02 / Smilla-neidin käsitys arkistoista

Kaikki alkaa, kun Kööpenhaminassa 6-vuotias Esajas-poika putoaa kerrostalon katolta. Esajaksen naapuri, neiti Smilla Jaspersen, näkee katolla pojan jäljet lumessa ja lähtee selvittämään tapausta. Poliisi tutkii kuolemaa onnettomuutena, mutta Smillalla on omat epäilynsä. Pojan jättämät jäljet lumessa kertovat grönlantilaissyntyiselle Smillalle, ettei kyseessä ollut puhdas onnettomuus, sillä hänellä on ”lumen taju”.

cof

Lumen taju (Frøken Smillas fornemmelse for sne, 1992) on tanskalaisen Peter Høegin läpimurtoteos. Romaanissa päähenkilö Smilla Jaspersen yrittää sinnikkäästi selvittää Esajaksen kohtaloa erinäisten johtolankojen avulla. Smilla saa Esajaksen äidin säilyttämistä asiakirjoista vihjeen, joka johdattaa hänet Tanskan Kryoliitti -nimisen yrityksen arkistoon etsimään tietoja tutkimusmatkoista Gela Altaan.

Puutteita arkistonhoidossa

Smilla ei kaihda keinoja päästäkseen Tanskan Kryoliitin arkistoon tutkimaan aineistoja. Hän onnistuu puhumaan firman entisen kirjanpitopäällikön, Elsa Lümbingin, puolelleen ja saa tältä avaimet Kryoliitin arkistotiloihin. Etumaisessa arkistossa säilytetään kirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa, sen takana olevassa arkistoholvissa tutkimusmatkojen raportteja.

Asiakirjahallinnan ammattilainen voi teosta lukiessaan havaita Tanskan Kryoliitin arkistosta joitakin huolestuttavia epäkohtia. Ensinnäkin, arkistotilassa näyttäisi olevan suuret ikkunat, jotka päähenkilö peittää muovisäkein voidakseen sytyttää valot ulkopuolisten huomaamatta. Hatarat puuhyllyt, joihin aineisto on ahdettu, notkuvat painonsa alla.

Lista puutteista jatkuu:

”Arkistossa tulee vallita armoton järjestys. Arkistoissa kiteytyy ihmisen toive hallita menneisyytensä. Jotta dynaamiset ja kiireiset nuoret ihmiset voisivat purjehtia sisään ja valita tietyn asian, tietyn näytelieriön ja purjehtia sitten takaisin ulos mukanaan nimenomaan tämä näyteviipale menneisyyttä.

Tässä arkistossa oli kuitenkin runsaasti toivomisen varaa. Hyllyjä ei ole otsikoitu. Arkistoidun materiaalin selkämyksissä ei ole numeroita, vuosilukuja eikä kirjaimia.” (Lumen taju, 100.)

Smilla joutuu lopulta luovuttamaan ja ottamaan yhteyden eläköityneeseen kirjanpitopäällikköön. ”Olen 35 vuotta pyytänyt aineiston selvittämistä ja systematisointia”, Elsa Lümbing valittelee, kun kuulee Smillan vaikeuksista löytää arkistosta etsimäänsä (Lumen taju, 101).

Läntisen valvontakoneiston synkkä siunaus

Vaikka erinäisistä rekistereistä, tutkimusraporteista ja viranomaisasiakirjoista on Smillalle Esajaksen surman selvitystyössä korvaamaton apu, on hänellä pohjimmiltaan kovin negatiivinen asenne tanskalaista byrokratiaa kohtaan. Smilla ei pidä siitä, että hän joutuu itse osaksi valvontakoneistoa:

”En pidä siitä, että minua valvotaan. Vihaan kellokortteja ja liukuvaa työaikaa. Olen allerginen yhteisrekistereille. Inhoan passintarkastuksia ja syntymätodistuksia. Yhtä inhottavia ovat oppivelvollisuus, ilmoitusvelvollisuus, huoltovelvollisuus, korvausvelvollisuus, salassapitovelvollisuus, koko tämä muodottomaksi paisunut lonkerosto valtiollisia valvontamekanismeja ja vaatimuksia, jotka käyvät kimppuun heti kun astun Tanskan maaperälle ja jotka hätistän mielestä joka päivä, mutta jotka voivat milloin tahansa sukeltaa eteen ruumiillistuneina vaikkapa juuri pieneksi mustaksi komentopuhelimeksi.

Minä vihaan niitä sitäkin enemmän, koska tiedän, että ne ovat myös eräänlainen synkkä siunaus ja että koko läntinen valvonta- ja arkistointi- ja luettelointimielettömyys on tarkoitettu myös auttamaan.” (Lumen taju, 363.)

Kylmän ja karun Grönlannin luonnon keskellä kasvanut Smilla osaa katsoa länsimaista dokumentointiperinnettä ja byrokratiaa ulkoapäin. Vapauteen tottuneelle maahanmuuttajalle arkistot ja viranomaisrekisterit näyttäytyvät kahleena, vaikka niiden pohjimmainen pyrkimys on ollut tuoda järjestystä ja oikeudenmukaisuutta yhteiskuntaan.

Smilla on tottunut selviytymään yksin. Vaikka päähenkilö kuinka inhoaa ja kammoksuukin länsimaista arkistointiperinnettä, hän joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan erilaisiin rekistereihin ja viranomaisten asiakirjoihin selvittääkseen Esajaksen kuoleman todellisen syyn. Länsimaisen byrokratian ansiosta Smilla pääseekin lopulta totuuden jäljille ja löytää selityksiä Eliaksen kohtalolle.

 


Kiitos vinkistä Paula Laukkaselle.

 

Lähteet:

Høeg, Peter 2007: Lumen taju. Suom. Pirkko Talvio-Jaatinen. Helsinki: Tammi.

Mainokset

02 / Taivaallinen arkisto

Andrew Michael Hurleyn  romaani Hylätty ranta kertoo uskonnollisen yhteisön matkasta Luoteis-Englantiin karulle Loneyn  rantakaistaleelle. Matkaa varjostavat sekä yhteisön rakastetun johtohahmon Isä Wilfredin äkillinen poismeno että koko paikan painostava ja pahaenteinen tunnelma.

