00 / Siivoton juttu arkistossa

Leipäjonosta PK-yrittäjiksi

Siivoton juttu (1997) on Tapio Piiraisen ohjaama ja käsikirjoittama komedia lama-ajan Suomesta. (Ks. myös aiempi lama-ajan yrittäjyyttä käsittelevä blogikirjoituksemme Johanneksen Leipäpuusta.)

Elokuva on tarina Ranesta (Kai Lehtinen) ja Kokista (Pertti Koivula), sarjayrittäjistä. He ovat vakaasti päättäneet onnistua yksityisinä elinkeinonharjoittajina, vaikka laman koetellessa Suomea leipä joudutaan hakemaan leipäjonosta. Ruokaa ei voi ostaa velaksi, sillä ”yrittäjällä pitää olla luottotiedot kunnossa”, kuten Ranella on tapana todeta. Velkaongelmien välttämiseksi perheen aiemmat lainat lieneekin otettu vaimon nimiin.

Yrittäjäkaksikon reperturaari on laaja ja toimialoja syrjimätön. Heillä on aiempaa kokemusta mm. sähkövatkainten myynnistä, mutta  kauppa ei ole lähtenyt käyntiin toivotulla tavalla. Kaksikko ei vastoinkäymisistä lannistu vaan päättää perustaa erikoissiivousfirman nimeltä ”SPESIAL SIIVOUS”. Pankki myöntää Ranelle 5000 markan lainan siivouskoneeseen, jonka kaverukset päättävät ostaa Kokin tuttavalta Pietulta Tukholmasta. Ideana on tarkoitus alkaa siivota koneavusteisesti kokolattiamattoja tai vaikkapa lentokoneita – mitä vaan.

Rane ja Kokki aloittavat alalla puhdistamalla kalusteita. Keikat ovat pieniä, joten toimintaa päätetään laajentaa ensin lentokoneisiin, lopulta kiinteistöihin. Kasvuyrittäjinä Rane ja Kokki eivät pelkää laajentaa toimintaansa.

Siivous- ja kiinteistöfirman pyörittäminen ei ole kuitenkaan niin helppoa kuin olisi aluksi voinut kuvitella:  PK-yrittäjän päivät ovat pitkiä ja riskit suuria, kun kiinteistöjä siivotaan ja huolletaan ilman minkäänlaista alan pohjakoulutusta tai kokemusta. Lopulta urakoita perutaan ja sopimuksia irtisanotaan kaksikon toilailujen vuoksi. Köyhyys ja leipäjono uhkaa taas miehiä, ellei uusia keikkoja saada sovittua.

SUPOn arkistot avautuvat

Tarina saa kohtalokkaan käänteen, kun Rane lupaa hoitaa tuttavan puolesta erikoissiivouksen SUPOn toimitalossa. Samalla ”yks tyyppi” tarjoutuu maksamaan kaksikolle siitä, että he ottavat toimitiloista kuvia siivouksen lomassa.

siivotonjuttu10

Siivouksen ja pienen keskinäisen sanailun tohkeessa Rane tulee kastelleeksi laitteellaan SUPOn herkkiä sähköisiä lukitusjärjestelmiä – järjestelmiin tulee oikosulku ja kaikki ovet avautuvat. Kaksikko päätyy harhailemaan huoneissa ja löytää lopulta arkiston.

Rane ja Kokki päättävät kaivaa eväsleipänsä esiin ja nauttivat ne arkiston asiakirjoja selaten. Kuvien ottamisesta heille maksettiin, joten he ottavat vielä ajastimella kuvan lounashetkestään Suojelupoliisin arkistossa.

siivotonjuttu5

Kaksikko suhtautuu yllättävän kriittisesti SUPOn asiakirjojen sisällön luotettavuuteen ja informaatioarvoon:

Kokki: ”Täällä sanotaan että Kekkonen oli muka joku… Timo. Eihän nää tiedä mitään. Kyllä Urkki oli Urkki vaikka voissa paistais.”

Rane: ”Ja täällä väitetään, että jotkut ministerit on ottanu muka lahjuksia elinkeinoelämältä. Kyllä se on paskapuhetta. Miks niitten tarvis maksaa lahjuksia? Nehän on muutenkin jo samaa mieltä.”

Kun siivouskeikka on saatu päätökseen, kaksikko luovuttaa lainaamansa kameran kuvineen miehelle, joka paljastuu toimittajaksi. Tämä kertoo, että kuvat saattavat päätyä lehteen, mutta että Ranen ja Kokin henkilöllisyys pidetään salassa.

Lööppiin päätyneestä kuvasta kaksikkoa on kuitenkin vaikea olla tunnistamatta:

siivotonjuttu6

”Spesial”-siivousta Pankin tietokonekeskuksessa

Suojeluspoliisin toimitilojen jälkeen Rane ja Kokki käyvät siivoamaan Pankin tietokonekeskusta. Poliisi on kuitenkin saanut selville lööppeihin päässeen kaksikon henkilöllisyyden ja tulee pidättämään heidät kesken siivouskeikan. Kyse ei ole ihan pienestä rikkeestä, sillä heitä epäillään maanpetoksesta.

