Kirjailija George Orwell onnistuu klassikkoromaanissaan Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four, 1949) kuvaamaan pelottavan hyvin, miten luottoa arkiston tietojen oikeellisuuteen voidaan käyttää häikäilemättömästi hyväksi. Teoksen esittämä dystopiakuvaus lienee monille ennestään tuttu, mutta virkistetään hieman lukijoiden muistia.
Orwellin romaani Vuonna 1984 kuvaa totalitaarista Oseanian yhteiskuntaa, jota hallitsee Isoveljeksi nimetty diktaattori. Oseania on yksi maailman kolmesta suurvallasta, jotka ovat jatkuvasti sodassa toistensa kanssa. Teoksen totalitaarisessa yhteiskunnassa koneistoa pyörittävät puolueeseen kuuluvat virkamiehet, puoluejäsenet. Heidän tehtävänsä on ennen kaikkea pitää yllä kuvaa täydellisestä yhteiskunnasta, jossa tuotanto tehostuu, elintaso nousee ja kansalaiset rakastavat Isoveljeään. Kiusallisia tai muuten epämiellyttäviä asioita ei haluta tuoda julki, minkä vuoksi puoluejäsenet joutuvat herkeämättä muuttamaan menneisyyttä arkiston avulla:
“Heti, kun kaikki korjaukset, jotka sattuivat olemaan tarpeen jossakin tietyssä Timesin numerossa, oli koottu yhteen ja tarkistettu, kyseinen numero painettiin uudestaan, alkuperäinen lehti hävitettiin ja korjattu numero sijoitettiin arkistoon sen tilalle. Samaa jatkuvaa muutostyötä harjoitettiin sanomalehtien lisäksi kirjoissa, aikakauslehdissä, pamfleteissa, julisteissa, esitteissä, elokuvissa, ääninauhoissa, pilakuvissa, valokuvissa – kaikessa kirjallisuudessa ja dokumentoinnissa, jolla voitiin katsoa olevan jotakin poliittista tai ideologista merkitystä. Menneisyyttä ajanmukaistettiin päivästä päivään, miltei minuutista toiseen.” (Vuonna 1984, 48.)
Puolueen johdon silmissä epämieluisa henkilö tai tapahtuma eliminoidaan historiankirjoista poistamalla kaikki merkinnät tästä arkistosta ja korvaamalla ne “virallisella totuudella”. Jos asiaa ei löydy arkistosta, sitä ei ole olemassa. Tapaus ei toisin sanoen ole vain unohtunut – sitä ei ole koskaan tapahtunutkaan.
Oseaniassa vallan jakavat neljä eri ministeriötä: Rakkausministeriö, Rauhanministeriö, Yltäkylläisyysministeriö ja Totuusministeriö. Ja kuinka sattuikaan, romaanin päähenkilö Winston Smith työskentelee viimeksi mainitussa ministeriössä arkisto-osastolla arkistonhoitajana. Täällä Winston tekee puolueen hyväksi edellä kuvattua työtä, joka sotii vasten kaikkia arkistonhoitajan eettisiä periaatteita: Winston “ajanmukaistaa” menneisyyttä arkiston asiakirjoja väärentämällä ja lähettää alkuperäiskappaleet tuhottaviksi suureen salaiseen polttouuniin.
Arkisto-osaston työntekijöitä kuvataan teoksessa melko stereotyyppisiksi, elämää pelkääviksi “hiirulaisiksi”, jotka tuskin uskaltavat katsahtaakaan muihin kollegoihin:
“Arkistoihmiset eivät hanakasti puhuneet töistään. Tuossa kopperorivien reunustamassa pitkässä ikkunattomassa salissa, sen loputtomassa paperinkahinassa ja puhekirjoittimiin jupisevien äänten sorinassa, oli ainakin tusinan verran ihmisiä joita Winston ei tuntenut edes nimeltä, vaikka hän joka päivä näki heidät rientämässä pitkin käytäviä […]. Hän tiesi, että naapurikopperossa raatoi se pieni kellanharmaatukkainen nainen, joka päivät pääskytysten vain etsi ja poisti lehdistä niiden ihmisten nimiä, jotka olivat haihtuneet ja joiden ei siksi katsottu olleen olemassakaan.” (Vuonna 1984, 50.)
