02 / Akti arkistossa

Populaarikulttuurissa arkisto voi symboloida esimerkiksi kollektiivista muistia tai unohdettua menneisyyttä, joka odottaa arkistossa löytäjäänsä. Arkistolla voi olla myös paljon konkreettisempi merkitys asiakirjojen säilytyspaikkana. Selailtuani Juha Seppälän novellikokoelmaa Super Market (1991) pysähdyin sivulle seitsemänkymmentäneljä, josta löytyy lyhyt novelli:  ”Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä”.

Samalla hetkellä arkisto-käsite sai minulle uuden ulottuvuuden. Arkisto ja populaarikulttuuri nivoutuvat yhteen myös pornoteollisuuden kautta, sillä arkistoa tilana voidaan käyttää populaarikulttuurin tuotteissa mitä moninaisin tavoin.

Juha Seppälän Super Market

Juha Seppälä (s. 1956) on yksi tunnetuimpia suomalaisia nykykirjailijoita. Häntä voisi luonnehtia myös tuotteliaaksi kirjoittajaksi, sillä hän julkaissut niin novelleja, romaaneja kuin kuunnelmia. Super Marketin lisäksi teokset Hyppynaru (1990), Paholaisen haarukka (2008)  ja Mr. Smith (2012) ovat olleet Finlandia-palkintoehdokkaina. Seppälän tyyliä voisi luonnehtia (post)moderniksi: kirjoitusasu on tiivis ja niukka sekä usein rakenteeltaan kokeileva. Wikipedia osaa kertoa Seppälästä seuraavaa: “Hänen teoksensa sisältävät useimmiten arjen ja niin sanotun tavallisen ihmisen kuvausta. Mukana voi olla ajankohtaisia yhteiskuntakriittisiä elementtejä tai esimerkiksi yksilön kokemuksia sodassa. Etenkin romaanit ovat usein rakenteellisesti kokeilevia. Seppälän kieli on modernismin perinteitä seuraten hyvin taloudellista; hän pyrkii välttämään kuvailevuutta ja metaforia. Seppälän teksteissä on lähes säännönmukaisesti synkähkö pohjavire. Osassa tuotantoa tyylilajina on musta huumori tai satiiri.”

supermarket

Super Market hämmentää lukijaa tahallisen groteskilla, suorasukaisella ja jopa riettaalla kielellään. Jo teoksen neonvärinen kansi kirjoitusvirheineen ja “kirkkoveneen” kuvineen herättää lukijassa mielikuvan supermarketin alelaarista poimitusta roskakirjallisuudesta. Sisällöllisesti liikutaan samalla osastolla. Kirjailija yhdistelee teksteissä erilaisia kulttuurin muotoja, joista porno on vain yksi. Super Marketin novelleissa käsitellään muun muassa armeijaa, sotaa, vankilaa ja  kulutuskulttuuria. Novelleja nivoo yhteen ainakin kaksi tekijää: maskuliininen näkökulma ja ihmissuhteiden käsitteleminen kulutussuhteina. Mikäli jälkimmäinen tematiikka kiinnostaa, suosittelen lukemaan Jussi Ojajärven väitöskirjan Supermarketin valossa (2006), jossa kokoelman novellia “Supermarket” ja sen esittämää subjektin problematiikkaa käsitellään uusliberalistisen kapitalismin näkökulmasta.

Arkisto osana pornografista kuvastoa

Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa Suvi Ahola kuvaa Super Marketin tyyliä osuvasti: “Seppälä asettaa lukijan eteen joukon kertomuksellisia kliseitä, joita hän ei merkityksellistä tai käytä mitenkään”. Tällaisten kertomuksellisten kliseiden toistaminen ja hyödyntäminen on tyypillistä nimenomaan pornokulttuurille. Aihetta tutkineen Susanna Paasosen (2015, 10) mukaan porno on historiallisesti rakentunut mediakulttuurin lajityyppi, jonka alle on muodostunut erilaisia alalajeja. Porno on massatuotettu ja laajalle yleisölle kohdennettu kulttuurimuoto: se on siis massa- ja roskakulttuuria parhaimmillaan.

Novellin “Reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä” otsikko kertoo lyhykäisyydessään sen, mitä novellissa tapahtuu. Oikeastaan 2-sivuinen novelli kertoo vain sen, mikä jo otsikossa luvataankin: reskontran arkistossa pääkassa antaa lähetille persettä. Kyse on maskuliinisen fetissin kuvauksesta, heteronormatiivisesta pornosta (tai sen parodiasta):

“Virkarouvan silmälasit kiiluvat hämärässä ja sen suupieleen on ilmestynyt pieni kuolapisara. Pääkassa voihkaisee kun lähetti kuiskaa: voi vittu mikä vittu.” (Super Market, 74.)

Paasosen (2015, 33-40) mukaan pornokulttuurilla on omat vakiintuneet kaavansa ja konventionsa, joita on helppo kopioida. Tarina on yleensä lyhyt, ja sen henkilöhahmot ovat liioiteltuja ja edustavat tiettyä tyyppiä (esim. putkimies, kotirouva). Oikeastaan pornografian kuvasto on meille mainoksista, elokuvista ja muusta viihdekulttuurin ilmentymistä niinkin tuttua, ettei meidän tarvitse edes katsoa pornoa tunnistaaksemme sen eri alalajeja. Voidaan puhua jopa länsimaisen kulttuurin pornoistumisen prosessista, joka näkyy niin pornoteollisuudessa kuin muualla kulttuurin tuotannossa (Nikunen et al 2005, 10).

Täytyy myöntää, että Seppälä on onnistunut novellissa jäljittelemään melko lailla kaikkia pornografian tunnuspiirteitä. Lyhyessä tarinassa henkilöhahmot ja itse juoni eivät ole kertomuksessa keskeisellä sijalla. Mies ja nainen eivät tunne toisiaan kovin hyvin, eikä heitä puhutella nimillä. He eivät juuri keskustele keskenään, vaikka pääkassa on kertojan mukaan “hymyillyt lähetille jo pitkään”. Kertoja määrittelee hahmot puhtaasti ammattinsa mukaisesti “pääkassaksi” ja “lähetiksi”. Pornolle lajityypillisesti kertomuksessa tuodaan esiin henkilöhahmojen fyysisiä eroja: toinen päähenkilöistä on nuori “poika”, kun naisen kerrotaan olevan 48-vuotias pääkassaksi edennyt virkarouva. Tärkeintä jutussa tuntuu olevan seksiaktin ja ruumiinosien yksityiskohtainen esittely hyvän maun rajoja koetellen – ja ne komeasti ylittäen. Myös miesnäkökulma pysyy dominoivana jopa silloin, kun kertoja kuvaa naisen kokemaa nautintoa.

Ojajärvi (2006, 51) analysoi väitöskirjassaan Seppälän “Supermarket”-novellia, jossa kuluttajasubjektiksi asettuu mieshenkilö ja kulutuksen kohteeksi naisruumis. Kulutus on seksuaalista leikkiä, fetissiä. Vastaavasti myös pääkassan ja lähetin seksiaktia kuvaavassa novellissa henkilöhahmot ovat toisilleen objekteja, kulutustavaraa. Arkisto toimii tässä supermarketin kaltaisena kulutuksen näyttämönä, jossa henkilöhahmot toimivat. Sekä mies että nainen esineellistyvät, joskin eri tavalla. Kuluttajan rooliin joutuu tässä novellissa oikeastaan tarinan lukija (narratologian käsittein voisi puhua sisäislukijasta), joka pääsee “tirkistelemään” arkiston tapahtumia.