Pidätyksen tohinassa Kokin avaama vesihana jää auki, kun poliisit taluttavat kaksikon kuulusteltaviksi. Vesi tulvii konesaliin, minkä lopputuloksena koneet kärähtävät ja sadantuhannen asiakkaan – mukaan lukien Ranen – lainatiedot katoavat pankin järjestelmistä. Velkoja ei enää ole.

”Sen ei pitänyt olla mahdollista, mutta asia on niin, että mikään ei oo mahdotonta.”

Vesivahinkojen tiedetään tuhonneen perinteisiä paperiarkistoja, mutta sähköisetkään eivät näytä olevan turvassa ainakaan näiltä kavereilta.


Elokuva on katsottavissa Yle Areenassa.

Kiitokset vinkistä Juusolle!

Lähteet:

Siivoton juttu, 1997. O: Tapio Piirainen. Suomi: 100 min.

Mainokset

00 / Tarkkailua ja asiakirjahallintaa kylmän sodan aikana – Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006)

Kylmän sodan aikaan sattui ja tapahtui, kun eri maiden tiedustelupalvelut toteuttivat tehtäväänsä. Usein tämä tehtävä  käytännössä tarkoitti muiden maiden ja valtion omien kansalaisten vakoilua. Suomalaiset saattoivat saada kylmän sodan aikaan tuntumaa salakuunteluun Tallinnasta, jossa toimi länsimaisia turisteja varten rakennettu Viru-hotelli. Hotellin tarkoitus oli yhtäältä kerätä länsimaista valuuttaa, toisaalta vakoilla länsimaalaisia vieraita. Paikallisen kaskun mukaan hotelli rakennettiin aikanaan uudenlaisesta innovaatiosta,mikrofonibetonista”: se sisälsi 50% betonia ja 50% mikrofoneja.

Hotellissa oli (ja on edelleen) 23 kerrosta, mutta Neuvostoliiton aikaan virallisesti hotellin ylintä 23. kerrosta ei ollut ollut olemassa. Ylimmässä kerroksessa sijaitsi Neuvostoliiton tiedustelupalvelu KGB:n agenttien tarkkailuhuone, jossa hotellin asiakkaita vakoiltiin mikrofonien ja kameroiden avulla. Ylin kerros on sittemmin muutettu KGB:n tarkkailusta kertovaksi museoksi. Huoneen oveen on nykyään kiinnitetty museovieraille suunnattu kyltti, jossa lukee: Siin ei ole midagi (suom. Täällä ei ole mitään).

Siin ei ole midagi

Osattiin sitä muuallakin. KGB oli vakoilu- ja tarkkailumetodeiltaan monin tavoin yhteneväinen itä-Saksan eli DDR:n 1970- ja 1980-lukujen valtiollisen tiedustelupalvelu Stasin kanssa. Florian Henckel von Donnersmarckin ohjaamassa elokuvassa Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006) kuvataan osuvasti tätä ajanjaksoa itä-saksalaisten elämässä 1980-luvulla. Elokuvassa seurataan sekä näytelmäkirjailija Georg Dreymanin ja tämän tyttöystävän Christa-Maria Sielandin elämää Stasin tarkkailun alaisena että kyseisen pariskunnan tarkkailusta vastaavaa Stasi-upseeria Gerd Wiesleriä.

Huom! Tässä kohtaa lienee paikallaan ilmoittaa, että jos haluaisit vielä joskus katsoa tämän elokuvan ilman, että tiedät ennalta loppuratkaisun, niin tämän kirjoituksen lukeminen kannattaa lopettaa viimeistään nyt.

Tarkkailun ja tiedonkeruun rinnalla olennaiseen osaan elokuvan lopussa nousee myös arkisto, jossa kansalaisista urkittuja tietoja säilytetään. Arkistoaineiston aktiivivaiheessa aineiston luonnissa kunnostautuvat Stasin agentit, eli valtiota palvelevat virkamiehet, joiden voidaan tulkita edustavan asemaltaan tietynlaista itä-saksalaisen yhteiskunnan eliittiä. He vastaavat valtiojohtoisen tarkkailun ja tiedonkeruun käytännön toteutuksesta. He myös dokumentoivat ja arkistoivat pedantisti kaiken tarkkailun tuottaman tiedon.

Elokuvassa Stasi-upseeri Gerd Wiesler on tällaisen virkamiehen perikuva. Wiesler on urallaan menestynyt ja arvostettu Stasi-upseeri: ei kovin ystävällinen tai sosiaalinen, mutta hyvin idealistinen ja työssään äärimmäisen tarkka ja aikaansaava. Tarinan alussa Wiesler määrätään vakoilemaan menestyvää ja kansainvälisesti tunnettua näytelmäkirjailijaa, Georg Dreymania. Tarkkailu aloitetaan siitä huolimatta, että Dreyman on vaikuttanut suhtautuvan myönteisesti DDR:n valtiojohtoon. Kun Wieslerin johtama Stasi-agenttiryhmä asentaa mikrofonit kirjailijan asuntoon, tämän yksityisyys katoaa ja kaikkea, mitä talon sisällä tapahtuu, voidaan kuunnella. Näin seuranta koskettaa myös kirjailijan läheisiä ihmisiä, kuten Dreymanin kollegoita ja hänen tyttöystäväänsä, Crista-Maria Sielandia.