Tapaturmaisesti kuollut Isä Wilfred oli ennättänyt pohtia päiväkirjassaan uskovaisten ja ”toisen maailman ihmisten” välistä perustavanlaatuista eroa seuraavasti:

Heidän maailmassaan vallitsi yhä syyn ja seurauksen laki. Jos ihmiset tekivät syntiä, he kävivät ripillä ja saivat syntinsä anteeksi. Jos he tekivät hyvää, he saisivat siitä palkinnon taivaassa. Toisessa maailmassa mistään ei enää seurannut mitään. Tai joutuivathan ihmiset tietysti vankilaan ja niin edespäin – hän oli nuorempana käynyt tapaamassa joka lajia: raiskaajia ja murhaajia ja parantumattomia varkaita – mutta useimmille siinä oli kysymys vain väliaikaisesta vapauden menettämisestä. He eivät juuri piitanneet – jos piittasivat lainkaan  – heitä odottavasta ikuisesta vapaudesta tai vankeudesta. Arkistokansio, joka jossakin toimistossa otettaisiin esille, kun he seuraavan kerran jäisivät kiinni, oli heidän syntiensä ainoa perintö. He vähät välittivät merkinnästä, joka oli tehty paljon suurempaan tilinteon kirjaan. (Hylätty ranta, 388 – 389.)

Näin se on nähtävä. Tämän maailman byrokratian rattaissa synnit kirjataan siistissä järjestyksessä arkistokansioon, josta ne aikanaan luetellaan syytetylle tuomionjakoa varten. Mutta onko jossain olemassa vielä suurempi arkisto, jossa taivaalliset arkistosihteerit kirjaavat tapahtumia vieläkin suurempaan tilinteon kirjaan?

 

Lähde:

Hurley, Andrew Michael 2016: Hylätty ranta. Suom. Jaakko Kankaanpää. Helsinki: WSOY.

 

02 / Akti arkistossa

Populaarikulttuurissa arkisto voi symboloida esimerkiksi kollektiivista muistia tai unohdettua menneisyyttä, joka odottaa arkistossa löytäjäänsä. Arkistolla voi olla myös paljon konkreettisempi merkitys asiakirjojen säilytyspaikkana. Selailtuani Juha Seppälän novellikokoelmaa Super Market (1991) pysähdyin sivulle seitsemänkymmentäneljä, josta löytyy lyhyt novelli:  ”Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä”.

Samalla hetkellä arkisto-käsite sai minulle uuden ulottuvuuden. Arkisto ja populaarikulttuuri nivoutuvat yhteen myös pornoteollisuuden kautta, sillä arkistoa tilana voidaan käyttää populaarikulttuurin tuotteissa mitä moninaisin tavoin.

Juha Seppälän Super Market

Juha Seppälä (s. 1956) on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Häntä voisi luonnehtia myös tuotteliaaksi kirjoittajaksi, sillä hän julkaissut niin novelleja, romaaneja kuin kuunnelmia. Super Marketin lisäksi teokset Hyppynaru (1990), Paholaisen haarukka (2008)  ja Mr. Smith (2012) ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Seppälän tyyliä voisi luonnehtia (post)moderniksi: kirjoitusasu on tiivis ja niukka sekä usein rakenteeltaan kokeileva. Wikipedia osaa kertoa Seppälästä seuraavaa: “Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.”

supermarket

Super Market hämmentää lukijaa tahallisen groteskilla, suorasukaisella ja jopa riettaalla kielellään. Jo teoksen neonvärinen kansi kirjoitusvirheineen ja “kirkkoveneen” kuvineen herättää lukijassa mielikuvan supermarketin alelaarista poimitusta roskakirjallisuudesta. Sisällöllisesti liikutaan samalla osastolla. Kirjailija yhdistelee teksteissä erilaisia kulttuurin muotoja, joista porno on vain yksi. Super Marketin novelleissa käsitellään muun muassa armeijaa, sotaa, vankilaa ja  kulutuskulttuuria. Novelleja nivoo yhteen ainakin kaksi tekijää: maskuliininen näkökulma ja ihmissuhteiden käsitteleminen kulutussuhteina. Mikäli jälkimmäinen tematiikka kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jussi Ojajärven väitöskirjan Supermarketin valossa (2006), jossa kokoelman novellia “Supermarket” ja sen esittämää subjektin problematiikkaa käsitellään uusliberalistisen kapitalismin näkökulmasta.

Arkisto osana pornografista kuvastoa

Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa Suvi Ahola kuvaa Super Marketin tyyliä osuvasti: “Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään”. Tällaisten kertomuksellisten kliseiden toistaminen ja hyödyntäminen on tyypillistä nimenomaan pornokulttuurille. Aihetta tutkineen Susanna Paasosen (2015, 10) mukaan porno on historiallisesti rakentunut mediakulttuurin lajityyppi, jonka alle on muodostunut erilaisia alalajeja. Porno on massatuotettu ja laajalle yleisölle kohdennettu kulttuurimuoto: se on siis massa- ja roskakulttuuria parhaimmillaan.

Novellin “Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä” otsikko kertoo lyhykäisyydessään sen, mitä novellissa tapahtuu. Oikeastaan 2-sivuinen novelli kertoo vain sen, mikä jo otsikossa luvataankin: reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä. Kyse on maskuliinisen fetissin kuvauksesta, heteronormatiivisesta pornosta (tai sen parodiasta):

“Virkarouvan silmälasit kiiluvat hämärässä ja sen suupieleen on ilmestynyt pieni kuolapisara. Pääkassa voihkaisee kun lähetti kuiskaa: voi vittu mikä vittu.” (Super Market, 74.)