Mutta onko Seppälän novellissa todella kyse pornografisesta representaatiosta? Koska pornokulttuurissa ennakoivuus on poikkeuksellisen korostunutta (Paasonen 2015, 33), on sitä helppo myös parodioida. Novellissa kyllä jäljitellään jopa liiallisuuksiin asti pornografian tunnuspiirteitä, mutta lukijana on vaikea ottaa tekstiä “tosissaan”. Teksti osana Seppälän groteskia ja karnevalistista teoskokonaisuutta tekee kertomuksesta jollain tavalla naurettavan, absurdin.

Poika painelee paljaalla rytmikkäästi ja rauhallisesti, reidet leviävät lisää sen alla, ja lähetti ajattelee että pääkassa varmasti seuraavana päivänä tietää mihin matkaan on lähtenyt. Se tietää saaneensa. (Super Market, 75.)

Akti arkistotilassa

Palataanpa vielä hetkeksi takaisin arkistohuoneeseen ja sen määritelmään. Onko arkisto ymmärrettävä tilaksi (a space), eli jonkinlaiseksi objektiiviseksi faktaksi, jossa asiakirjoja säilytetään tai jossa kertomuksen akti tapahtuu? Vai onko arkisto pikemminkin paikka (a place), johon ihminen tai tarinan henkilöhahmo liittää kokemuksia ja luo sille omaa merkityssisältöä?

Monelle arkistonhoitajalle arkisto itsessään voi olla enemmän kuin tila. Se voi olla paikka, johon liittyy monia muistoja ja jotakin henkilökohtaisesti koettua. Väittäisin kuitenkin, että Seppälän novellissa reskontran arkisto on yhtä merkityksetöntä kulutustavaraa kuin muukin siinä käytetty kuvasto. Novellin juonen kannalta ei ole suurta merkitystä sillä, missä novellissa kuvattu kohtaus tapahtuu. Arkisto yksinkertaisesti luo fyysiset puitteet pääkassan ja lähetin väliselle seksikohtaukselle. Vastaava seksiakti voisi tapahtua yhtä hyvin makuuhuoneessa, teltassa tai vaikkapa heinäladossa. Reskontran arkisto tuo kuitenkin lisäarvoa kertomuksen tulkintaan siinä suhteessa, että kyse on jostakin kielletystä: eihän työpaikalla nyt sovi käyttäytyä näin. Ja varsinkaan arkistossa, jonne on ehdottomasti asiattomilta pääsy kielletty!

Paasosen mukaan (2015, 44-46) pornossa on kyse ennen kaikkea rajojen murtamisesta ja niiden ylittämisestä. Tabun rikkominen voi jo itsessään olla kiihottavaa. Seppälän novellissa säännöt heitetään romukoppaan, kun työpaikalle asetettuja sosiaalisia normeja rikotaan räikeästi. Arkistossa, muiden työntekijöiden selän takana, salaa “puuhastelu” lisää lukukokemuksen jännitystä. Koska arkisto mielletään helposti kurin ja järjestyksen paikaksi, juuri sen vuoksi rajojen rikkominen tässä kontekstissa voi symboloida sekä tiukoista sosiaalisista normeista irroittautumista että konservatiivisesta työympäristöstä vapautumista.

 

Lähteet:

Ahola, Suvi: ”Juha Seppälä parodioi kirjallisuuttamme, juuri sellaista kuin olemme ansainneetkin. Miehen tahma ja uhma”. Helsingin Sanomat, 25.10.1991.  http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1353054703439. Viitattu 1.11.2016.

Arkistolaitoksen Arkistowiki. http://wiki.narc.fi/arkistowiki/index.php/Arkisto. Viitattu 1.11.2016.

Haarni, Tuukka et al: ”Johdatus nykymaantieteeseen” – Tila, paikka ja maisema. Tutkimusretkiä uuteen maantieteeseen. Tampere: Vastapaino, 1997.

Jääskeläinen, Sanna: “Juha Seppälä: Kuoppakaupunki” (kirja-arvio). Savon Sanomat, 12.09.2016. http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Juha-Sepp%C3%A4l%C3%A4-Kuoppakaupunki/833224 Viitattu 1.11.2016

Lybeck, Jari et al: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos, 2006. http://www.arkisto.fi/uploads/Palvelut/Julkaisut/asiakirjahallinnon_oppikirja.pdf. Viitattu 1.11.2016.

Nikunen, Kaarina et al: “Anna meille tänä päivänä meidän… Eli kuinka porno työntyi osaksi arkea.” Jokapäiväinen pornomme: media, seksuaalisuus ja populaarikulttuuri. Kaarina Nikunen, Susanna Paasonen & Laura Saarenmaa (toim.). Vastapaino: Tampere, 2005.

Ojajärvi, Jussi: Supermarketin valossa. Kapitalismi, subjekti ja minuus Mari Mörön romaanissa Kiltin yön lahjat ja Juha Seppälän novellissa “Supermarket”. SKS: Helsinki, 2006.

Paasonen, Susanna: Pornosta. Eetos: Turku, 2015.

Seppälä, Juha: Super Market. WSOY: Porvoo, 1991.

Wikipedia: https://fi.wikipedia.org/wiki/Juha_Sepp%C3%A4l%C3%A4 Viitattu 1.11.2016.

Mainokset

05 / Records & Archives & Rock & Roll

Arkistot musiikissa

Populaariusiikkia kuunnellessa tulee harvemmin vastaan mitään arkistoihin liittyvää. Päätimme kuitenkin omistaa tämän blogipostauksen yksinomaan musiikki-teemalle.

Viime aikoina arkistot ovat olleet musiikkimaailmassa esillä ainakin Metallican johdosta. Musiikkisivusto The PRP:n julkaiseman uutisen mukaan Metallica-yhtye olisi palkannut itselleen täysipäiväisen arkistonhoitajan, jonka tehtävä on matkustaa ympäri maailmaa metsästäen Metallican arkistoon harvinaisia nauhoituksia ja mastereita.

Yleisesti ottaen arkistoihin saattaa törmätä myös yhtyeiden, albumien tai kappaleiden nimissä –  jopa lyriikoissa. Suomessa yhteydet arkistoon lienevät harvinaisempia, mutta ulkomailta mainittakoon lontoolainen Archive-yhtye sekä amerikkalainen indiebändi Grand Archives.

Albumien nimissä sana archive näyttäisi esiintyvän usein etenkin kokoelmissa. Esimerkiksi Genesis-yhtye on julkaissut kokonaisen Genesis Archive -kokoelmasarjan (Genesis Archive 1967-75 ja Genesis Archive: 2 1976 – 1992). Yhdysvaltalaisella laulaja-lauluntekijä Iron & Winellä sen sijaan on kokonainen arkistosarja albumeissaan. Tätä kirjoittaessa niitä on julkaistu jo neljä sarjan osaa, uusin nimeltään Archive Series Volume No. 4. Nämä albumit sisältävät pääsääntöisesti harvinaisempia kappaleita, joita ei ole aiemmin julkaistu – eräänlaisia arkistoaarteita, siis.

