_as_joku1

Jos kyseisiltä hahmoilta kysytään, on arkistotyö sellaista, josta selviytyisi kuka tahansa koululainen. Kunnianhimottomuutta ja etenemismahdollisuuksien vähyyttä kyseinen työpaikka hohkaa Harvey Pekarin hahmon todetessa, ettei hän ole saanut ylennystä koko työssäolonsa, 31 vuoden, aikana.

Työ masentaa ja siitä on aktiivinen pyrkimys pois varsinkin silloin, kun elokuva-projektit tulevat sarjakuvissa ajankohtaisiksi. Toisaalta työ kuvataan välillä hyvin rankaksi ja aikaavieväksi: jos töitä ei tee, ei niitä tee kukaan muukaan, ja rästityöt saattavat kerääntyä valtaviksi.

harvey_as_57

Ylitsevuotavasta negatiivisuudesta huolimatta työssäkäyntiä kuvataan myös positiivisesti, mutta pienten mutkien kautta. Esimerkiksi eräässä tarinassa Harveyn hahmo pohtii elämää ja työtä yleisesti. Hahmo toteaa, että loppujen lopuksi hän olisi mieluummin liikaa töissä kuin liian pitkään vapaalla omien (masentavien) ajatustensa seurassa. Työn sisällöstä löytyy lopulta jotain positiivista, sillä arkistovirkailijan tehtäviin kuuluvien “ärsyttävien askareiden” saaminen valmiiksi tuottaa Pekarille mielihyvää:

harvey_as_91

Voinee sanoa, että vaikka American Splendorin pääosassa on arkistotyöntekijä, ei sarjakuva loppujen lopuksi kerro niinkään arkistoista ja arkistoihmisen työstä vaan Pekarin hahmosta itsestään ja sen erilaisista identiteeteistä. Kyseeseen tulee hyvinkin tavanomaiseksi ja vähään tyytyväksi kuvattu ihminen, joka onnistuu silti olemaan mielenkiintoinen ja hauska. Hahmo ei ole kovin positiivinen, vaan kantavia teemoja sarjakuvassa ovat yksinäisyys, kyynisyys, pessimistisyys ja musta huumori.

Toiseuden käsite antaa mahdollisuuden avata sarjakuvaa kahdella eri tasolla. Toiseudella tarkoitetaan tässä sosiaalista ja/tai kulttuurista identiteettiä, jonka myötä syntyy “me ja muut” -asetelma valtakulttuuriin nähden. Identiteetin ja sosiaalisen yhteenkuulumisen tunteen luomisessa erityisen olennaista on jaottelu samanlaiseen ja erilaiseen. “Meitä” ei voi olla olemassa ilman “heitä”. (esim. Hall 1999, Jenkins 1996.) Yhtäältä itse julkaisu rakentaa toiseutta suhteessa niin sanottuun valtavirtasarjakuvaan: kulttuurisena ilmiönä American Splendor sijoittaa itsensä hallitsevan kulttuurin ulkopuolelle. Toisaalta tarinan tasolla henkilöhahmojen identiteetti rakentuu pitkälti toiseuden kautta, kun he tekevät näkyväksi eroa itsensä ja ”muiden” välillä. Hahmot, erityisesti Harvey Pekar, kuvataan sinänsä näennäisen tavallisiksi ja toimiviksi yhteiskunnan jäseniksi mutta sosiaalisten normien näkökulmasta hieman poikkeaviksi tai oudoiksi. Tämän valtavirrasta poikkeavuuden tiedostamisen ja toisaalta aktiivisen ylläpitämisen sekä työelämässä että vapaa-ajalla voi ajatella olevan tapa rakentaa omaa identiteettiä ja kulttuuria. Toiseus ja sen ylläpitäminen ovat itse asiassa sekä sarjan sisällön että koko sarjakuvan yhteiskunnallisen asemoinnin kannalta kantava teema.

Arkistotyö on oikeastaan koko teoksessa vain sivujuonne, mutta se soljuu luontevaksi osaksi Pekarin hahmoa ja samalla alleviivaa hahmon ominaisuuksia. Arkistotyöstä maalataan liioitellun negatiivinen kuva, tarkoituksena mitä todennäköisimmin itseironisuus ja huumori, mikä samalla tukee Pekarin hahmon toiseutta. Loppujen lopuksi kyse ei ole siitä, että arkistotyö olisi masentavaa. Sen sijaan Pekarin hahmo on masentunut (ja masentava), ja tämä näkee negatiivisuutta yleisesti ottaen lähes joka elämänalueella.

harvey_as_50

Harvey Pekarin sanoin: “I don’t have it any worse than a lot of people, but I pity myself more

harvey_as_3

Voisi ajatella niin, että Pekarin hahmo sekä ylläpitää että rikkoo stereotypioita arkistoihmisistä: Hahmo kuvataan toisaalta tylsäksi mutta toisaalta sellaiseksi, jota on mielenkiintoista seurata. Hahmo kuvataan toisaalta kunnianhimottomaksi mutta toisaalta todella paljon aikaansaavaksi ja koko ajan eteenpäin sarjakuvaurallaan pyrkiväksi. Lisäksi hahmo kuvataan toisaalta huonopalkkaiseksi mutta toisaalta menestyneeksi monilla eri elämänaloilla ja projekteissa.