Paasosen (2015, 33-40) mukaan pornokulttuurilla on omat vakiintuneet kaavansa ja konventionsa, joita on helppo kopioida. Tarina on yleensä lyhyt, ja sen henkilöhahmot ovat liioiteltuja ja edustavat tiettyä tyyppiä (esim. putkimies, kotirouva). Oikeastaan pornografian kuvasto on meille mainoksista, elokuvista ja muusta viihdekulttuurin ilmentymistä niinkin tuttua, ettei meidän tarvitse edes katsoa pornoa tunnistaaksemme sen eri alalajeja. Voidaan puhua jopa länsimaisen kulttuurin pornoistumisen prosessista, joka näkyy niin pornoteollisuudessa kuin muualla kulttuurin tuotannossa (Nikunen et al 2005, 10).

Täytyy myöntää, että Seppälä on onnistunut novellissa jäljittelemään melko lailla kaikkia pornografian tunnuspiirteitä. Lyhyessä tarinassa henkilöhahmot ja itse juoni eivät ole kertomuksessa keskeisellä sijalla. Mies ja nainen eivät tunne toisiaan kovin hyvin, eikä heitä puhutella nimillä. He eivät juuri keskustele keskenään, vaikka pääkassa on kertojan mukaan “hymyillyt lähetille jo pitkään”. Kertoja määrittelee hahmot puhtaasti ammattinsa mukaisesti “pääkassaksi” ja “lähetiksi”. Pornolle lajityypillisesti kertomuksessa tuodaan esiin henkilöhahmojen fyysisiä eroja: toinen päähenkilöistä on nuori “poika”, kun naisen kerrotaan olevan 48-vuotias pääkassaksi edennyt virkarouva. Tärkeintä jutussa tuntuu olevan seksiaktin ja ruumiinosien yksityiskohtainen esittely hyvän maun rajoja koetellen – ja ne komeasti ylittäen. Myös miesnäkökulma pysyy dominoivana jopa silloin, kun kertoja kuvaa naisen kokemaa nautintoa.

Ojajärvi (2006, 51) analysoi väitöskirjassaan Seppälän “Supermarket”-novellia, jossa kuluttajasubjektiksi asettuu mieshenkilö ja kulutuksen kohteeksi naisruumis. Kulutus on seksuaalista leikkiä, fetissiä. Vastaavasti myös pääkassan ja lähetin seksiaktia kuvaavassa novellissa henkilöhahmot ovat toisilleen objekteja, kulutustavaraa. Arkisto toimii tässä supermarketin kaltaisena kulutuksen näyttämönä, jossa henkilöhahmot toimivat. Sekä mies että nainen esineellistyvät, joskin eri tavalla. Kuluttajan rooliin joutuu tässä novellissa oikeastaan tarinan lukija (narratologian käsittein voisi puhua sisäislukijasta), joka pääsee “tirkistelemään” arkiston tapahtumia.

Mutta onko Seppälän novellissa todella kyse pornografisesta representaatiosta? Koska pornokulttuurissa ennakoivuus on poikkeuksellisen korostunutta (Paasonen 2015, 33), on sitä helppo myös parodioida. Novellissa kyllä jäljitellään jopa liiallisuuksiin asti pornografian tunnuspiirteitä, mutta lukijana on vaikea ottaa tekstiä “tosissaan”. Teksti osana Seppälän groteskia ja karnevalistista teoskokonaisuutta tekee kertomuksesta jollain tavalla naurettavan, absurdin.

Poika painelee paljaalla rytmikkäästi ja rauhallisesti, reidet leviävät lisää sen alla, ja lähetti ajattelee että pääkassa varmasti seuraavana päivänä tietää mihin matkaan on lähtenyt. Se tietää saaneensa. (Super Market, 75.)

Akti arkistotilassa

Palataanpa vielä hetkeksi takaisin arkistohuoneeseen ja sen määritelmään. Onko arkisto ymmärrettävä tilaksi (a space), eli jonkinlaiseksi objektiiviseksi faktaksi, jossa asiakirjoja säilytetään tai jossa kertomuksen akti tapahtuu? Vai onko arkisto pikemminkin paikka (a place), johon ihminen tai tarinan henkilöhahmo liittää kokemuksia ja luo sille omaa merkityssisältöä?

Monelle arkistonhoitajalle arkisto itsessään voi olla enemmän kuin tila. Se voi olla paikka, johon liittyy monia muistoja ja jotakin henkilökohtaisesti koettua. Väittäisin kuitenkin, että Seppälän novellissa reskontran arkisto on yhtä merkityksetöntä kulutustavaraa kuin muukin siinä käytetty kuvasto. Novellin juonen kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, missä novellissa kuvattu kohtaus tapahtuu. Arkisto yksinkertaisesti luo fyysiset puitteet pääkassan ja lähetin väliselle seksikohtaukselle. Vastaava seksiakti voisi tapahtua yhtä hyvin makuuhuoneessa, teltassa tai vaikkapa heinäladossa. Reskontran arkisto tuo kuitenkin lisäarvoa kertomuksen tulkintaan siinä suhteessa, että kyse on jostakin kielletystä: eihän työpaikalla nyt sovi käyttäytyä näin. Ja varsinkaan arkistossa, jonne on ehdottomasti asiattomilta pääsy kielletty!

Paasosen mukaan (2015, 44-46) pornossa on kyse ennen kaikkea rajojen murtamisesta ja niiden ylittämisestä. Tabun rikkominen voi jo itsessään olla kiihottavaa. Seppälän novellissa säännöt heitetään romukoppaan, kun työpaikalle asetettuja sosiaalisia normeja rikotaan räikeästi. Arkistossa, muiden työntekijöiden selän takana, salaa “puuhastelu” lisää lukukokemuksen jännitystä. Koska arkisto mielletään helposti kurin ja järjestyksen paikaksi, juuri sen vuoksi rajojen rikkominen tässä kontekstissa voi symboloida sekä tiukoista sosiaalisista normeista irroittautumista että konservatiivisesta työympäristöstä vapautumista.

 

Lähteet:

Ahola, Suvi: ”Juha Seppälä parodioi kirjallisuuttamme, juuri sellaista kuin olemme ansainneetkin. Miehen tahma ja uhma”. Helsingin Sanomat, 25.10.1991.  http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353054703439. Viitattu 1.11.2016.

Arkistolaitoksen Arkistowiki. http://wiki.narc.fi/arkistowiki/index.php/Arkisto. Viitattu 1.11.2016.