Ja miksi kukaan haluaisi erottua joukosta, kun pienikin poikkeama muista saattaa ajaa työntekijän huonoon valoon? Paras keino selvitä on noudattaa säännöllisiä rutiineja ja pysytellä huomaamattomana. Teoksessa puolueen, ja sitä symboloivan Isoveljen, valta perustuu nimenomaan kaiken läpäisevään valvontaan. Oseaniassa kotiin ja työpaikoille asennetut teleruudut toimivat kahdella tavalla: ne sekä syöttävät katsojille puolueen propagandaa että taltioivat kaiken, mitä ruudun edessä tapahtuu. Jopa omat työtoverit ja naapurit saattavat ilmiantaa henkilön puolueelle epäilyttävästä käytöksestä, tai muuten vain.
Teleruutu tarkkailemassa arkistotyöntekijää tämän työpisteellä George Orwellin teokseen pohjautuvassa elokuvassa 1984 (1984). Lähde: gianfreakinrobot.com
Kansalaiset elävät jatkuvassa pelossa, sillä pienestäkin virheestä henkilö saatetaan “haihduttaa” pois maailmankirjoista. Jopa väärästä ajattelusta voidaan rangaista, sillä henkilö syyllistyy tällöin ajatusrikokseen. Puolue onkin kehittänyt Oseaniaan uuden kielen, “uudiskielen”, jonka juurruttamisella väestön keskuuteen pyritään tekemään kaikenlainen väärä ajattelu mahdottomaksi. Muista (luonnollisista) kielistä poiketen uudiskielen sanavarasto nimittäin kutistuu jatkuvasti.
Ranskalaisen filosofi ja sosiologi Michel Foucault on vuonna 1975 julkaisemassaan teoksessa Tarkkailla ja Rangaista (2000) kuvannut vankilalaitoksen historiaa ja kurinpitovallan kehittymistä länsimaisissa yhteiskunnissa. Foucault’n (2000) valta-analytiikan mukaisesti Oseanian suurvallan jatkuvaan tarkkailuun perustuvaa vallankäyttöä voisi kuvata kurinpitovaltana. Kurinpitovallassa, tai oikeastaan kurinpitoyhteiskunnassa, kaikkea normaalista poikkeavaa pidetään vaarallisena, minkä vuoksi siitä rangaistaan. Keskeistä kurin säilyttämiselle on tiedon ja vallan yhteys: kansalaisista on kerättävä systemaattisesti tietoa, jotta heitä on helpompi luokitella ja kontrolloida. Näin tapahtuu myös Oseaniassa, jossa ajatuspoliisi valvoo puoluejäseniä 24/7:
“Puoluejäsen elää syntymästä kuolemaansa ajatuspoliisin silmänpidon alaisena. Edes silloin kun on yksin hän ei voi olla varma siitä että on yksin. Missä ikinä hän onkin, unessa tai valveilla, työssä tai levossa, kylpyammeessa tai sängyssä, häntä voidaan tarkkailla ilman varoitusta ja hänen tietämättään. […] Paitsi tahattomat rikkeet, havaitaan vuorenvarmasti myös kaikki mikä poikkeaa tavallisuudesta, oli se kuinka vähäistä tahansa, jokainen tapojen muutos, mikä tahansa hermostunut käyttäytymismuoto joka voi kieli sisäisestä levottomuudesta. Ihmisellä ei ole valinnanvaraa mihinkään suuntaan.” (Vuonna 1984, 222.)
Foucault’n ajattelun mukaan ruumis ja vallankäyttö liittyvät elimellisesti toisiinsa. Ihmisruumis kytkeytyy siis vääjäämättä vallan poliittiseen kenttään, sillä valtakoneisto voi käyttää ruumista taloudellisesti hyväksi. Teoksessa Winston on valtakoneiston kannalta hyödyllinen niin kauan kuin se on sekä alistettu että tuottava välikappale.
Foucault’n kuuluisa kuvaus Jeremy Benthamin Panopticonista muistuttaa epäilemättä Orwellin luomaa kauhukuvaa Oseanian kansasta, joka elää joka hetki ajatuspoliisin silmälläpidon alaisena. Puoluejäsen ei voi koskaan tuntea olevansa aidosti yksin, sillä hän ei voi tietää, koska ja kenen toimesta tarkkailu kulloinkin tapahtuu – yksityisyyden käsitettä ei ole olemassa. Panopticonilla Foucault (2000, 2002) halusi kuvata arkkitehtonista mallia, joka myöhemmin toimi mallina vankiloille ja muille laitoksille. Panopticon on ympyrän muotoinen rakennus, jonka keskellä on keskustorni. Sellit on suunniteltu rakennukseen siten, että keskustornissa oleva vartija näkee vangin yhdellä katseella mutta itse vanki ei voi nähdä vartijaa. Mallilla pyrittiin luomaan vangeille mielikuva siitä, että valvonta olisi jatkuvaa, vaikka se todellisuudessa olisikin katkonaista.