Tarinan edetessä Wiesler alkaa huomata, miten DDR:n virkamiehet  käyttävät järjestelmää omiin tarkoitusperiinsä. Hänen ideologiaansa alkaa tulla säröjä. Wieslerille muun muassa selviää, että näytelmäkirjailijan tarkkailua ei ole aloitettu valtion etua vaan kulttuuriministeri Bruno Hempfin henkilökohtaista etua varten. Hempf on nimittäin kiinnostunut Dreymanin tyttöystävästä, Crista-Maria Sielandista.

Jos Wieslerin usko vallalla olevaan ideologiaan alkaa horjua, niin myös Dreymanin. Kirjailija huomaa valtion tekevän joidenkin hänen kollegoidensa työnteosta mahdotonta laittamalla heidät valtiolliseen pannaan. Hänen ystävänsä, teatteriohjaaja Albert Jerska, on yksi pannaan joutuneista ja lohduttomana tilanteestaan päätyy lopulta tekemään itsemurhan. Jerskan kuoleman jälkeen Dreyman päättää kirjoittaa salassa artikkelin, jonka hän yrittää saada julkaistuksi länsi-saksalaisessa Der Spiegel -sanomalehdessä. Artikkelissa Dreyman haluaa tuoda esiin DDR:n suuret itsemurhamäärät ja valtiojohdon välinpitämättömän suhtautumisen näihin lukuihin.

Lopulta Wiesler alkaa kokea myötätuntoa tarkkailemiaan henkilöitä kohtaan ja jättää raskauttaviakin asioita raportoimatta. Näin hän tulee pelastaneeksi Dreymanin valtionpetossyytteiltä, eikä tämä jää kiinni valtionvastaisista teoistaan.  Tämän seurauksena Dreymanillekaan ei missään vaiheessa vakoulun aikana paljastu, että Stasi on tarkkaillut häntä.

Tarinan lopussa siirrytään 1990-luvun alkuun ja DDR:n hajoamisen jälkeiseena aikaan. Dreyman kuulee DDR:n entiseltä kulttuuriministeri Bruno Hempfiltä, että hän on monen muun kulttuurivaikuttajan tavoin joutunut tarkkailun kohteeksi 1980-luvulla. Dreyman pääsee Stasilta säilyneen arkiston kautta käsiksi tietoihin, jotka hänestä on tallennettu. Tietoja läpikäydessään Dreyman huomaa, että häntä varjostanut Stasi-upseeri on jättänyt paljon olennaisia ja Dreymanin toimista kertovia raskauttavia todisteita raportoimatta ja näin pelastanut hänet vankilalta tai vielä pahemmalta. Dreyman on siis harvinaislaatuisessa tilanteessa: hän pääsee vertailemaan sitä, mitä todella omien kokemustensa pohjalta tapahtui, ja sitä, mitkä tapahtuneista asioista ovat päätyneet arkiston virallisiin asiakirjoihin.

Elokuva kuvaa Itä-Saksan todellisuutta, jossa valtion harjoittama byrokraattisuus ja yksilön oikeuksien polkeminen ovat olleet takuu siitä, että kaikesta (virallisesta) löytyy anonymisoimaton tieto. Toisaalta, kuten elokuvastakin käy ilmi, kannattaa tiedustelupalveluiden arkistoaineistojen kattavuuteen ja laatuun suhtautua kriittisesti, sillä raportit saattavat olla puutteellisia. Todellisuudessa peukaloitujen raporttien lisäksi useat tiedonantajat ovat saattaneet liioitella tai suoranaisesti valehdella Stasin haastattelujen aikana (Skultans 2010).

Stasi ehti hävittää osan arkistoaineistostaan (Adams 2010), mutta toisin kuin monesta muusta historian saatossa luhistuneesta tiedustelupalvelusta, Stasin arkisto-aineistosta on säilynyt suuri osa, ja se on myös kansalaisten ulottuvilla. Samalla alun perin kyseenalaisiin tarkoitusperiin kerätty arkistoaineisto toimii todisteena valtion tasolla suoritetuista toimista ja yksityisyydensuojaan kohdistuneista loukkauksista. Kukaties arkistoaineisto tarjoaa joillekin myös lohdullista tietoa, kuten elokuvassa näytelmäkirjailija Dreymanille.

Lähteet:

Adams, J. (2000): ”Probing the East German State Security Archives”. International Journal of Intelligence and CounterIntelligence, 13 21-34, 2000.
Skultans, V. (2001): ”Arguing with the KGB Archives. Archival and Narrative Memory in post-Soviet Latvia”. Ethnos Journal of Antropology, vol 66 2001.
Muiden elämä (Das Leben der Anderen, 2006). O: Florian Henckel von Donnersmark. Saksa.