Haarni, Tuukka et al: ”Johdatus nykymaantieteeseen” – Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 1997.

Jääskeläinen, Sanna: “Juha Seppälä: Kuoppakaupunki” (kirja-arvio). Savon Sanomat, 12.09.2016. http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Juha-Sepp%C3%A4l%C3%A4-Kuoppakaupunki/833224 Viitattu 1.11.2016

Lybeck, Jari et al: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos, 2006. http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/asiakirjahallinnon_oppikirja.pdf. Viitattu 1.11.2016.

Nikunen, Kaarina et al: “Anna meille tänä päivänä meidän… Eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.). Vastapaino: Tampere, 2005.

Ojajärvi, Jussi: Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa “Supermarket”. SKS: Helsinki, 2006.

Paasonen, Susanna: Pornosta. Eetos: Turku, 2015.

Seppälä, Juha: Super Market. WSOY: Porvoo, 1991.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sepp%C3%A4l%C3%A4 Viitattu 1.11.2016.

02 / Jumalat juhlivat öisin

Vastaani tuli jälleen yksi kuvaus asiantuntevasta mutta ei niin viehättävästä arkistonhoitajan hahmosta:

Menin alakertaan ja marssin ensimmäiseen näkemääni toimistoon. Etuhuoneen pöydän ääressä istui voileipää syömässä laiha, happaman näköinen nainen jolla oli roikkuva vaalea tukka.

“Minulla on ruokatunti”, hän sanoi. “Tule takaisin tunnin päästä.”

“Anteeksi. Minä vain etsin erään opettajan huonetta.”

“Minä olen arkistonhoitaja, en puhelinkeskus. Mutta ehkä minä tiedän. Kuka on kysymyksessä?” (s. 28-29)

[…]

He olivat aikeissa lähettää jonkun hakemaan Julianin Lyceumista, mutta sitten se nainen näki minut ikkunasta. Siellä oli varmaan miljoona ihmistä – se poliisi, dekaanin sihteeri, neljä tai viisi ihmistä hallin toiselta puolelta, se kaheli nainen arkistosta.” (s. 422-423)

Donna Tartt 2014: Jumalat juhlivat öisin. Helsinki: WSOY. Suom. Eva Siikarla.

02 / Orwellilainen dystopia: vaihtoehtoisten totuuksien arkisto

Kirjailija George Orwell onnistuu klassikkoromaanissaan Vuonna 1984  (Nineteen Eighty-Four, 1949) kuvaamaan pelottavan hyvin, miten luottoa arkiston tietojen oikeellisuuteen voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi. Teoksen esittämä dystopiakuvaus lienee monille ennestään tuttu, mutta virkistetään hieman lukijoiden muistia.

Orwellin romaani Vuonna 1984 kuvaa totalitaarista Oseanian yhteiskuntaa, jota hallitsee Isoveljeksi nimetty diktaattori. Oseania on yksi maailman kolmesta suurvallasta, jotka ovat jatkuvasti sodassa toistensa kanssa. Teoksen totalitaarisessa yhteiskunnassa koneistoa pyörittävät puolueeseen kuuluvat virkamiehet, puoluejäsenet. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea pitää yllä kuvaa täydellisestä yhteiskunnasta, jossa tuotanto tehostuu, elintaso nousee ja kansalaiset rakastavat Isoveljeään. Kiusallisia tai muuten epämiellyttäviä asioita ei haluta tuoda julki, minkä vuoksi puoluejäsenet joutuvat herkeämättä muuttamaan menneisyyttä arkiston avulla:

“Heti, kun kaikki korjaukset, jotka sattuivat olemaan tarpeen jossakin tietyssä Timesin numerossa, oli koottu yhteen ja tarkistettu, kyseinen numero painettiin uudestaan, alkuperäinen lehti hävitettiin ja korjattu numero sijoitettiin arkistoon sen tilalle. Samaa jatkuvaa muutostyötä harjoitettiin sanomalehtien lisäksi kirjoissa, aikakauslehdissä, pamfleteissa, julisteissa, esitteissä, elokuvissa, ääninauhoissa, pilakuvissa, valokuvissa – kaikessa kirjallisuudessa ja dokumentoinnissa, jolla voitiin katsoa olevan jotakin poliittista tai ideologista merkitystä. Menneisyyttä ajanmukaistettiin päivästä päivään, miltei minuutista toiseen.” (Vuonna 1984, 48.)

Puolueen johdon silmissä epämieluisa henkilö tai tapahtuma eliminoidaan historiankirjoista poistamalla kaikki merkinnät tästä arkistosta ja korvaamalla ne “virallisella totuudella”. Jos asiaa ei löydy arkistosta, sitä ei ole olemassa. Tapaus ei toisin sanoen ole vain unohtunut – sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.

Oseaniassa vallan jakavat neljä eri ministeriötä: Rakkausministeriö, Rauhanministeriö, Yltäkylläisyysministeriö ja Totuusministeriö. Ja kuinka sattuikaan, romaanin päähenkilö Winston Smith työskentelee viimeksi mainitussa ministeriössä arkisto-osastolla arkistonhoitajana. Täällä Winston tekee puolueen hyväksi edellä kuvattua työtä, joka sotii vasten kaikkia arkistonhoitajan eettisiä periaatteita: Winston “ajanmukaistaa” menneisyyttä arkiston asiakirjoja väärentämällä ja lähettää alkuperäiskappaleet tuhottaviksi suureen salaiseen polttouuniin.

Arkisto-osaston työntekijöitä kuvataan teoksessa melko stereotyyppisiksi, elämää pelkääviksi “hiirulaisiksi”, jotka tuskin uskaltavat katsahtaakaan muihin kollegoihin:

“Arkistoihmiset eivät hanakasti puhuneet töistään. Tuossa kopperorivien reunustamassa pitkässä ikkunattomassa salissa, sen loputtomassa paperinkahinassa ja puhekirjoittimiin jupisevien äänten sorinassa, oli ainakin tusinan verran ihmisiä joita Winston ei tuntenut edes nimeltä, vaikka hän joka päivä näki heidät rientämässä pitkin käytäviä […]. Hän tiesi, että naapurikopperossa raatoi se pieni kellanharmaatukkainen nainen, joka päivät pääskytysten vain etsi ja poisti lehdistä niiden ihmisten nimiä, jotka olivat haihtuneet ja joiden ei siksi katsottu olleen olemassakaan.” (Vuonna 1984, 50.)