Näin nopean etsinnän tuloksena voisi sanoa, että kappaleiden nimissä arkistoalan sanastoa harvemmin esiintyy. Joitakin poikkeuksia tähän löytyy. Esimerkiksi Yön debyyttialbumin Varietee (1983) aloittaa kappale ”Pieni ihminen suuressa maailmassa”:

Jos hän löytää totuutensa ja muille kertoo sen,
niin tuhannet silmät häntä pian jo katsoo halveksien
Turha silloin on yrittää, ei pakoon päästä voi,
sillä maailma kaiken arkistoi.

[…]

Hän on jäänyt aina varjoon suurten ihmisten
Hän on taistellut etulinjassa vierellä sankareiden
Joskus suuresta arkistosta hänet esiin kaivetaan
silloin meidät yhteen sulatetaan.

Itse kappaleiden nimissä arkisto-sana esiintyy harvoin. Mainittakoon kuitenkin sekä Manic Street Preachers -yhtyeen kappale ”Archives of Pain” (The Holy Bible, 1994) ja suomalaisen Kemialliset Ystävät -yhtyeen kappale ”Arkistorotat / Risuilla Täytetyssä Salissa” (Alas rattoisaa virtaa, 2014).

We Love Records

Saattaa olla, että blogin lukijoilla olisi laajempi tietämys eri musiikkigenreistä ja niissä esiintyvistä arkistoalan viittauksista, mutta nyt jouduimme kuitenkin tyytymään Allmusic-sivuston ja Fono.fi-äänitetietokannan kaltaisiin hakukoneisiin.

Englanninkielistä arkistoalan sanastoa etsiessä ongelmaksi muodostui erityisesti termin record monimerkityksisyys yhtäältä asiakirjana ja toisaalta levynä tai musiikkitallenteena. Esimerkiksi levy-yhtiö Love Records voisi saada tässä kontekstissa aivan uudenlaisen tulkinnan: Rakasta asiakirjoja.

Records-sanan viittaus asiakirjoihin jäänee monelta musiikin kuluttajalta huomaamatta. Ehkä alleviivasimme asiaa liikaa, mutta teimme musiikkiteemaisen blogikirjoituksemme kunniaksi kangaskassin kaikille arkistojen ystäville:

20171202_110028

Kangaskasseja voi tiedustella osoitteesta: taannehtivaaseulontaa[at]gmail.com

 

Arkistoblogi toivottaa lukijoille hyvää joulunaikaa!

 

Lähteet:

Yö – ”Pieni ihminen suuressa maailmassa” (Albumilta Varietee, 1983)

http://www.theprp.com/2017/11/07/news/metallica-employ-full-time-archivist/?utm_source=dlvr.it&utm_medium=facebook

http://www.archiveofficial.uk/

https://www.facebook.com/grandarchives/

http://ironandwine.com/

https://www.allmusic.com/

http://www.fono.fi/

 

 

 

00 / Tarkkailua ja asiakirjahallintaa kylmän sodan aikana – Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)

Kylmän sodan aikaan sattui ja tapahtui, kun eri maiden tiedustelupalvelut toteuttivat tehtäväänsä. Usein tämä tehtävä  käytännössä tarkoitti muiden maiden ja valtion omien kansalaisten vakoilua. Suomalaiset saattoivat saada kylmän sodan aikaan tuntumaa salakuunteluun Tallinnasta, jossa toimi länsimaisia turisteja varten rakennettu Viru-hotelli. Hotellin tarkoitus oli yhtäältä kerätä länsimaista valuuttaa, toisaalta vakoilla länsimaalaisia vieraita. Paikallisen kaskun mukaan hotelli rakennettiin aikanaan uudenlaisesta innovaatiosta,mikrofonibetonista”: se sisälsi 50% betonia ja 50% mikrofoneja.

Hotellissa oli (ja on edelleen) 23 kerrosta, mutta Neuvostoliiton aikaan virallisesti hotellin ylintä 23. kerrosta ei ollut ollut olemassa. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n agenttien tarkkailuhuone, jossa hotellin asiakkaita vakoiltiin mikrofonien ja kameroiden avulla. Ylin kerros on sittemmin muutettu KGB:n tarkkailusta kertovaksi museoksi. Huoneen oveen on nykyään kiinnitetty museovieraille suunnattu kyltti, jossa lukee: Siin ei ole midagi (suom. Täällä ei ole mitään).

Siin ei ole midagi

Osattiin sitä muuallakin. KGB oli vakoilu- ja tarkkailumetodeiltaan monin tavoin yhteneväinen itä-Saksan eli DDR:n 1970- ja 1980-lukujen valtiollisen tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaamassa elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kuvataan osuvasti tätä ajanjaksoa itä-saksalaisten elämässä 1980-luvulla. Elokuvassa seurataan sekä näytelmäkirjailija Georg Dreymanin ja tämän tyttöystävän Christa-Maria Sielandin elämää Stasin tarkkailun alaisena että kyseisen pariskunnan tarkkailusta vastaavaa Stasi-upseeria Gerd Wiesleriä.

Huom! Tässä kohtaa lienee paikallaan ilmoittaa, että jos haluaisit vielä joskus katsoa tämän elokuvan ilman, että tiedät ennalta loppuratkaisun, niin tämän kirjoituksen lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Tarkkailun ja tiedonkeruun rinnalla olennaiseen osaan elokuvan lopussa nousee myös arkisto, jossa kansalaisista urkittuja tietoja säilytetään. Arkistoaineiston aktiivivaiheessa aineiston luonnissa kunnostautuvat Stasin agentit, eli valtiota palvelevat virkamiehet, joiden voidaan tulkita edustavan asemaltaan tietynlaista itä-saksalaisen yhteiskunnan eliittiä. He vastaavat valtiojohtoisen tarkkailun ja tiedonkeruun käytännön toteutuksesta. He myös dokumentoivat ja arkistoivat pedantisti kaiken tarkkailun tuottaman tiedon.

Elokuvassa Stasi-upseeri Gerd Wiesler on tällaisen virkamiehen perikuva. Wiesler on urallaan menestynyt ja arvostettu Stasi-upseeri: ei kovin ystävällinen tai sosiaalinen, mutta hyvin idealistinen ja työssään äärimmäisen tarkka ja aikaansaava. Tarinan alussa Wiesler määrätään vakoilemaan menestyvää ja kansainvälisesti tunnettua näytelmäkirjailijaa, Georg Dreymania. Tarkkailu aloitetaan siitä huolimatta, että Dreyman on vaikuttanut suhtautuvan myönteisesti DDR:n valtiojohtoon. Kun Wieslerin johtama Stasi-agenttiryhmä asentaa mikrofonit kirjailijan asuntoon, tämän yksityisyys katoaa ja kaikkea, mitä talon sisällä tapahtuu, voidaan kuunnella. Näin seuranta koskettaa myös kirjailijan läheisiä ihmisiä, kuten Dreymanin kollegoita ja hänen tyttöystäväänsä, Crista-Maria Sielandia.

Tarinan edetessä Wiesler alkaa huomata, miten DDR:n virkamiehet  käyttävät järjestelmää omiin tarkoitusperiinsä. Hänen ideologiaansa alkaa tulla säröjä. Wieslerille muun muassa selviää, että näytelmäkirjailijan tarkkailua ei ole aloitettu valtion etua vaan kulttuuriministeri Bruno Hempfin henkilökohtaista etua varten. Hempf on nimittäin kiinnostunut Dreymanin tyttöystävästä, Crista-Maria Sielandista.