00 / Chinatown – arkistosta korruption jäljille

Film noirista ammentavassa rikoselokuvassa  Chinatown (1974, ohj. Roman Polanski) aviorikoksiin erikoistunut yksityisetsivä Jake ”J.J.” Gittes (Jack Nicholson) päätyy selvittämään paikallisen vesilaitoksen hämärähommia.

Tavanomaiselta toimeksiannolta vaikuttanut keikka saa merkillisiä käänteitä, minkä seurauksena päähenkilö ajautuu yhä syvemmälle paikkakunnalla vallitsevan korruption syövereihin. Uteliaan etsivän tiet päätyvät lopulta arkistoon (”Hall of records”) etsimään tietoa L.A:n piirikunnan alueen maakaupoista.

Yhteistyö hieman virkaintoisen arkistovirkailijan kanssa ei ala mairittelevasti, sillä hän ei vaikuta kovin asiakaspalveluhenkiseltä. ”Tyhmiä itsestäänselvyyksiä” kyselevä asiakas vaikuttaa lähinnä häiritsevän arkistovirkailijan tärkeää työtä – sillä kaikkihan me tiedämme, etteivät Northwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit sijaitse tässä arkistossa.

Gittes:       Mistä Nortwest Valleyn alueen kiinteistörekisterit
              löytyvät?

Virkailija:   Venturan piirikunnan tietoja ei säilytetä 
              arkistossamme.

Gittes:       Tyydyn sitten vain LA:n piirikunnan tietoihin.

Virkailija:   Rivi 23, C-osasto.

<Gittes lähtee kävelemään kohti arkistohyllyjä>

Gittes:       Mikä nipottaja.

Kun Gittes lopulta pääsee L.A.:n piirikunnan alueen kiinteistörekistereihin käsiksi, hän erehtyy kysymään arkistovirkailijalta nidettä lainaksi.

chinatown2

Periksiantamaton yksityisetsivämme ei tyydy arkistovirkailijan vastaukseen vaan ottaa oikeudet omiin käsiinsä.

rep3

Arkistoaineistojen tutkiminen kannatti, vaikka siinä jouduttiinkin käyttämään kyseenalaisia keinoja. Gittes saa nimittäin rekisterien avulla selville, että suuri osa alueen maista oli vaihtanut viime kuukausien aikana omistajaa. Tämän tiedon avulla etsivämme saa uuden johtolangan, jonka avulla juttu on mahdollista saada ratkaistuksi.

02 / Paradoksaalinen arkisto

Tiedätkö, miltä näyttää Salomonin solmu? Oletko yrittänyt koskaan ratkoa Zenonin paradokseja? Entä onko lauseessa “tämä lause on epätosi” oikeastaan mitään logiikkaa? Mikäli paradoksit ja erilaiset antinomiat kiehtovat, kannattaa lukaista Leena Krohnin romaani Umbra. Silmäys Paradoksien arkistoon.

Vuonna 1990 julkaistu romaani kertoo Umbra-nimisestä lääkäristä. Kertojan mukaan Umbra viettää perjantai-iltapäivät Uupuvain Avussa, sosiaaliministeriön ylläpitämässä keskuksessa, jossa hän pitää vastaanottoa auttaen kaikkein huono-osaisimpia potilaita. Vastaanotolle on mahdollista tulla varaamatta aikaa tai paljastamatta omaa henkilöllisyyttään. Tiistaisin Umbra taas työskentelee KVTK:ssa eli Kielteisen vuorovaikutuksen tutkimuskeskuksessa, jota kutsutaan “Klinikaksi”. Toisin kuin Uupuvain Avussa, Klinikalla Umbran vastaanotolle joutuneet potilaat ovat pääasiassa väkivaltarikollisia ja rikoksenuusijoita. Asetelma on jossain määrin paradoksaalinen: alkuviikosta lääkäri ottaa vastaan Klinikalla erilaisia lainrikkojia ja öykkäreitä, kun taas loppuviikosta hän yrittää hoitaa Uupuvain avussa niitä potilaita, jotka ovat joutuneet edellä mainittujen lainrikkojien ja öykkäreiden uhreiksi.

Krohnin romaanin pohjalta on tehty myös Maria Ruotsalan ohjaama scifi-elokuva Apeiron (2013). Elokuva perustuu hatarasti romaanin henkilöhahmoihin ja potilastapauksiin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Itse pidin elokuvaa jokseenkin raskaana katsottavana: romaanin episodimaisuus ja pirstaleisuus on viety elokuvaversiossa äärimmäisyyksiin. Vaikka Apeiron saattaa joitakin marginaalielokuvien tai suomalaisen scifin ystäviä kiinnostaa, suosittelisin silti Krohnin Umbraan tarttumista elokuvan katsomisen sijaan.

vlcsnap-2017-03-05-20h42m50s620.png

Sampo Sarkola ja Irina Björklund näyttelevät pääosaa Leena Krohnin romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Apeiron (2013).