Ja miksi kukaan haluaisi erottua joukosta, kun pienikin poikkeama muista saattaa ajaa työntekijän huonoon valoon? Paras keino selvitä on noudattaa säännöllisiä rutiineja ja pysytellä huomaamattomana. Teoksessa puolueen, ja sitä symboloivan Isoveljen, valta perustuu nimenomaan kaiken läpäisevään valvontaan. Oseaniassa kotiin ja työpaikoille asennetut teleruudut toimivat kahdella tavalla: ne sekä syöttävät katsojille puolueen propagandaa että taltioivat kaiken, mitä ruudun edessä tapahtuu. Jopa omat työtoverit ja naapurit saattavat ilmiantaa henkilön puolueelle epäilyttävästä käytöksestä, tai muuten vain.

nineteen-eighty-four-1984-bindokuzyuzseksendort-big-brother-george-orwell-gozetim-toplumu-panopticon-1

Teleruutu tarkkailemassa arkistotyöntekijää tämän työpisteellä George Orwellin teokseen pohjautuvassa elokuvassa 1984 (1984). Lähde: gianfreakinrobot.com

Kansalaiset elävät jatkuvassa pelossa, sillä pienestäkin virheestä henkilö saatetaan “haihduttaa” pois maailmankirjoista. Jopa väärästä ajattelusta voidaan rangaista, sillä henkilö syyllistyy tällöin ajatusrikokseen. Puolue onkin kehittänyt Oseaniaan uuden kielen, “uudiskielen”, jonka juurruttamisella väestön keskuuteen pyritään tekemään kaikenlainen väärä ajattelu mahdottomaksi. Muista (luonnollisista) kielistä poiketen uudiskielen sanavarasto nimittäin kutistuu jatkuvasti.

Ranskalaisen filosofi ja sosiologi Michel Foucault on vuonna 1975 julkaisemassaan teoksessa Tarkkailla ja Rangaista (2000) kuvannut vankilalaitoksen historiaa ja kurinpitovallan kehittymistä länsimaisissa yhteiskunnissa. Foucault’n (2000) valta-analytiikan mukaisesti Oseanian suurvallan jatkuvaan tarkkailuun perustuvaa vallankäyttöä voisi kuvata kurinpitovaltana. Kurinpitovallassa, tai oikeastaan kurinpitoyhteiskunnassa, kaikkea normaalista poikkeavaa pidetään vaarallisena, minkä vuoksi siitä rangaistaan. Keskeistä kurin säilyttämiselle on tiedon ja vallan yhteys: kansalaisista on kerättävä systemaattisesti tietoa, jotta heitä on helpompi luokitella ja kontrolloida. Näin tapahtuu myös Oseaniassa, jossa ajatuspoliisi valvoo puoluejäseniä 24/7:

“Puoluejäsen elää syntymästä kuolemaansa ajatuspoliisin silmänpidon alaisena. Edes silloin kun on yksin hän ei voi olla varma siitä että on yksin. Missä ikinä hän onkin, unessa tai valveilla, työssä tai levossa, kylpyammeessa tai sängyssä, häntä voidaan tarkkailla ilman varoitusta ja hänen tietämättään. […] Paitsi tahattomat rikkeet, havaitaan vuorenvarmasti myös kaikki mikä poikkeaa tavallisuudesta, oli se kuinka vähäistä tahansa, jokainen tapojen muutos, mikä tahansa hermostunut käyttäytymismuoto joka voi kieli sisäisestä levottomuudesta. Ihmisellä ei ole valinnanvaraa mihinkään suuntaan.” (Vuonna 1984, 222.)

Foucault’n ajattelun mukaan ruumis ja vallankäyttö liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ihmisruumis kytkeytyy siis vääjäämättä vallan poliittiseen kenttään, sillä valtakoneisto voi käyttää ruumista taloudellisesti hyväksi. Teoksessa Winston on valtakoneiston kannalta hyödyllinen niin kauan kuin se on sekä alistettu että tuottava välikappale.

Foucault’n kuuluisa kuvaus Jeremy Benthamin Panopticonista muistuttaa epäilemättä Orwellin luomaa kauhukuvaa Oseanian kansasta, joka elää joka hetki ajatuspoliisin silmälläpidon alaisena. Puoluejäsen ei voi koskaan tuntea olevansa aidosti yksin, sillä hän ei voi tietää, koska ja kenen toimesta tarkkailu kulloinkin tapahtuu – yksityisyyden käsitettä ei ole olemassa. Panopticonilla Foucault (2000, 2002) halusi kuvata arkkitehtonista mallia, joka myöhemmin toimi mallina vankiloille ja muille laitoksille. Panopticon on ympyrän muotoinen rakennus, jonka keskellä on keskustorni. Sellit on suunniteltu rakennukseen siten, että keskustornissa oleva vartija näkee vangin yhdellä katseella mutta itse vanki ei voi nähdä vartijaa. Mallilla pyrittiin luomaan vangeille mielikuva siitä, että valvonta olisi jatkuvaa, vaikka se todellisuudessa olisikin katkonaista.

Vaikka kansalaiset tietävät, että  “Isoveli valvoo”, ei ole varsinaisesti selvää, onko Isoveljeä todella olemassa vai onko johtohahmo puolueen keksimä – Isoveli ei nimittäin vanhene tai kuole koskaan. Hän vain on. Valvonta tuntuu olevan joka puolella, vaikka Isoveljeä tai valvojia ei voikaan yksilöidä tai tunnistaa ihmisjoukosta. Koska Winston ei voi tietää, koska ja kuka häntä valvoo, voi kuka tahansa tuttu tai tuntematon olla mahdollinen tarkkailija. Vallan voikin nähdä suhdeverkkona: Kurinpitovalta ulottuu kaikkialle, ja sitä tuottaa koko koneisto. Valta yltää joka puolelle, mutta samalla se toimii täysin äänettömästi. Se on luonteeltaan moninaista, automaattista ja ennen kaikkea anonyymia. (Foucault 2000.) Lopulta pelkkä ajatus jatkuvasta valvonnasta saa henkilöt tarkkailemaan jopa omaa käytöstään. Näin valta lävistää ihmisen läpikotaisin.