Jos Wieslerin usko vallalla olevaan ideologiaan alkaa horjua, niin myös Dreymanin. Kirjailija huomaa valtion tekevän joidenkin hänen kollegoidensa työnteosta mahdotonta laittamalla heidät valtiolliseen pannaan. Hänen ystävänsä, teatteriohjaaja Albert Jerska, on yksi pannaan joutuneista ja lohduttomana tilanteestaan päätyy lopulta tekemään itsemurhan. Jerskan kuoleman jälkeen Dreyman päättää kirjoittaa salassa artikkelin, jonka hän yrittää saada julkaistuksi länsi-saksalaisessa Der Spiegel -sanomalehdessä. Artikkelissa Dreyman haluaa tuoda esiin DDR:n suuret itsemurhamäärät ja valtiojohdon välinpitämättömän suhtautumisen näihin lukuihin.

Lopulta Wiesler alkaa kokea myötätuntoa tarkkailemiaan henkilöitä kohtaan ja jättää raskauttaviakin asioita raportoimatta. Näin hän tulee pelastaneeksi Dreymanin valtionpetossyytteiltä, eikä tämä jää kiinni valtionvastaisista teoistaan.  Tämän seurauksena Dreymanillekaan ei missään vaiheessa vakoulun aikana paljastu, että Stasi on tarkkaillut häntä.

Tarinan lopussa siirrytään 1990-luvun alkuun ja DDR:n hajoamisen jälkeiseena aikaan. Dreyman kuulee DDR:n entiseltä kulttuuriministeri Bruno Hempfiltä, että hän on monen muun kulttuurivaikuttajan tavoin joutunut tarkkailun kohteeksi 1980-luvulla. Dreyman pääsee Stasilta säilyneen arkiston kautta käsiksi tietoihin, jotka hänestä on tallennettu. Tietoja läpikäydessään Dreyman huomaa, että häntä varjostanut Stasi-upseeri on jättänyt paljon olennaisia ja Dreymanin toimista kertovia raskauttavia todisteita raportoimatta ja näin pelastanut hänet vankilalta tai vielä pahemmalta. Dreyman on siis harvinaislaatuisessa tilanteessa: hän pääsee vertailemaan sitä, mitä todella omien kokemustensa pohjalta tapahtui, ja sitä, mitkä tapahtuneista asioista ovat päätyneet arkiston virallisiin asiakirjoihin.

Elokuva kuvaa Itä-Saksan todellisuutta, jossa valtion harjoittama byrokraattisuus ja yksilön oikeuksien polkeminen ovat olleet takuu siitä, että kaikesta (virallisesta) löytyy anonymisoimaton tieto. Toisaalta, kuten elokuvastakin käy ilmi, kannattaa tiedustelupalveluiden arkistoaineistojen kattavuuteen ja laatuun suhtautua kriittisesti, sillä raportit saattavat olla puutteellisia. Todellisuudessa peukaloitujen raporttien lisäksi useat tiedonantajat ovat saattaneet liioitella tai suoranaisesti valehdella Stasin haastattelujen aikana (Skultans 2010).

Stasi ehti hävittää osan arkistoaineistostaan (Adams 2010), mutta toisin kuin monesta muusta historian saatossa luhistuneesta tiedustelupalvelusta, Stasin arkisto-aineistosta on säilynyt suuri osa, ja se on myös kansalaisten ulottuvilla. Samalla alun perin kyseenalaisiin tarkoitusperiin kerätty arkistoaineisto toimii todisteena valtion tasolla suoritetuista toimista ja yksityisyydensuojaan kohdistuneista loukkauksista. Kukaties arkistoaineisto tarjoaa joillekin myös lohdullista tietoa, kuten elokuvassa näytelmäkirjailija Dreymanille.

Lähteet:

Adams, J. (2000): ”Probing the East German State Security Archives”. International Journal of Intelligence and CounterIntelligence, 13 21-34, 2000.
Skultans, V. (2001): ”Arguing with the KGB Archives. Archival and Narrative Memory in post-Soviet Latvia”. Ethnos Journal of Antropology, vol 66 2001.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006). O: Florian Henckel von Donnersmark. Saksa.

00 / Chinatown – arkistosta korruption jäljille

Film noirista ammentavassa rikoselokuvassa  Chinatown (1974, ohj. Roman Polanski) aviorikoksiin erikoistunut yksityisetsivä Jake ”J.J.” Gittes (Jack Nicholson) päätyy selvittämään paikallisen vesilaitoksen hämärähommia.

Tavanomaiselta toimeksiannolta vaikuttanut keikka saa merkillisiä käänteitä, minkä seurauksena päähenkilö ajautuu yhä syvemmälle paikkakunnalla vallitsevan korruption syövereihin. Uteliaan etsivän tiet päätyvät lopulta arkistoon (”Hall of records”) etsimään tietoa L.A:n piirikunnan alueen maakaupoista.

Yhteistyö hieman virkaintoisen arkistovirkailijan kanssa ei ala mairittelevasti, sillä hän ei vaikuta kovin asiakaspalveluhenkiseltä. ”Tyhmiä itsestäänselvyyksiä” kyselevä asiakas vaikuttaa lähinnä häiritsevän arkistovirkailijan tärkeää työtä – sillä kaikkihan me tiedämme, etteivät Northwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit sijaitse tässä arkistossa.

Gittes:       Mistä Nortwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit
              löytyvät?

Virkailija:   Venturan piirikunnan tietoja ei säilytetä 
              arkistossamme.

Gittes:       Tyydyn sitten vain LA:n piirikunnan tietoihin.

Virkailija:   Rivi 23, C-osasto.

<Gittes lähtee kävelemään kohti arkistohyllyjä>

Gittes:       Mikä nipottaja.

Kun Gittes lopulta pääsee L.A.:n piirikunnan alueen kiinteistörekistereihin käsiksi, hän erehtyy kysymään arkistovirkailijalta nidettä lainaksi.

chinatown2

Periksiantamaton yksityisetsivämme ei tyydy arkistovirkailijan vastaukseen vaan ottaa oikeudet omiin käsiinsä.

rep3

Arkistoaineistojen tutkiminen kannatti, vaikka siinä jouduttiinkin käyttämään kyseenalaisia keinoja. Gittes saa nimittäin rekisterien avulla selville, että suuri osa alueen maista oli vaihtanut viime kuukausien aikana omistajaa. Tämän tiedon avulla etsivämme saa uuden johtolangan, jonka avulla juttu on mahdollista saada ratkaistuksi.

03 / Strippisarjakuvat, osa 2: Ulkoista arkistoaineiston säilytyspalvelua ja tehokasta seulontaa à la Pentti Perusinsinööri (Dilbert)

Julkaisimme aiemmin blogissamme postauksen arkisto- ja asiakirjahallintomaailmaan sijoittuvista strippisarjakuvista ja uumoilimme, että teema saattaa saada myös jatkoa myöhemmin. Näin kävi, sillä tässä teeman toinen osa.

Jo edellisessä postauksessa esitelty Scott Adamsin sarjakuva Pentti Perusinsinööri, alkup. nimeltään Dilbert, on tällä kertaa strippejä yhdistävä tekijä. Yhdysvaltalaisen tietotekniikkayrityksen arkea kuvataan neljän eri stripin voimin.  Sarjakuvissa tuodaan ilmi muun muassa ulkoisen arkistopalvelun käyttöä sekä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittelyä ja sen käytännön toteutusta.