Krohnin teoksessa Umbra harrastaa paradokseja, ja vuosien myötä kaikki hänen vapaa-aikansa tuntuu kuluvan yhä tiiviimmin tämän harrastuksen parissa. Kertojan mukaan Umbra kokoaa Paradoksien arkistoa: hänen tavoitteenaan on kirjoittaa kokoamistaan paradokseista valtava antologia, johon hän liittää kaikki löytämänsä paradoksit. Ongelmaksi koituu vain se, että uusia paradokseja ilmestyy koko ajan lisää, ja Umbran arkisto paisuu paisumistaan. Luvussa “Paradoksien arkisto” kertoja kuvaa Umbran harrastusta seuraavasti:

“Elämä oli päättymätön kuin Salomon solmu. Se minotaurus, joka asui labyrintin sydämessä, oli paradoksi, sovittamaton ristiriita. Ja tajuttuaan sen Umbra oli aikoinaan ryhtynyt kokoamaan Paradoksien arkistoa, suurta kokoomateosta. Umbran tarkoituksena oli liittää yhdeksi kokonaisuudeksi erilajiset paradoksit: loogiset, matemaattiset, filosofiset, visuaaliset, auditiiviset, fysikaaliset, maantieteelliset, kosmologiset… Alaotsikoksi hän suunnitteli: Antinomiat eilen ja tänään. Niiden etiikka, metafysiikka ja morfologia.” (Umbra, s. 35)

Romaanin riveillä ja rivien välissä juoksee niin paljon paradokseja, että lukiessa teosta joudun kerta toisensa jälkeen pysähtymään ja kaivamaan Wikipedia-sivut esiin. Nuoliparadoksi, valehtelijan paradoksi, Kantin antinomiat… jopa Umbran tuttavat ovat innostuneet auttamaan häntä arkiston kasvattamisessa lähettämällä tälle matkoilta löytämiään paradokseja: “Tuossa oli postikortti, jossa kaarelle taipunut vasara löi naulaa omaan varteensa. Tuossa lappunen, jossa luki: Please ignore this notice.” (Umbra, s. 36)

Umbraa kiusaa ajatus äärettömyydestä. Tarinan alussa Umbran vastaanotolle tuodaan nainen, joka on vääntänyt ruumiinsa ympyrän muotoon. Pian potilas muuttaa asentoaan ja vääntää itsensä kahdeksikon muotoon. Niin, vai onko tämä kahdeksikko? Vaakatasoon asetettuna potilas muodostaa ruumiillaan äärettömyyden symbolin, joka tuntuu vaivaavan päähenkilöä suunnattomasti. Umbra yrittää kaikin keinoin saada potilaansa vaihtamaan asentoa – mutta turhaan. Potilas  Kiinnostus äärettömyyden ajatukseen pohjautuu päähenkilön lapsuuteen. Lapsena Umbra tajusi ensimmäisen kerran äärettömyyden ajatuksen katsoessaan Droste-kaakaopurkkia, jossa nunna pitää tarjottimella kädessään kaakaopurkkia ja kahvikuppia. Tarjottimen kaakaopaketissa ja kupissa on puolestaan kuva nunnasta, joka pitää tarjottimella kädessään kaakaopakettia ja kahvikuppia. Tästä muodostuu ääretön nunnien ja kaakaopurkkien jatkumo, joka sai pienen Umbran pään pyörälle.

Umbran kerrotaan organisoivan paradoksien arkistoa – mutta onko kyse oikeastaan arkistosta? Tarkemmin pohdittuna keruutyön tuloksena syntynyt asiakirjallinen kokonaisuus on luonteeltaan pikemminkin kokoelma (Lybeck et al, 2006). Toisin kuin kokoelma, arkiston tulisi olla tietyn arkistonmuodostajan (esim. vastaanottokeskuksen) toiminnasta kertyvä asiakirjojen kokonaisuus. Keräilytyötä tekevä Umbra ei ole itse keräämänsä kokonaisuuden arkistonmuodostaja, sillä hän liittää “arkistoonsa” asiakirjoja sieltä-täältä. Jopa hänen ystävänsä auttavat häntä paradoksien keräämisessä. Koska kokonaisuutta yhdistää pikemminkin yhteinen ominaisuus tai teema, kyse on ilman muuta kokoelmasta.

Vaikuttaisiko Krohnin teos lukijan korvaan yhtä kutkuttavalta, jos se olisi nimeltään ”Silmäys paradoksien kokoelmaan”? Kenties juuri arkisto-sanaan liittyy jotakin arvoituksellista, salaperäistä, joka saa lukijan tarttumaan teokseen…

 

Lähteet:

Krohn, L. 1990: Umbra. Silmäys paradoksien arkistoon. Porvoo: WSOY.

Lybeck , J. et al. 2006: Arkistot. Yhteiskunnan toimiva muisti. Asiakirjahallinnon ja arkistotoimen oppikirja. Arkistolaitoksen toimituksia 2. Helsinki: Arkistolaitos.

Ruotsala, M. (ohjaus) 2013: Apeiron. Suomi. 90 min.