Omalla tavallaan Harvey Pekar ja American Splendor osoittavat, että jokainen arkistonhoitaja on, jos ei nyt laulun, niin ainakin sarjakuvan arvoinen.

Lähteet:

Hall, S. (2002). Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino.

Hatfield, C. (2005). Alternative Comics: An Emerging Literature. University Press of Mississippi.

https://en.wikipedia.org/wiki/American_Splendor – käytetty 1.11.2016

Jenkins, R. (1996). Social identity (Key Ideas). Routledge.

Pekar, H. (2005). Best of American Splendor. Ballantine. (Postauksen kuvat: kansikuva, sivut 3, 28, 45, 49, 50, 54, 57, 77, 91, 154.)

Arkistot osana populaarikulttuuria

Arkistot ovat kirjastojen ja museoiden tavoin muistiorganisaatioita, joiden yhtenä keskeisenä tehtävänä on säilyttää ja välittää tuleville sukupolville yhteiskunnan kulttuuriperintöä. Esimerkiksi arkistolaitos kertoo tehtäväkseen varmistaa kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvien asiakirjojen säilyttämisen ja niiden tutkimuskäytön edistämisen. Historialliset asiakirjat voivatkin parhaassa tapauksessa olla tutkijalle todellisia kulttuuriaarteita, olivat ne sitten muodoltaan tekstejä, valokuvia tai vaikka audiovisuaalisia teoksia. Niin sanotulle postmodernille paradigmalle (ks. esim. Cook 2001) tunnusomaisen ajattelun mukaisesti jokainen sukupolvi, sosiaaliryhmä tai jopa yksilö voi luoda tämän aineiston pohjalta omanlaisensa kuvan menneisyydestä. Asiakirja ei ole vain objektiivinen kuvaus tapahtumasta tai teosta, vaan arkisto ja sen säilyttämät asiakirjat ovat aina representaatio – narratiivi, jonka joku on tiettyä tarkoitusta varten tuottanut.

Entä mitä tapahtuu, kun asetelma käännetään nurinniskoin? Minkälainen narratiivi arkistoista, arkistonhoitajista ja muusta koko asiakirjahallinnan kentästä on tallennettu populaarikulttuurin muistiin? Mitä meistä kerrotaan muualla? Millaisina meidät on representoitu? Tässä blogissa esittelemme satunnaisotoksia sellaisista kulttuurituotteista, jotka jollain tavalla kuvaavat omaa ammattikuntaamme ja alaamme – arkistoja ja asiakirjahallintaa. Idea arkistoblogin perustamiseen on kytenyt jo jonkin aikaa. Koska olemme molemmat hiljattain alan opinnoista valmistuneita ns. asiakirjahallinnan ammattilaisia, olemme huomanneet, että elokuvia, TV-sarjoja ja ylipäätään kaikenlaisia kulttuuri-ilmiöitä tulee katsottua yhä tiiviimmin oman profession näkökulmasta. Kun arkistonhoitaja mainitaan, se pysäyttää. Tunteet vaihtelevat huvittuneisuudesta ja sympatiasta aina pettymykseen ja myötähäpeään. Aloimme lopulta tehdä aiheesta listausta. (Löydöksiä ei todella ole tullut vastaan liikaa, minkä vuoksi yksi blogin työnimistä oli: “Ei juurikaan melua mapituksesta”. Vinkkejä otetaan siis mieluusti yhä vastaan.)