  1. Yhdysvalloissa yleisesti käytössä oleva ja jo Suomeenkin levinnyt ulkoinen arkistoaineiston säilytyspalvelu saattaa joskus aiheuttaa epäilyksiä:

Dilbert1

2. Yritysympäristössä asiakirjojen säilytyspolitiikan määrittely ei aina saa aikaan erityistä innostusta:

Dilbert2

3. Säilytyspolitiikka ja käytännön toteutus:

Dilbert3

4. Käytännön dokumentinhallintakin vaatii joskus tulkintaa:

Dilbert4

 

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pentti Perusinsinööri). www.dilbert.com 

01 / Takaa-ajoa arkistossa – Valtakunta II

Krogshøj ja Mogge keskustelevat todisteen kätkemisestä:

[Krogshøj]    	Arvaa mihin piilotin sen!
[Mogge]    	Taatusti nokkelaan paikkaan.
[Krogshøj]   	Siitä voit olla varma!
		Sanopa mistä kukaan ei ikinä arvaisi etsiä.
[Mogge]   	Patjan altako?
[Krogshøj]   	On vain yksi kätkö, josta kukaan ei hoksaa etsiä sitä.
		Arkistosta.
[Mogge]   	Hiton ovelaa.
[Krogshøj]    	Väärin arkistoitu paperi katoaa ikiajoiksi.
		Ovelin vetoni on kuitenkin se, 
		että piilotin sen mappiin, 
		jota kukaan ei kuuna päivänä avaa.
[Mogge]    	Mihin sitten?
[Krogshøj]    	Steeleman-raportin väliin.
		Steelemanin työryhmän selvitys tammikuulta 1991, 
		sairaaloiden johtamisstrategioiden 
		yhtäläisyyksistä. Ainuttakaan yhtäläisyyttä ei mainita,
		vaikka sivuja 789! 
		Raportti on surkeinta soopaa, mitä koskaan on painettu.
		Edes Steeleman ei jaksanu lukea sitä loppuun.
[Mogge]   	Helkkari!

 

Arkistot ja asiakirjahallinta kulkevat mukana Lars von Trierin Valtakunnan toisellakin tuotantokaudella. (Ks. ensimmäistä tuotantokautta käsittelevä blogipostaus tästä.) Neurokirurgi Stig Helmeriä syytetään Mona-nimisen tytön epäonnistuneesta leikkauksesta, mutta ainoa kirjallinen todiste tapahtumasta on anestesialääkärin raportti, jonka arkistokappale on säilynyt koskemattomana.

Toisella tuotantokaudella raportin käsiinsä saanut osaston apulaisylilääkäri Krogshøj haluaa pitää todisteen visusti itsellään, sillä raportin avulla tämä voi sopivan paikan tullen kiristää Helmeriä asiassa kuin asiassa. Helmer saa kuitenkin lääketieteenopiskelija Moggen kautta tietää, että Krogshøj on päättänyt piilottaa todistusaineiston arkistoon. Väärään paikkaan laitettua asiakirjaa kun on arkistosta yhtä vaivalloista etsiä kuin neulaa heinäsuovasta. Todiste on Krogshøjn mukaan tylsyydestään tunnetun Steeleman-raportin välissä yhtä hyvässä tallessa kuin se olisi “ruotsalaisessa pankissa”! (Vertauskuva on samalla isku suoraan vasten Helmerin kasvoja: tämä kun jaksaa muistuttaa tanskalaisia kollegoitaan ruotsalaisten paremmuudesta asiassa kuin asiassa.)

Krogshøjn nerokas suunnitelma asiakirjan piilottamisesta menee lopulta mönkään. Asiakirjan tulee nimittäin löytäneeksi sairaalan hoitaja/lääkäri Rigmor, jonka kanssa Helmerillä on ollut kehkeillä työpaikkaromanssi. Rigmor päätyy arkistoon, sillä hän yrittää löytää unettomuusongelmaansa apua jostakin mahdottoman unettavasta luettavasta – Steelman-raportista. Raporttia lukiessaan hän tulee löytäneeksi Krogshøjn piilottaman anestesialääkärin raportin, joka osoittautuukin oivaksi keinoksi kiristää Helmer hänen kanssaan avioliiton satamaan. Krogshøjn virheestä viisastuneena Rigmor ei enää päätäkään tallettaa asiakirjaa arkistoon, joka on kuin ruotsalainen pankki, vaan hän toimittaa asiakirjan aitoon ruotsalaiseen pankkiin. Tämän kuultuaan Helmer ei voi muuta kuin luovuttaa ja avioitua Rigmorin kanssa – peli on menetetty.

Mutta mitä tästä opimme? Tapahtumien opetuksena voinemme pitää, että arkisto ei ole pankin veroinen piilopaikka: jopa kaikista tylsimmille ja sisällöltään vähäpätöisimmille asiakirjoille voi löytyä käyttöä. Kaikki asiakirjat ovat arvokkaita, kysymys on ainoastaan käyttäjän näkökulmasta ja intresseistä!

vlcsnap-2016-12-22-20h14m07s591

Toisen tuotantokauden toiseksi viimeisessä jaksossa nähdään loistava takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu – yllätys, yllätys – arkistoon. Helmer, joka on joutunut pyörätuoliin loukattuaan itsensä, rullaa tuolillaan arkistoon napatakseen raportin. Krogshøj kulkee sattumalta avonaisen arkisto-oven kohdalle ja päättää tarkistaa, mitä arkistossa tapahtuu. Nähdessään pyörätuoli-Helmerin epäilyttävä asiakirja suussaan tämä ryntää kohti ruotsalaislääkäriä. Ennen kuin Krogshøj ehtii napata Helmerin paiskaa Mogge paniikissa arkiston oven kiinni ja samalla arkiston liiketunnistukseen perustuva hälytysjärjestelmä (tuttu jo 1. tuotantokaudelta) aktivoituu. Tämä pakottaa sekä Helmerin että Krogshøjn jähmettymään niille sijoilleen. Krogshøj äkkää liiketunnistimen olevan ikivanha ja mahdollistavan hyvin pienen ja rauhallisen liikkeen ilman, että hälytysjärjestelmä laukeaa. Näin hän alkaa hyvin hitaasti mutta varmasti lähestyä Helmeriä. Tanskalaisen harmiksi myös ruotsalainen tajuaa jutun juonen ja alkaa itse hivuttautua hiljalleen kohti arkiston takaovea.

Seuraa takaa-ajokohtaus, joka hätyyttelee televisiohistorian ennätystenkirjoja kahdellakin tavalla: Se saattaa ensinnäkin olla ainoa takaa-ajokohtaus, joka sijoittuu arkistoon. Toisekseen, se saattaa olla kaikkien aikojen hidastempoisin takaa-ajo molempien osapuolten hivuttautuessa todella varovasti sipsuttaen eteenpäin. Kohtauksen kruunaa nopeatempoinen takaa-ajomusiikki. Kannattaa katsoa:

Linkki YouTubeen (vain alkuperäiskielellä, ikävä kyllä)

 

Lähteet:

Valtakunta, toinen tuotantokausi (Riget, 1997). O: Lars Von Trier. Tanska.