Vaikka kansalaiset tietävät, että “Isoveli valvoo”, ei ole varsinaisesti selvää, onko Isoveljeä todella olemassa vai onko johtohahmo puolueen keksimä – Isoveli ei nimittäin vanhene tai kuole koskaan. Hän vain on. Valvonta tuntuu olevan joka puolella, vaikka Isoveljeä tai valvojia ei voikaan yksilöidä tai tunnistaa ihmisjoukosta. Koska Winston ei voi tietää, koska ja kuka häntä valvoo, voi kuka tahansa tuttu tai tuntematon olla mahdollinen tarkkailija. Vallan voikin nähdä suhdeverkkona: Kurinpitovalta ulottuu kaikkialle, ja sitä tuottaa koko koneisto. Valta yltää joka puolelle, mutta samalla se toimii täysin äänettömästi. Se on luonteeltaan moninaista, automaattista ja ennen kaikkea anonyymia. (Foucault 2000.) Lopulta pelkkä ajatus jatkuvasta valvonnasta saa henkilöt tarkkailemaan jopa omaa käytöstään. Näin valta lävistää ihmisen läpikotaisin.
Jotta kuri ja järjestys pysyisivät yllä, on myös menneisyyttä voitava kontrolloida. Tähän on kaksi syytä: Ensinnäkin, kansalaisen on hyväksyttävä omat elinolonsa eikä hänellä saa olla mitään aiempia tietoja, joihin omaa elintasoaan voisi verrata. Hänet on tämän vuoksi irroitettava menneisyydestä ja muusta ulkomaailmasta. Toisekseen, puolueen erheettömyys ja ennusteiden paikkansapitävyys täytyy varmistaa. Puolue ei myönnä minkäänlaisia muutoksia omissa opeissaan eikä poliittisessa asemassaan. (Vuonna 1984, 224.) Koska Isoveli ei tosiasiassa ole kaikkivoipa ja puolue erehtymätön, vaikka näin kansalaisille toki uskotellaan, täytyy arkistotietoja pitää jatkuvasti “ajan tasalla”.
Tarinan loppupuolella Winston käy seuraavanlaisen dialogin entisen työtoverinsa O’Brienin kanssa:
O’Brien: Missä menneisyys sitten on, jos on?
Winston: Arkistoissa. Kirjattuna muistiin.
O’Brien: Arkistoissa. Ja – ?
Winston: Mielessä. Ihmisten muistoissa.
O’Brien: Muistissa. No hyvä.
Ja kaikki arkistot ovat meidän eli puolueen hallinnassa, ja kaikki muistot ovat meidän hallinnassamme. Joten emmekö me hallitse menneisyyttä?
(Vuonna 1984, 263.)
Menneisyys on sekä arkistoissa että ihmisten muistissa. Arkistotietojen sorkkiminen on puoluejohdolta vielä helppo juttu, mutta miten päästä käsiksi ihmisten muistoihin? Yksi keino on “haihduttaa” epätoivotut henkilöt siten, ettei heistä jää arkistoihin minkäänlaisia tietoja. Mutta varmasti joku heidät vielä muistaa, eikö? Ei välttämättä, sillä kuuliainen kansalainen osaa itse kontrolloida omaa muistiaan, kunhan hän tarpeeksi ponnistelee nähdäkseen ja muistaakseen tapahtumat puolueen haluamalla tavalla. Teoksessa puhutaan kaksoisajattelusta – ajattelusta, jossa kaksi täysin vastakkaista totuutta voivat olla olemassa henkilön mielessä yhtä aikaa.
Vapaus kuuluu poliittiseen kenttään ja liittyy ennen kaikkea mahdollisuuteen valita toisin (Foucault 2014). Romaanissa päähenkilö muistelee tapausta, jossa hän kerran sai sattumalta käsiinsä todisteen siitä, että puolue valehtelee (Vuonna 1984, 86). Paniikissa Winston kätkee todisteen ja hävittää sen myöhemmin arkiston valtavaan “muistiaukkoon” kenenkään huomaamatta. Vaikka todisteen löytyminen on merkittävä tapaus päähenkilölle, ei hän koe, että asiakirjan olemassaololla olisi todellista merkitystä vallalla oleviin asiantiloihin. Yksilön mahdollisuus toimia eettisenä subjektina, tehdä valinta oikean ja väärän välillä, muodostuu mahdottomaksi orwellilaisessa yhteiskunnassa, jossa arkistonhoitajat on valjastettu palvelemaan puoluejohtoa.