Wikipedia. Droste. https://en.wikipedia.org/wiki/Droste#/media/File:Droste.jpg

 

00 / Lama-ajan asiakirjahallintaa

Matti Ijäksen ohjaamassa TV-elokuvassa Johanneksen leipäpuu (1994) nähdään hieman tavallisesta poikkeavaa otetta asiakirjahallintaan. Elokuva kertoo aktiivisesta lama-ajan Suomen sarjayrittäjästä (Sulevi Peltola), jonka yritykset tuntuvat kaatuvan kerta toisensa jälkeen. Kun uuden hautaustoimiston ahdinko pahenee, päättää yrittäjä kirjanpitoasiakirjojen elinkaaren lyhyeen:

sauna4

 

Linkki Yle Areenaan (Johanneksen leipäpuu, 1994)

00 / Hukattuja öitä

Kävimme Helsingin DocPoint-elokuvafestivaaleilla katsomassa puolalaisen Michal Marczakin ohjaaman dokumenttielokuvan All These Sleepless Nights.

DocPointin nettisivustolla kuvataan elokuvaa seuraavasti:

Parikymppiset Krzysztof ja Michal vaeltelevat pitkin Varsovan autioita öisiä autoteitä ja metrotunneleita, klubeilta kotibileisiin, rantareiveistä aamuisille jatkoille. Huolettoman hedonismin nimeen vannovat ystävykset haluavat elää jokaisen hetken täysillä, ja elleivät muista hengittää, sitä parempi. Tabuja ja viivoja vedetään, ja jokainen hetki ja sana muuttuu merkitykselliseksi. Kerta toisensa jälkeen, joka yön ja aamuyön lopuksi, tuo merkitys tiivistyy yhdeksi sanaksi: nuoruus. (Sirje Niitepõld)

Vaikka ohjelmistossa oli monia muita dokumentteja*, joissa arkistot ja arkistoaineistot olisivat olleet paljon vahvemmin läsnä, oli varsovalaisdokumenttiin sidottu hieman yllättävästi  arkistoaiheista “elämänfilosofiaa”. Tämän vuoksi päätimme sanoa muutaman sanan elokuvasta myös omassa blogissamme. Valitettavasti ohjaaja joutui perumaan osallistumisensa festivaaleille, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla tekijältä itseltään hieman elokuvan taustoista ja ohjauksesta. Vaikka kyseessä oli dokumentti, muistutti kokonaisuus enemmän fiktiivistä elokuvaa kohtausten unenomaisuuden ja asetelmallisuuden vuoksi. Kuten DocPointin ohjelmistokuvauksessa osuvasti todetaan, katsomiskokemukselle lienee kuitenkin yhdentekevää, mikä kohtaus on mahdollisesti näytelty ja mikä ei.

all-these-sleepless-nights-trailer

Kuvakaappaus All These Sleepless Nights -elokuvasta.

Tässä ranskalaisen uuden aallon elokuvasta vaikutteensa saaneessa dokumentissa henkilöhahmojen taustat jätetään katsojalta täysin pimentoon. Keskiössä ovat kotibileet, reivit, klubit ja nuorten kuljeskelu Varsovan öisillä kaduilla. Krzysztofia ja Michalia voisi luonnehtia 2010-luvun flanööreiksi (flâneur, “kuljeskelijoiksi”), jotka saavat nautintonsa sulautumalla suurkaupungin ihmisvilinään ja sen aaltoilevaan liikkeeseen. Ihmistyyppinä ”flanööri” on tullut tutuksi etenkin Charles Baudelairen 1860-luvulla julkaisemasta esseestä Modernin elämän maalari, jossa hän kuvaa väkijoukkoon sulautuvaa väsymätöntä tarkkailijaa, joka nauttii ajatuksesta olla maailman keskipisteessä mutta samalla maailmalta piilossa.

Ten thousand cigarettes
so many breaths so sharply drawn
of ten thousand cigarettes
three hundred days gone up in smoke
a thousand more unfiltered moments
your voice among a hundred others
for a hundred breaths one mistake
every ten thousand cigarettes

(All These Sleepless Nights, 2016)

Elokuvan alussa katsojalle esitetään psykologinen käsite The reminiscence bump. Käsitteellä viitataan aikuisen ihmisen kykyyn palauttaa enemmän muistoja teini-iän ja varhaisen aikuisiän ajalta kuin miltään muulta elämänsä ajanjaksolta. Ihminen haluaa siis mielellään palata muistelemaan tiettyä aikaa elämästään, jonkinlaista kultaista nuoruutta.