02 / Paradoksaalinen arkisto

Tiedätkö, miltä näyttää Salomonin solmu? Oletko yrittänyt koskaan ratkoa Zenonin paradokseja? Entä onko lauseessa “tämä lause on epätosi” oikeastaan mitään logiikkaa? Mikäli paradoksit ja erilaiset antinomiat kiehtovat, kannattaa lukaista Leena Krohnin romaani Umbra. Silmäys Paradoksien arkistoon.

Vuonna 1990 julkaistu romaani kertoo Umbra-nimisestä lääkäristä. Kertojan mukaan Umbra viettää perjantai-iltapäivät Uupuvain Avussa, sosiaaliministeriön ylläpitämässä keskuksessa, jossa hän pitää vastaanottoa auttaen kaikkein huono-osaisimpia potilaita. Vastaanotolle on mahdollista tulla varaamatta aikaa tai paljastamatta omaa henkilöllisyyttään. Tiistaisin Umbra taas työskentelee KVTK:ssa eli Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskuksessa, jota kutsutaan “Klinikaksi”. Toisin kuin Uupuvain Avussa, Klinikalla Umbran vastaanotolle joutuneet potilaat ovat pääasiassa väkivaltarikollisia ja rikoksenuusijoita. Asetelma on jossain määrin paradoksaalinen: alkuviikosta lääkäri ottaa vastaan Klinikalla erilaisia lainrikkojia ja öykkäreitä, kun taas loppuviikosta hän yrittää hoitaa Uupuvain avussa niitä potilaita, jotka ovat joutuneet edellä mainittujen lainrikkojien ja öykkäreiden uhreiksi.

Krohnin romaanin pohjalta on tehty myös Maria Ruotsalan ohjaama scifi-elokuva Apeiron (2013). Elokuva perustuu hatarasti romaanin henkilöhahmoihin ja potilastapauksiin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Itse pidin elokuvaa jokseenkin raskaana katsottavana: romaanin episodimaisuus ja pirstaleisuus on viety elokuvaversiossa äärimmäisyyksiin. Vaikka Apeiron saattaa joitakin marginaalielokuvien tai suomalaisen scifin ystäviä kiinnostaa, suosittelisin silti Krohnin Umbraan tarttumista elokuvan katsomisen sijaan.

vlcsnap-2017-03-05-20h42m50s620.png

Sampo Sarkola ja Irina Björklund näyttelevät pääosaa Leena Krohnin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Apeiron (2013).

Krohnin teoksessa Umbra harrastaa paradokseja, ja vuosien myötä kaikki hänen vapaa-aikansa tuntuu kuluvan yhä tiiviimmin tämän harrastuksen parissa. Kertojan mukaan Umbra kokoaa Paradoksien arkistoa: hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kokoamistaan paradokseista valtava antologia, johon hän liittää kaikki löytämänsä paradoksit. Ongelmaksi koituu vain se, että uusia paradokseja ilmestyy koko ajan lisää, ja Umbran arkisto paisuu paisumistaan. Luvussa “Paradoksien arkisto” kertoja kuvaa Umbran harrastusta seuraavasti:

“Elämä oli päättymätön kuin Salomon solmu. Se minotaurus, joka asui labyrintin sydämessä, oli paradoksi, sovittamaton ristiriita. Ja tajuttuaan sen Umbra oli aikoinaan ryhtynyt kokoamaan Paradoksien arkistoa, suurta kokoomateosta. Umbran tarkoituksena oli liittää yhdeksi kokonaisuudeksi erilajiset paradoksit: loogiset, matemaattiset, filosofiset, visuaaliset, auditiiviset, fysikaaliset, maantieteelliset, kosmologiset… Alaotsikoksi hän suunnitteli: Antinomiat eilen ja tänään. Niiden etiikka, metafysiikka ja morfologia.” (Umbra, s. 35)

Romaanin riveillä ja rivien välissä juoksee niin paljon paradokseja, että lukiessa teosta joudun kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja kaivamaan Wikipedia-sivut esiin. Nuoliparadoksi, valehtelijan paradoksi, Kantin antinomiat… jopa Umbran tuttavat ovat innostuneet auttamaan häntä arkiston kasvattamisessa lähettämällä tälle matkoilta löytämiään paradokseja: “Tuossa oli postikortti, jossa kaarelle taipunut vasara löi naulaa omaan varteensa. Tuossa lappunen, jossa luki: Please ignore this notice.” (Umbra, s. 36)

Umbraa kiusaa ajatus äärettömyydestä. Tarinan alussa Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt ruumiinsa ympyrän muotoon. Pian potilas muuttaa asentoaan ja vääntää itsensä kahdeksikon muotoon. Niin, vai onko tämä kahdeksikko? Vaakatasoon asetettuna potilas muodostaa ruumiillaan äärettömyyden symbolin, joka tuntuu vaivaavan päähenkilöä suunnattomasti. Umbra yrittää kaikin keinoin saada potilaansa vaihtamaan asentoa – mutta turhaan. Potilas  Kiinnostus äärettömyyden ajatukseen pohjautuu päähenkilön lapsuuteen. Lapsena Umbra tajusi ensimmäisen kerran äärettömyyden ajatuksen katsoessaan Droste-kaakaopurkkia, jossa nunna pitää tarjottimella kädessään kaakaopurkkia ja kahvikuppia. Tarjottimen kaakaopaketissa ja kupissa on puolestaan kuva nunnasta, joka pitää tarjottimella kädessään kaakaopakettia ja kahvikuppia. Tästä muodostuu ääretön nunnien ja kaakaopurkkien jatkumo, joka sai pienen Umbran pään pyörälle.

Umbran kerrotaan organisoivan paradoksien arkistoa – mutta onko kyse oikeastaan arkistosta? Tarkemmin pohdittuna keruutyön tuloksena syntynyt asiakirjallinen kokonaisuus on luonteeltaan pikemminkin kokoelma (Lybeck et al, 2006). Toisin kuin kokoelma, arkiston tulisi olla tietyn arkistonmuodostajan (esim. vastaanottokeskuksen) toiminnasta kertyvä asiakirjojen kokonaisuus. Keräilytyötä tekevä Umbra ei ole itse keräämänsä kokonaisuuden arkistonmuodostaja, sillä hän liittää “arkistoonsa” asiakirjoja sieltä-täältä. Jopa hänen ystävänsä auttavat häntä paradoksien keräämisessä. Koska kokonaisuutta yhdistää pikemminkin yhteinen ominaisuus tai teema, kyse on ilman muuta kokoelmasta.

Vaikuttaisiko Krohnin teos lukijan korvaan yhtä kutkuttavalta, jos se olisi nimeltään ”Silmäys paradoksien kokoelmaan”? Kenties juuri arkisto-sanaan liittyy jotakin arvoituksellista, salaperäistä, joka saa lukijan tarttumaan teokseen…

 

Lähteet:

Krohn, L. 1990: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon. Porvoo: WSOY.

Lybeck , J. et al. 2006: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos.

Ruotsala, M. (ohjaus) 2013: Apeiron. Suomi. 90 min.

Wikipedia. Droste. https://en.wikipedia.org/wiki/Droste#/media/File:Droste.jpg

 

00 / Hukattuja öitä

Kävimme Helsingin DocPoint-elokuvafestivaaleilla katsomassa puolalaisen Michal Marczakin ohjaaman dokumenttielokuvan All These Sleepless Nights.