Foucault’ta (1998, 2014) lainaten voimme todeta, että vapaus on aina eettisen subjektin edellytys. Esimerkiksi orjalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin totella isäntänsä tahtoa, minkä vuoksi orja ei voi koskaan tehdä eettisiä valintoja. Orwellin kuvaama ylivalta, jossa valtasuhteet eivät ole liikkuvia, estää kaiken vapauden harjoittamisen. Tämän joutuu oppimaan romaanissa myös Winston, joka yrittää lopulta nousta vastustamaan Isoveljen tahtoa samalla tietäen takaraivossaan vastarinnan mahdottomuuden.
Orwellin 1940-luvun lopulla kirjoittama dystopiakuvaus tuntuu omalla tavallaan yhä ajankohtaiselta. Olemmehan siirtyneet nyt “vaihtoehtoisten faktojen” aikaan, jossa keskustelukulttuuriamme tuntuu leimaavan orwellilainen kaksoisajattelu. Kun uusien viestintäkanavien myötä perinteisten portinvartijoiden merkitys vähenee, oikeastaan kuka tahansa voi esittää sosiaalisessa mediassa päästä temmattuja “faktoja” ja muovailla totuutta mieleisekseen omien poliittisten tai taloudellisten intressiensä mukaisesti.
Jotta arkistonhoitajan työhön liittyvä eettinen puoli ei pääsisi unohtumaan, laitettakoon blogipäivityksen loppuun vielä ICA:n laatimat arkistonhoitajan eettiset säännöt. Pidetään nämä mielessä myös muuttuvassa toimintaympäristössä, eikös vain:
Arkistonhoitajan eettiset säännöt:
- Arkistonhoitajien tulee suojella arkistoaineiston integriteettiä ja siten taata, että se säilyy luotettavana todisteena menneisyydestä.
- Arkistonhoitajien tulee seuloa ja ylläpitää arkistomateriaali historiallisessa, oikeudellisessa ja hallinnollisessa kontekstissaan säilyttäen siten asiakirjojen provenienssi ja niiden alkuperäiset suhteet.
- Arkistonhoitajien tulee turvata asiakirjojen autenttisuus niiden prosessoinnin, säilytyksen ja käytön aikana.
- Arkistonhoitajien tulee varmistaa arkistomateriaalin jatkuva saatavuus ja ymmärrettävyys.
- Arkistonhoitajien tulee dokumentoida arkistomateriaalille tekemänsä toimenpiteet ja pystyä oikeuttamaan ne.
- Arkistonhoitajien tulee edistää niin laajaa pääsyä (access) arkistomateriaaliin kuin mahdollista ja tarjota puolueetonta palvelua kaikille.
- Arkistonhoitajien tulee kunnioittaa sekä käytön vapautta että yksityisyyttä ja toimia relevantin lainsäädännön edellyttämällä tavalla.
- Arkistonhoitajien tulee toimia heille uskotun erityisen luottamuksen mukaisesti ja välttää hyödyntämästä asemaansa epäoikeudenmukaisesti omaksi tai kenenkään muunkaan hyödyksi.
- Arkistonhoitajien tulee pyrkiä korkeatasoiseen ammatilliseen toimintaan päivittämällä systemaattisesti tietämystään sekä jakamalla tutkimustensa ja kokemuksensa tuloksia toisille.
- Arkistonhoitajien tulee edistää maailman asiakirjallisen kulttuuriperinnön säilymistä ja käyttöä yhteistyössä oman professionsa ja toisten professioiden kanssa.
Lähteet:
Foucault, M. 1998 [1984]: ”Nautintojen käyttö” – Seksuaalisuuden historia. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus, 115–280.
Foucault, M. 2000 [1975]: Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Otava.
Foucault, M. 2002 [2000]: “Truth and Juridical Forms” – Power. Essential Works of Foucault 1954 – 1984. Toim. Paul Rabinow. Kääntänyt Robert Hurley et al. Lontoo: Penguin, 1-89.
Foucault, M. 2014: “Itsestä huolehtimisen etiikka vapauden harjoittamisena” – Michel Foucault. Parhaat. Ranskankielinen alkuteos: Dits et écrits I-IV, 1994. Suom. Tapani Kilpeläinen, Simo Määttä & Johan L. Pii. Tampere: Niin & Näin, 269–291.
International Council on Archives (ICA): “Arkistonhoitajan eettiset säännöt”. http://www.ica.org/sites/default/files/Ethics-FI.pdf. Viitattu 7/2017.
Orwell, G. 2008 [1949]: Vuonna 1984. Suom. Raija Mattila. Helsinki: WSOY.
Wikipedia: Panopticon. https://en.wikipedia.org/wiki/Panopticon. Viitattu 7/2017.
Taannehtivaa seulontaa 