Mutta mitä jää lasin pohjalle, kun juhlat on juhlittu? Elokuvan nuoret elävät carpe diem -mentaliteetilla janoten kokemuksia ja fiilistellen hetkiä, mutta millainen narratiivi näistä pirstaleisista päihteiden läpi suodatetuista tilannekuvista heille myöhemmin jää kerrottavaksi? Sattumanvaraisia muistinpalasia, joita ei ole missään vaiheessa ollut aikaa organisoida muistin arkistoon, kuten päähenkilö Krzysztof tulee eräissä juhlissa pohtineeksi. Ajelehtimisesta on tullut elämäntapa, ja kokemusten hankkimisesta elämän päätarkoitus. Muulle ei tässä vaiheessa ole aikaa eikä kiinnostusta. Krzysztof selittää pelkäävänsä sitä, että muistot vain katoavat. Onko kokemusten haalinta ollut turhaa, jos tieto ei ole aivopoimuissa järjestyksessä, arkistoituna? Jostain syystä kaverit, joille Krzysztof jakaa mietteitään muistojen arkistoinnista, eivät jaksa kuunnella juttua loppuun ja alkavat keskenään keskustella muista asioista.


* Uncle Howard on hyvä esimerkki dokumenttiprojektista, jossa arkistot ovat konkreettisesti keskeinen osa teosta. Dokumentintekijä kuvaa kaivatun yksityisarkistoaineiston luokse pääsyä ja tämän jälkeen kyseisen arkistoaineiston sisältöä.

Lähteet:

Baudelaire, Charles (2001): Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Gummerus.Elenius, Rauli: ”Flanööri ja 1800-luvun kaupunkikulttuuri”. 1800-luvun kulttuurihistoria -blogi. https://kulttuuri1800.wordpress.com/2012/06/13/flanoori-ja-1800-luvun-kaupunkikulttuuri/Niitepõld, Sirje: ”All These Sleepless Nights”. DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/all-these-sleepless-nights/
Pipinen, Marjo: ”Uncle Howard”. DocPoint -dokumenttielokuvafestivaalin Internet-sivusto. http://docpoint.info/tapahtumat/elokuvat/uncle-howard/

00 / Filmiarkisto johdattaa pahan juurille – The Canal (2014)

Arkistoprofession kuvaus on elokuvissa harvinaista, mutta vielä harvinaisempaa se tuntuu olevan kauhuelokuvissa. Irlantilaisessa kauhugenreen asettuvassa elokuvassa The Canal (2014) arkisto, ja nimenomaan audiovisuaalinen arkisto, on kuitenkin poikkeuksellisen vahvasti esillä. Elokuvan päähenkilönä työskentelee nimittäin elokuva-arkistonhoitaja David.

The Canal kertoo sekä päähenkilön perheen sisäisestä kriisistä että heidän asuintalonsa synkästä historiasta. Tarinan keskiössä on perheenisä David, joka työskentelee filmiarkistossa. Tarina saa alkusysäyksensä, kun David saa töissä käsiinsä vanhan 16 mm:n filmiaineiston. Materiaalia tutkimalla hänelle selviää, että heidän perheensä asuintalossa on tapahtunut murhia 1900-luvun alussa: perheenisä on tappanut sekä lapsensa että vaimonsa ja tehnyt tämän jälkeen itsemurhan. Tapaus jää piinaamaan Davidin mieltä, ja vähitellen hän alkaa epäillä, että talo on riivattu ja sen synkkä historia varjostaa asukkaita yhä.

Blogimme näkökulmasta erityisen kiintoisaa on elokuvan tapa kuvata arkistonhoitajan työtä ja yhteiskunnallista statusta ympäröivään maailmaan verrattuna. David esitetään depressiivisenä ja stressaantuneena hahmona, mutta syy ei löydy niinkään arkistonhoitajan työstä vaan kodin piiristä. Työ itsessään kuvataan elokuvassa melko vähän kuormittavaksi ja luonteeltaan sellaiseksi, jota ei päähenkilön lähipiirissä erityisemmin arvosteta. Arkistonhoitajan työllä ei toisin sanoen cocktail-kutsuilla juuri kerskailla – varsinkaan, kun päähenkilön vaimona sattuu olemaan menestyvä liikenainen, Alice. The Canalissa onkin osuva kohtaus, jossa arkistonhoitaja osallistuu kutsuille vaimonsa avecina:

canal2_pieni

[GIF 1] David ja Alice cocktail-kutsuilla.

Kaunis, sosiaalisesti lahjakas ja menestyvä vaimo on itse asiassa suurin syy Davidin kasvavaan ahdistukseen, sillä tämä epäilee vaimonsa olevan uskoton. Cocktail-kutsuilla vaimon miespuolinen liiketuttava tuntuu olevan kiinnostunut keskustelemaan Alicen kanssa ja sivuuttaa esittelytilanteessa Davidin kysäisemällä: “Niin etkös sinä ollut se kirjastonhoitaja?”. “Ei, vaan arkistonhoitaja”, Alice korjaa samalla, kun hän siirtyy liiketuttavansa johdattelemana toiseen seurueeseen jättäen Davidin yksin juhlien keskelle. Ilmeisesti on vielä hieman matkaa siihen, että arkistonhoitajan ammatti aiheuttaa seurapiireissä ihailua ja värinää.