DocPointin nettisivustolla kuvataan elokuvaa seuraavasti:

Parikymppiset Krzysztof ja Michal vaeltelevat pitkin Varsovan autioita öisiä autoteitä ja metrotunneleita, klubeilta kotibileisiin, rantareiveistä aamuisille jatkoille. Huolettoman hedonismin nimeen vannovat ystävykset haluavat elää jokaisen hetken täysillä, ja elleivät muista hengittää, sitä parempi. Tabuja ja viivoja vedetään, ja jokainen hetki ja sana muuttuu merkitykselliseksi. Kerta toisensa jälkeen, joka yön ja aamuyön lopuksi, tuo merkitys tiivistyy yhdeksi sanaksi: nuoruus. (Sirje Niitepõld)

Vaikka ohjelmistossa oli monia muita dokumentteja*, joissa arkistot ja arkistoaineistot olisivat olleet paljon vahvemmin läsnä, oli varsovalaisdokumenttiin sidottu hieman yllättävästi  arkistoaiheista “elämänfilosofiaa”. Tämän vuoksi päätimme sanoa muutaman sanan elokuvasta myös omassa blogissamme. Valitettavasti ohjaaja joutui perumaan osallistumisensa festivaaleille, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla tekijältä itseltään hieman elokuvan taustoista ja ohjauksesta. Vaikka kyseessä oli dokumentti, muistutti kokonaisuus enemmän fiktiivistä elokuvaa kohtausten unenomaisuuden ja asetelmallisuuden vuoksi. Kuten DocPointin ohjelmistokuvauksessa osuvasti todetaan, katsomiskokemukselle lienee kuitenkin yhdentekevää, mikä kohtaus on mahdollisesti näytelty ja mikä ei.

all-these-sleepless-nights-trailer

Kuvakaappaus All These Sleepless Nights -elokuvasta.

Tässä ranskalaisen uuden aallon elokuvasta vaikutteensa saaneessa dokumentissa henkilöhahmojen taustat jätetään katsojalta täysin pimentoon. Keskiössä ovat kotibileet, reivit, klubit ja nuorten kuljeskelu Varsovan öisillä kaduilla. Krzysztofia ja Michalia voisi luonnehtia 2010-luvun flanööreiksi (flâneur, “kuljeskelijoiksi”), jotka saavat nautintonsa sulautumalla suurkaupungin ihmisvilinään ja sen aaltoilevaan liikkeeseen. Ihmistyyppinä ”flanööri” on tullut tutuksi etenkin Charles Baudelairen 1860-luvulla julkaisemasta esseestä Modernin elämän maalari, jossa hän kuvaa väkijoukkoon sulautuvaa väsymätöntä tarkkailijaa, joka nauttii ajatuksesta olla maailman keskipisteessä mutta samalla maailmalta piilossa.

Ten thousand cigarettes
so many breaths so sharply drawn
of ten thousand cigarettes
three hundred days gone up in smoke
a thousand more unfiltered moments
your voice among a hundred others
for a hundred breaths one mistake
every ten thousand cigarettes

(All These Sleepless Nights, 2016)

Elokuvan alussa katsojalle esitetään psykologinen käsite The reminiscence bump. Käsitteellä viitataan aikuisen ihmisen kykyyn palauttaa enemmän muistoja teini-iän ja varhaisen aikuisiän ajalta kuin miltään muulta elämänsä ajanjaksolta. Ihminen haluaa siis mielellään palata muistelemaan tiettyä aikaa elämästään, jonkinlaista kultaista nuoruutta.

Mutta mitä jää lasin pohjalle, kun juhlat on juhlittu? Elokuvan nuoret elävät carpe diem -mentaliteetilla janoten kokemuksia ja fiilistellen hetkiä, mutta millainen narratiivi näistä pirstaleisista päihteiden läpi suodatetuista tilannekuvista heille myöhemmin jää kerrottavaksi? Sattumanvaraisia muistinpalasia, joita ei ole missään vaiheessa ollut aikaa organisoida muistin arkistoon, kuten päähenkilö Krzysztof tulee eräissä juhlissa pohtineeksi. Ajelehtimisesta on tullut elämäntapa, ja kokemusten hankkimisesta elämän päätarkoitus. Muulle ei tässä vaiheessa ole aikaa eikä kiinnostusta. Krzysztof selittää pelkäävänsä sitä, että muistot vain katoavat. Onko kokemusten haalinta ollut turhaa, jos tieto ei ole aivopoimuissa järjestyksessä, arkistoituna? Jostain syystä kaverit, joille Krzysztof jakaa mietteitään muistojen arkistoinnista, eivät jaksa kuunnella juttua loppuun ja alkavat keskenään keskustella muista asioista.


* Uncle Howard on hyvä esimerkki dokumenttiprojektista, jossa arkistot ovat konkreettisesti keskeinen osa teosta. Dokumentintekijä kuvaa kaivatun yksityisarkistoaineiston luokse pääsyä ja tämän jälkeen kyseisen arkistoaineiston sisältöä.

Lähteet:

Baudelaire, Charles (2001): Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Gummerus.Elenius, Rauli: ”Flanööri ja 1800-luvun kaupunkikulttuuri”. 1800-luvun kulttuurihistoria -blogi. https://kulttuuri1800.wordpress.com/2012/06/13/flanoori-ja-1800-luvun-kaupunkikulttuuri/Niitepõld, Sirje: ”All These Sleepless Nights”. DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/all-these-sleepless-nights/
Pipinen, Marjo: ”Uncle Howard”. DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/uncle-howard/

03 / Strippisarjakuvat, osa 1: Asiakirjojen tallentamista paperittomassa toimistossa

Arkistot, asiakirjat ja näiden parissa työskentelevät ihmiset ilmaantuvat silloin tällöin myös muutamasta kuvasta koostuviin strippisarjakuviin. Strippisarjakuvat, tai stripit, ovat yleensä luonteeltaan nopeasti silmäiltäviä ja helposti seurattavia ja liittyvät yleensä johonkin yksittäiseen huomioon, vitsiin tai tilanteeseen. Toki esimerkiksi sanomalehdissä julkaistavissa strippisarjakuvissa on mukana myös jatkuvien tarinoiden strippejä, mutta nekin yleensä julkaistaan 3-4 sarjakuvaruutua kerrallaan.

Strippisarjakuvat pyrkivät usein hauskuuttamaan lukijaansa, ja näin on myös arkisto- tai asiakirjahallinta-aiheisten strippien kohdalla. Tavanomaisesti strippien huumori revitään stereotypioista ja kärjistyksistä. Suoranaisesti arkistoista tai arkistoammattilaisista kertovia sarjakuvia ei ole tullut vastaamme*, mutta viittauksia löytyy kyllä. Erityisesti toimistoihin sijoittuvissa strippisarjakuvissa arkisto- tai asiakirjahallintoviittaus on jopa yleinen.

Strippisarjakuviin liittyviä postauksia blogissamme tulee todennäköisesti olemaan useita, tässä niistä ensimmäinen. Tämän postauksen stripit liittyvät ennen kaikkea asiakirjojen aktiivivaiheeseen ja toimistoympäristöön. Valokeilaan pääsevät Scott Adamsin luoma Dilbert / Pertti Perusinsinööri, Ilkka Häilän B. Virtanen ja Pertti Jarlan Fingerpori.