Jotta kuri ja järjestys pysyisivät yllä, on myös menneisyyttä voitava kontrolloida. Tähän on kaksi syytä: Ensinnäkin, kansalaisen on hyväksyttävä omat elinolonsa eikä hänellä saa olla mitään aiempia tietoja, joihin omaa elintasoaan voisi verrata. Hänet on tämän vuoksi irroitettava menneisyydestä ja muusta ulkomaailmasta. Toisekseen, puolueen erheettömyys ja ennusteiden paikkansapitävyys täytyy varmistaa. Puolue ei myönnä minkäänlaisia muutoksia omissa opeissaan eikä poliittisessa asemassaan. (Vuonna 1984, 224.) Koska Isoveli ei tosiasiassa ole kaikkivoipa ja puolue erehtymätön, vaikka näin kansalaisille toki uskotellaan, täytyy arkistotietoja pitää jatkuvasti “ajan tasalla”.

Tarinan loppupuolella Winston käy seuraavanlaisen dialogin entisen työtoverinsa O’Brienin kanssa:

O’Brien:       Missä menneisyys sitten on, jos on?

Winston:     Arkistoissa. Kirjattuna muistiin.

O’Brien:       Arkistoissa. Ja – ?

Winston:     Mielessä. Ihmisten muistoissa.

O’Brien:       Muistissa. No hyvä.

Ja kaikki arkistot ovat meidän eli puolueen hallinnassa, ja kaikki  muistot ovat meidän hallinnassamme. Joten emmekö me hallitse menneisyyttä?

(Vuonna 1984, 263.)

Menneisyys on sekä arkistoissa että ihmisten muistissa. Arkistotietojen sorkkiminen on puoluejohdolta vielä helppo juttu, mutta miten päästä käsiksi ihmisten muistoihin? Yksi keino on “haihduttaa” epätoivotut henkilöt siten, ettei heistä jää arkistoihin minkäänlaisia tietoja. Mutta varmasti joku heidät vielä muistaa, eikö? Ei välttämättä, sillä kuuliainen kansalainen osaa itse kontrolloida omaa muistiaan, kunhan hän tarpeeksi ponnistelee nähdäkseen ja muistaakseen tapahtumat puolueen haluamalla tavalla. Teoksessa puhutaan kaksoisajattelusta – ajattelusta, jossa kaksi täysin vastakkaista totuutta voivat olla olemassa henkilön mielessä yhtä aikaa.

Vapaus kuuluu poliittiseen kenttään ja liittyy ennen kaikkea mahdollisuuteen valita toisin (Foucault 2014). Romaanissa päähenkilö muistelee tapausta, jossa hän kerran sai sattumalta käsiinsä todisteen siitä, että puolue valehtelee (Vuonna 1984, 86). Paniikissa Winston kätkee todisteen ja hävittää sen myöhemmin arkiston valtavaan “muistiaukkoon” kenenkään huomaamatta. Vaikka todisteen löytyminen on merkittävä tapaus päähenkilölle, ei hän koe, että asiakirjan olemassaololla olisi todellista merkitystä vallalla oleviin asiantiloihin. Yksilön mahdollisuus toimia eettisenä subjektina, tehdä valinta oikean ja väärän välillä, muodostuu mahdottomaksi orwellilaisessa yhteiskunnassa, jossa arkistonhoitajat on valjastettu palvelemaan puoluejohtoa.

Foucault’ta (1998, 2014) lainaten voimme todeta, että vapaus on aina eettisen subjektin edellytys. Esimerkiksi orjalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella isäntänsä tahtoa, minkä vuoksi orja ei voi koskaan tehdä eettisiä valintoja. Orwellin kuvaama ylivalta, jossa valtasuhteet eivät ole liikkuvia, estää kaiken vapauden harjoittamisen. Tämän joutuu oppimaan romaanissa myös Winston, joka yrittää lopulta nousta vastustamaan Isoveljen tahtoa samalla tietäen takaraivossaan vastarinnan mahdottomuuden.

Orwellin 1940-luvun lopulla kirjoittama dystopiakuvaus tuntuu omalla tavallaan yhä ajankohtaiselta. Olemmehan siirtyneet nyt “vaihtoehtoisten faktojen” aikaan, jossa keskustelukulttuuriamme tuntuu leimaavan orwellilainen kaksoisajattelu. Kun uusien viestintäkanavien myötä perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee, oikeastaan kuka tahansa voi esittää sosiaalisessa mediassa päästä temmattuja “faktoja” ja muovailla totuutta mieleisekseen omien poliittisten tai taloudellisten intressiensä mukaisesti.

Jotta arkistonhoitajan työhön liittyvä eettinen puoli ei pääsisi unohtumaan, laitettakoon blogipäivityksen loppuun vielä ICA:n laatimat arkistonhoitajan eettiset säännöt. Pidetään nämä mielessä myös muuttuvassa toimintaympäristössä, eikös vain:

 

Arkistonhoitajan eettiset säännöt:

  1. Arkistonhoitajien tulee suojella arkistoaineiston integriteettiä ja siten taata, että se säilyy luotettavana todisteena menneisyydestä.
  2. Arkistonhoitajien tulee seuloa ja ylläpitää arkistomateriaali historiallisessa, oikeudellisessa ja hallinnollisessa kontekstissaan säilyttäen siten asiakirjojen provenienssi ja niiden alkuperäiset suhteet.
  3. Arkistonhoitajien tulee turvata asiakirjojen autenttisuus niiden prosessoinnin, säilytyksen ja käytön aikana.
  4. Arkistonhoitajien tulee varmistaa arkistomateriaalin jatkuva saatavuus ja ymmärrettävyys.
  5. Arkistonhoitajien tulee dokumentoida arkistomateriaalille tekemänsä toimenpiteet ja pystyä oikeuttamaan ne.
  6. Arkistonhoitajien tulee edistää niin laajaa pääsyä (access) arkistomateriaaliin kuin mahdollista ja tarjota puolueetonta palvelua kaikille.
  7. Arkistonhoitajien tulee kunnioittaa sekä käytön vapautta että yksityisyyttä ja toimia relevantin lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
  8. Arkistonhoitajien tulee toimia heille uskotun erityisen luottamuksen mukaisesti ja välttää hyödyntämästä asemaansa epäoikeudenmukaisesti omaksi tai kenenkään muunkaan hyödyksi.
  9. Arkistonhoitajien tulee pyrkiä korkeatasoiseen ammatilliseen toimintaan päivittämällä systemaattisesti tietämystään sekä jakamalla tutkimustensa ja kokemuksensa tuloksia toisille.
  10. Arkistonhoitajien tulee edistää maailman asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilymistä ja käyttöä yhteistyössä oman professionsa ja toisten professioiden kanssa.

 

Lähteet:

Foucault, M. 1998 [1984]: ”Nautintojen käyttö” – Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 115–280.

Foucault, M. 2000 [1975]: Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.

Foucault, M. 2002 [2000]: “Truth and Juridical Forms” –  Power. Essential Works of Foucault 1954 – 1984. Toim. Paul Rabinow. Kääntänyt Robert Hurley et al. Lontoo: Penguin, 1-89.

Foucault, M. 2014: “Itsestä huolehtimisen etiikka vapauden harjoittamisena” – Michel Foucault. Parhaat. Ranskankielinen alkuteos: Dits et écrits I-IV, 1994. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä & Johan L. Pii. Tampere: Niin & Näin, 269–291.

International Council on Archives (ICA): “Arkistonhoitajan eettiset säännöt”. http://www.ica.org/sites/default/files/Ethics-FI.pdf. Viitattu 7/2017.

Orwell, G. 2008 [1949]: Vuonna 1984. Suom. Raija Mattila. Helsinki: WSOY.

Wikipedia: Panopticon. https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon. Viitattu 7/2017.

02 / Paradoksaalinen arkisto

Tiedätkö, miltä näyttää Salomonin solmu? Oletko yrittänyt koskaan ratkoa Zenonin paradokseja? Entä onko lauseessa “tämä lause on epätosi” oikeastaan mitään logiikkaa? Mikäli paradoksit ja erilaiset antinomiat kiehtovat, kannattaa lukaista Leena Krohnin romaani Umbra. Silmäys Paradoksien arkistoon.

Vuonna 1990 julkaistu romaani kertoo Umbra-nimisestä lääkäristä. Kertojan mukaan Umbra viettää perjantai-iltapäivät Uupuvain Avussa, sosiaaliministeriön ylläpitämässä keskuksessa, jossa hän pitää vastaanottoa auttaen kaikkein huono-osaisimpia potilaita. Vastaanotolle on mahdollista tulla varaamatta aikaa tai paljastamatta omaa henkilöllisyyttään. Tiistaisin Umbra taas työskentelee KVTK:ssa eli Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskuksessa, jota kutsutaan “Klinikaksi”. Toisin kuin Uupuvain Avussa, Klinikalla Umbran vastaanotolle joutuneet potilaat ovat pääasiassa väkivaltarikollisia ja rikoksenuusijoita. Asetelma on jossain määrin paradoksaalinen: alkuviikosta lääkäri ottaa vastaan Klinikalla erilaisia lainrikkojia ja öykkäreitä, kun taas loppuviikosta hän yrittää hoitaa Uupuvain avussa niitä potilaita, jotka ovat joutuneet edellä mainittujen lainrikkojien ja öykkäreiden uhreiksi.

Krohnin romaanin pohjalta on tehty myös Maria Ruotsalan ohjaama scifi-elokuva Apeiron (2013). Elokuva perustuu hatarasti romaanin henkilöhahmoihin ja potilastapauksiin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Itse pidin elokuvaa jokseenkin raskaana katsottavana: romaanin episodimaisuus ja pirstaleisuus on viety elokuvaversiossa äärimmäisyyksiin. Vaikka Apeiron saattaa joitakin marginaalielokuvien tai suomalaisen scifin ystäviä kiinnostaa, suosittelisin silti Krohnin Umbraan tarttumista elokuvan katsomisen sijaan.

vlcsnap-2017-03-05-20h42m50s620.png

Sampo Sarkola ja Irina Björklund näyttelevät pääosaa Leena Krohnin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Apeiron (2013).

Krohnin teoksessa Umbra harrastaa paradokseja, ja vuosien myötä kaikki hänen vapaa-aikansa tuntuu kuluvan yhä tiiviimmin tämän harrastuksen parissa. Kertojan mukaan Umbra kokoaa Paradoksien arkistoa: hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kokoamistaan paradokseista valtava antologia, johon hän liittää kaikki löytämänsä paradoksit. Ongelmaksi koituu vain se, että uusia paradokseja ilmestyy koko ajan lisää, ja Umbran arkisto paisuu paisumistaan. Luvussa “Paradoksien arkisto” kertoja kuvaa Umbran harrastusta seuraavasti:

“Elämä oli päättymätön kuin Salomon solmu. Se minotaurus, joka asui labyrintin sydämessä, oli paradoksi, sovittamaton ristiriita. Ja tajuttuaan sen Umbra oli aikoinaan ryhtynyt kokoamaan Paradoksien arkistoa, suurta kokoomateosta. Umbran tarkoituksena oli liittää yhdeksi kokonaisuudeksi erilajiset paradoksit: loogiset, matemaattiset, filosofiset, visuaaliset, auditiiviset, fysikaaliset, maantieteelliset, kosmologiset… Alaotsikoksi hän suunnitteli: Antinomiat eilen ja tänään. Niiden etiikka, metafysiikka ja morfologia.” (Umbra, s. 35)