Näin arkistoalan ammattilaisena on mielenkiintoista spekuloida, miksi elokuvan päähenkilöksi on valittu juuri arkistotyöntekijä. Mitä tällä on mahdollisesti haluttu katsojalle viestiä? The Canal on psykologinen kauhuelokuva, jossa katsoja joutuu lopulta kyseenalaistamaan omat ennakko-oletuksensa päähenkilön mielenterveydestä ja tapahtumien todellisesta kulusta. Aluksi nimittäin vaikuttaa siltä, että jokin ulkopuolinen paha henki riivaa taloa ja uhkaa sen asukkaita vuosikymmenestä toiseen. Arkistoaineistot osoittavat, että rakennuksella on synkkä historia – talossa on tapahtunut murhia.  Kun Davidin vaimo katoaa ja löydetään lopulta kuolleena, alkaa päähenkilö kerätä todistusaineistoa siitä, että heidän talossaan kummittelee.

canal_aavekuva_muokattu

[Kuva 1] Arkistonhoitaja aavejahdissa.

Davidin kuvaamalle videolle tallentuu outoja näkyjä, ja kummitukset näyttävät todella riivaavan asukkaita. Katsojalle halutaan tietoisesti luoda kuva kiltistä ja tunnollisesta perheenisästä, joka huolesta hätääntyneenä yrittää selvittää vaimonsa katoamista. Ei liene sattumaa, että Davidin ammatiksi on valittu juuri arkistonhoitaja – luotettava ja tunnollinen totuuden vartija. Stereotypiaa kuitenkin vähitellen rikotaan, kun tapahtumien todellinen kulku alkaa valjeta katsojalle. Arkistonhoitajan mielenlaatu asettuu kyseenalaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun omistautumisesta talon kummitusten kuvaamiselle alkaa tulla pakkomielle…

Voisi sanoa, että The Canalissa päähenkilön rooli arkistonhoitajana on erityisen keskeinen tarinan rakentumisen kannalta, sillä päähenkilölle eteen tuleva audiovisuaalinen arkistoaineisto antaa motiivin tarinan myöhemmille tapahtumille, kun David alkaa penkoa talon historiaa. Esimerkiksi Roman Polanskin psykologista trilleriä edustavassa elokuvassa Vuokralainen (Le Locataire, 1976) päähenkilö Trelkovsky työskentelee niin ikään arkistotyöntekijänä, mutta päähenkilön työnkuvalle ei anneta elokuvassa sen suurempaa merkitystä. Vaikka molemmissa elokuvissa on kyse päähenkilön häiriintyneen mielen kuvauksesta, ei Polanskin elokuvassa ole juonenkulun kannalta keskeistä, mikä päähenkilön ammatti on.

lelocataire02-595x326

[Kuva 2] Ohjaaja Roman Polanski näyttelee itse arkistovirkailijana työskentelevää Trelkovskya elokuvassa Vuokralainen (1976).

Loppujen lopuksi The Canal edustaa kerronnaltaan tyypillistä psykologista trilleriä siinä suhteessa, että kerronta on rajoitettua ja subjektiivista: tapahtumat kuvataan päähenkilön näkökulmasta siten, että katsojalla on mahdollisuus päästä sisälle esimerkiksi päähenkilön uniin ja ajatuksiin. Kirjallisuustieteen termein voisi puhua sisäisestä fokalisaatiosta (Genette 1980), minkä avulla tarinaan luodaan tässä jännitystä: Katsoja havainnoi ainoastaan sen, minkä David tarinassa näkee ja kokee, mutta samalla Davidin havaintoihin on tarinan edetessä yhä vaikeampi luottaa. Lopulta on mahdotonta sanoa, mitkä tapahtumat ovat tarinan maailmassa todellisia ja mitkä taas päähenkilön harhaisen mielen kehittämiä kuvitelmia ja vääristyneitä tulkintoja. Vasta tarinan loppumetreillä, jossa subjektiivisen elokuvakerronnan näkökulma vaihtuu Davidista tämän poikaan, katsojalle tarjotaan selvää tulkintamallia tarinan tapahtumiin ja henkimaailman olemassaoloon.

Vaikka paljon on elokuvan juonesta tullut jo paljastetuksi, jääköön loppuratkaisu sentään avaamatta. Ehkäpä jollain blogin lukijoista heräsi kiinnostus tietää, miten murhamysteerin ja rikostutkinnan pyöritykseen joutuneen arkistonhoitajan lopulta käy. Luhistuuko koko elämä, vai löytyykö arkistoaineistosta lopulta todisteet yliluonnollisille ilmiöille ja oikeutus kasvavalle ahdistukselle..?

 

Lähteet:

Elokuvat:
The Canal, 2014. O: Ivan Kavanagh. Irlanti. 98min.
Vuokralainen (Le Locataire), 1974. O: Roman Polanski. Ranska. 125min.

Kirjallisuus:
Genette, Gérard: 1980: Narrative Discourse. Oxford: Blackwell.

Kuvalähteet:
GIF 1 ja Kuva 1: The Canal, 2014
Kuva 2: Vuokralainen, 1974. http://www.darksidereviews.com/wp-content/uploads/2015/10/LeLocataire02-595×326.jpg – käytetty 24.11.2016