Dilbertissä seurataan tietotekniikkayrityksessä työskentelevää insinööriä. Suomessa sarjakuvaa on julkaistu myös nimellä Pertti Perusinsinööri. Syynissä on ennen kaikkea toimistoympäristö työntekijöineen. Käsittelyyn pääsevät (tai joutuvat) muun muassa esimiestyö, yritysten byrokratia ja erilaiset työntekijätyypit. Arkistot ja asiakirjahallinto eivät varsinaisesti ole sarjakuvan keskiössä, mutta viittauksia niihin löytyy säännöllisesti. Tällä kertaa esiin nostettavassa stripissä kipuillaan paperillisen ja paperittoman toimiston välimaastossa. Asiakirja lähetetään sähköisesti, mutta varmuuden ja mukavuuden vuoksi myös faksilla ja postitse:

dilbert_skannaus

Toinen tämän blogipostauksen toimistomaailmaan sijoittuvista sarjakuvista on kotimainen, Ilkka Häilän luoma B. Virtanen. Päähenkilönä esiintyy ylityöllistetty ja sekä työyhteisössään että kotioloissaan alistettu toimistotyöntekijä. Arkistoihin ja asiakirjahallintoon liittyviä viittauksia esiintyy silloin tällöin. On myös syytä ottaa huomioon tässä postauksessa esiintyvien sarjakuvastrippien (sekä B. Virtanen että aiemmin esitelty Dilbert) ilmestymisajankohta: stripit ovat nähneet päivänvalon 1990-luvun lopulla tai 2000-luvun alkupuolella, jolloin toimistotodellisuus oli ainakin teoriassa kovin erilainen. Toisaalta yhtäläisyyksiä on yllättävänkin helppo nähdä nykyiseen “sähköiseen” todellisuuteen. Seuraavassa stripissä työntekijää muistutetaan välillä tallentamaan työnsä, joskin ohjeistajalla ja ohjeistetulla taitaa olla erilainen tulkinta tallentamisesta:

b-virtanen_tyopaikkaromansseja11_s48

B. Virtasessa aikanaan työmäärää kuvattiin ennen kaikkea paperimäärällä: mitä suurempi pino A4-arkkeja, sitä enemmän töitä.

b-virtanen_arkistot-avautuvat_s71

Pertti Jarlan tekemä Fingerpori poikkeaa monesta muusta strippisarjakuvasta siinä mielessä, että se perustuu lähes aina kielelliseen leikittelyyn homonyymeineen kaikkineen. Myös asiakirjahallintaan liittyvissä Fingerpori-stripeissä keskitytään ennen kaikkea alamme sanastoon ja termien erilaisiin tulkintoihin. Paperiton toimistokin saa uudenlaisen iteraation Fingerporin maailmassa:

fingerpori_paperiton

Sarjakuvat paperittomista toimistoista sekä sähköisen ja paperisen asiakirjan välisistä kipuiluista ovat edelleen yllättävän ajankohtaisia. Vaikuttaisi siltä, että useassa toimistossa paperittomuus vaikuttaa edelleen olevan, juhlapuheista huolimatta, melko kaukaista todellisuutta.

Pekka Henttonen kertoo Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogissaan (linkki1 ja linkki2) kaipaavansa asiakirjahallinnan alalle omaa ammattihuumoria ja -kaskuja. Kokonaisen ammattihuumoriperinteen kasvattaminen lienee vuosikausien mittainen projekti, mutta ehkä fingerporimaisessa kielellisessä leikittelyssä voisi olla potentiaalia synnyttää toivottua ammattikunnan sisäistä huumoria?


* Ellei sitten lasketa mukaan James Lappinin sarjakuvia, joita hän tekee asiakirjahallinta-aiheiseen blogiinsa ja laatimiinsa esityksiin. Tämän blogin näkökulmasta Lappinin sarjakuvat jäävät käsittelemättä, vaikka eittämättä laadukkaita ovatkin ja ansaitsevat huomiota.

Lähteet:

Adam, S. Dilbert (suom. Pertti Perusinsinööri), https://s-media-cache-ak0.pinimg.com/originals/d1/a8/d9/d1a8d93969f07f459dbe3dbb0e339e31.jpg (käytetty 17.1.2017)
Henttonen, P. Asiakirjahallinnan reunamerkintöjä -blogi, https://reunamerkintoja.wordpress.com/  käytetty 17.1.2017
Heilä, I. (1997). B. Virtanen: Arkistot avautuvat. Arktinen banaani.
Heilä, I. (2005). B. Virtanen: Työpaikkaromansseja. Arktinen banaani.
Jarla, P. Fingerpori, https://crop.kaleva.fi/Wl7AIAt5qD5Bj85QKxbmQYg27hs=/smart/http%3A//kuvat.kaleva.fi/cartoons/54c00676132247f096f2594ea9b4a408.jpg (käytetty 17.1.2017)
Lappin, J. https://thinkingrecords.co.uk/ käytetty 17.1.2017

02 / Nicolen tarina F. Scott Fitzgeraldin teoksessa Yö on hellä

Luin F. Scott Fitzgeraldin vuonna 1934 julkaistun romaanin Yö on hellä (Tender is the Night) Kallion seudun lukupiirin marraskuun tapaamista varten. Teos on saanut nimensä John Keatsin runosta “Oodi satakielelle” (“Ode to a Nightingale”). Kertomuksen alkuosassa on lyhyt viittaus arkistoaineistoon, minkä vuoksi päätin sivuta teosta myös näin blogitekstin muodossa.

yo-on-hella2

Fitzgeraldin teos kuvaa sotien välisen ajan dekadenttia ilmapiiriä ja sen joutilasta elämäntapaa viettävää nuorta yläluokkaa.Teoksen päähenkilö Dick Diver, nuori psykologi, rakastuu 17-vuotiaaseen potilaaseen Nicole Warreniin, jonka hän myöhemmin ottaa vaimokseen. Teoksen alkuosassa Dick keskustelee tytöstä kollegansa Franz Gregaroviusin kanssa. Franz on pyytänyt Dickin luokseen Zürichiin, jotta hän voisi avata tälle tytön sairauden taustoja:

>>Nyt siitä tytöstä, Dick>>, hän sanoi. >>Tietysti minä haluan kuulla sinustakin ja kertoa, mitä sinulle kuuluu, mutta ensin puhutaan tytöstä, koska minä olen odottanut niin kauan voidakseni kertoa sinulle.>>
Hän etsi ja löysi pinkan papereita arkistokaapista, mutta selailtuaan ne läpi hän huomasi, että ne olivat vain tiellä ja pani ne pöydälle. Sen sijaan hän kertoi Dickille koko tarinan. (Yö on hellä, s. 28.)

17-vuotias Nicole sairastaa skitsofreniaa, jonka puhkeamiseen on vaikuttanut hänen vääristynyt isäsuhteensa. Romaanissa Franz haluaa välittää tytön tarinan Dickille mahdollisimman autenttisessa muodossa, mutta arkistokaapista löytyvistä potilasasiakirjoista ei näytä olevan hyötyä – ne ovat oikeastaan vain tiellä. Psykologi tietää, että potilastiedoista selviää vain tarinan  “virallinen” versio. Asiakirjat kertovat pikemminkin arkistonmuodostajan toiminnasta, ja niihin on kirjattu vain se, mikä on potilaan hoidon kannalta välttämätöntä. Parempi on siis turvautua suulliseen perimätietoon ja kertoa “koko tarina”, jonka psykologi itse on tytöltä ja tämän läheisiltä kuullut.

Lähteet:

Fitzgerald, F. Scott: Yö on hellä, 1980 [1934]. Porvoo: WSOY.