Romaanin riveillä ja rivien välissä juoksee niin paljon paradokseja, että lukiessa teosta joudun kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja kaivamaan Wikipedia-sivut esiin. Nuoliparadoksi, valehtelijan paradoksi, Kantin antinomiat… jopa Umbran tuttavat ovat innostuneet auttamaan häntä arkiston kasvattamisessa lähettämällä tälle matkoilta löytämiään paradokseja: “Tuossa oli postikortti, jossa kaarelle taipunut vasara löi naulaa omaan varteensa. Tuossa lappunen, jossa luki: Please ignore this notice.” (Umbra, s. 36)

Umbraa kiusaa ajatus äärettömyydestä. Tarinan alussa Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt ruumiinsa ympyrän muotoon. Pian potilas muuttaa asentoaan ja vääntää itsensä kahdeksikon muotoon. Niin, vai onko tämä kahdeksikko? Vaakatasoon asetettuna potilas muodostaa ruumiillaan äärettömyyden symbolin, joka tuntuu vaivaavan päähenkilöä suunnattomasti. Umbra yrittää kaikin keinoin saada potilaansa vaihtamaan asentoa – mutta turhaan. Potilas  Kiinnostus äärettömyyden ajatukseen pohjautuu päähenkilön lapsuuteen. Lapsena Umbra tajusi ensimmäisen kerran äärettömyyden ajatuksen katsoessaan Droste-kaakaopurkkia, jossa nunna pitää tarjottimella kädessään kaakaopurkkia ja kahvikuppia. Tarjottimen kaakaopaketissa ja kupissa on puolestaan kuva nunnasta, joka pitää tarjottimella kädessään kaakaopakettia ja kahvikuppia. Tästä muodostuu ääretön nunnien ja kaakaopurkkien jatkumo, joka sai pienen Umbran pään pyörälle.

Umbran kerrotaan organisoivan paradoksien arkistoa – mutta onko kyse oikeastaan arkistosta? Tarkemmin pohdittuna keruutyön tuloksena syntynyt asiakirjallinen kokonaisuus on luonteeltaan pikemminkin kokoelma (Lybeck et al, 2006). Toisin kuin kokoelma, arkiston tulisi olla tietyn arkistonmuodostajan (esim. vastaanottokeskuksen) toiminnasta kertyvä asiakirjojen kokonaisuus. Keräilytyötä tekevä Umbra ei ole itse keräämänsä kokonaisuuden arkistonmuodostaja, sillä hän liittää “arkistoonsa” asiakirjoja sieltä-täältä. Jopa hänen ystävänsä auttavat häntä paradoksien keräämisessä. Koska kokonaisuutta yhdistää pikemminkin yhteinen ominaisuus tai teema, kyse on ilman muuta kokoelmasta.

Vaikuttaisiko Krohnin teos lukijan korvaan yhtä kutkuttavalta, jos se olisi nimeltään ”Silmäys paradoksien kokoelmaan”? Kenties juuri arkisto-sanaan liittyy jotakin arvoituksellista, salaperäistä, joka saa lukijan tarttumaan teokseen…

 

Lähteet:

Krohn, L. 1990: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon. Porvoo: WSOY.

Lybeck , J. et al. 2006: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos.

Ruotsala, M. (ohjaus) 2013: Apeiron. Suomi. 90 min.

Wikipedia. Droste. https://en.wikipedia.org/wiki/Droste#/media/File:Droste.jpg

 

02 / Nicolen tarina F. Scott Fitzgeraldin teoksessa Yö on hellä

Luin F. Scott Fitzgeraldin vuonna 1934 julkaistun romaanin Yö on hellä (Tender is the Night) Kallion seudun lukupiirin marraskuun tapaamista varten. Teos on saanut nimensä John Keatsin runosta “Oodi satakielelle” (“Ode to a Nightingale”). Kertomuksen alkuosassa on lyhyt viittaus arkistoaineistoon, minkä vuoksi päätin sivuta teosta myös näin blogitekstin muodossa.

yo-on-hella2

Fitzgeraldin teos kuvaa sotien välisen ajan dekadenttia ilmapiiriä ja sen joutilasta elämäntapaa viettävää nuorta yläluokkaa.Teoksen päähenkilö Dick Diver, nuori psykologi, rakastuu 17-vuotiaaseen potilaaseen Nicole Warreniin, jonka hän myöhemmin ottaa vaimokseen. Teoksen alkuosassa Dick keskustelee tytöstä kollegansa Franz Gregaroviusin kanssa. Franz on pyytänyt Dickin luokseen Zürichiin, jotta hän voisi avata tälle tytön sairauden taustoja:

>>Nyt siitä tytöstä, Dick>>, hän sanoi. >>Tietysti minä haluan kuulla sinustakin ja kertoa, mitä sinulle kuuluu, mutta ensin puhutaan tytöstä, koska minä olen odottanut niin kauan voidakseni kertoa sinulle.>>
Hän etsi ja löysi pinkan papereita arkistokaapista, mutta selailtuaan ne läpi hän huomasi, että ne olivat vain tiellä ja pani ne pöydälle. Sen sijaan hän kertoi Dickille koko tarinan. (Yö on hellä, s. 28.)

17-vuotias Nicole sairastaa skitsofreniaa, jonka puhkeamiseen on vaikuttanut hänen vääristynyt isäsuhteensa. Romaanissa Franz haluaa välittää tytön tarinan Dickille mahdollisimman autenttisessa muodossa, mutta arkistokaapista löytyvistä potilasasiakirjoista ei näytä olevan hyötyä – ne ovat oikeastaan vain tiellä. Psykologi tietää, että potilastiedoista selviää vain tarinan  “virallinen” versio. Asiakirjat kertovat pikemminkin arkistonmuodostajan toiminnasta, ja niihin on kirjattu vain se, mikä on potilaan hoidon kannalta välttämätöntä. Parempi on siis turvautua suulliseen perimätietoon ja kertoa “koko tarina”, jonka psykologi itse on tytöltä ja tämän läheisiltä kuullut.

Lähteet:

Fitzgerald, F. Scott: Yö on hellä, 1980 [1934]. Porvoo: WSOY.