Entä mitä populaarikulttuuri sitten pitää sisällään? Wikipedia määrittelee käsitteen yhdellä virkkeellä: “Populaarikulttuuri on suosittua kansantajuista, varsinkin viihdeteollisuuden tuottamaa kulttuuria”. On populaarikulttuuria, ja sitten on muuta kulttuuria.Tarkemmin termiä tarkastellessa kuitenkin selviää, ettei määrittely ole niin helppoa ja yksioikoista kuin Wikipedia antaa ymmärtää. Historian saatossa populaarikulttuuria ei ole itse asiassa pidetty kulttuurina ensinkään. 1800-luvulla vaikuttanut runoilija ja kulttuurikriitikko Matthew Arnold käytti ilmiöstä termiä anarkia, jolla hän viittasi oikean kulttuurin vastakohtaan, työväen eli massojen kulttuuriin (Arnold 1869; tässä Storey 2006). Anarkialla Arnold viittaa sekä teollisuustyöväenluokan elämisen kulttuuriin että tunkeutumiseen politiikan tekoon. Anarkian nousu viesti yhteiskunnan rappiota sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti; anarkian edustajat olivat (vapaasti suomentaen) “raakoja, sivistymättömiä ja vähämielisiä, pitkään köyhyydessään ja kurjuudessaan piilotelleita massoja” (ks. Storey 2006), jotka uhkaavat ylempien ihmisten itsestään selvää oikeutta tehdä mitä he haluavat.

Toisaalta koko jaon populaarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin voi kyseenalaistaa. Populaarikulttuuriin liitetään usein ennen kaikkea massat, kulutus ja kaupallisuus, siinä missä korkeakulttuuri on sananmukaisesti näiden yläpuolella. Voi kuitenkin argumentoida, että populaari- ja korkeakulttuurin eroja on korostettu ja yhtäläisyyksiä hyssytelty. Koko jako on ongelmallinen siinä mielessä, että käsitteet ovat liian laajoja: kulttuurin tuotteet saattavat sijoittua sekä korkea- että populaarikulttuurin alle. Ihmiset kuluttavat näiden molempien kuviteltujen kategorioiden tuotteita. Lisäksi ihmisille ja ihmisryhmille muodostuu omia “makukulttuureita” (taste cultures), jotka saattavat esteettisten standardiensa osalta leikata läpi koko kulttuurin kentän matalalta korkeimmalle huipulle (Gans 1999).

Entä voiko kulttuurituote olla massakulttuurin tuote, jos massat eivät sitä käytä (tai kuluta)? Voiko tuote toisin sanoen olla osa populaarikulttuuria, jos se ei ole suosittua kuin muutaman kymmenen ihmisen parissa? Ovatko tuotteet sidottuja tiettyyn kulttuurin kenttään sen mukaan, millä mediumilla se julkaistaan tai millä työkaluilla luodaan? Näihin kysymyksiin on mahdoton saada tyhjentävää vastausta. Tämän vuoksi emme blogissammekaan halua hirttäytyä tiettyihin kulttuurituotteiden luokitteluihin, vaikka alaotsikossa termi “populaarikulttuuri” löytyykin. Blogimme näkökulmasta ei ole merkityksellistä, löytyykö viittaus arkistoihin taide-elokuvasta, oopperateoksesta vai kioskikirjallisuudesta. Paljon merkityksellisempää on tutkia, miten aihetta on teoksessa käsitelty.

Jotta blogista ei tulisi vain hauskojen kuvakaappausten ja sitaattien viljelmä, pyrimme myös analysoimaan seulaamme jääneitä tekstejä (laajassa merkityksessään ymmärrettyinä). Valittuun tulokulmaan vaikuttanee asiakirjahallinnan ja informaatiotieteiden opintojen lisäksi toisaalta E:n kirjallisuustieteellinen tausta, J:n kulttuurihistorian opinnot sekä erilaiset kiinnostuksen kohteet alkaen historiantutkimuksesta, taidehistoriasta ja filosofiasta jatkuen aina peleihin, sosiaaliseen mediaan, tv-sarjoihin ja elokuviin. Yleisesti voisi sanoa, että blogin ote on varsin humanistinen.

Mainittakoon vielä, että olemme käyttäneet aineiston organisointiin ja luokitteluun arkistoalla vähäiselle suosiolle jäänyttä ja ehkä jopa paheksuttua pertinenssiperiaatetta, sillä olemme jaotelleet aineistoa teemoittain seuraavasti:

00 Elokuvat
01 TV-sarjat ja radio
02 Kirjallisuus
03 Sarjakuvat ja lehdet
04 Mainokset
05 Musiikki
06 Pelit
10 Internet-ilmiöt ja muut muodot

Lähteet:

Arkistolaitos. http://www.arkisto.fi/. Viitattu 15.11.2016.
Arnold, M., 1869: Culture and Anarchy, London: Smith, Elder & Co.
Cook, T. 2001: “Archival science and postmodernism: new formulations for old
concepts”. Archival Science 1:1, 3–24.
Gans, H., 1999, Popular Culture and High Culture: An Analysis and Evaluation Of Taste. New York: Basic books.
Storey, J., 2006, Cultural Theory and Popular Culture: A Reader. Harlow: Pearson Education limited.
Wikipedia. Populaarikulttuuri: https://fi.wikipedia.org/wiki/Populaarikulttuuri. Viitattu 15.11.2016.